Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1

 

Vuoden 2016 viisaimmat lauseet

Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.

Takashi Hiraide: Kissavieras (2016, suom. Raisa Porrasmaa)

Olen aiemminkin täällä blogissa kertonut, että minulla on tapana pitää lukupäiväkirjaa. Merkitsen jokaisesta lukemastani kirjasta muistiin viisaita, kauniita ja tärkeitä sitaatteja. Niiden avulla voin palauttaa mieleen, millainen tunnelma kirjassa oli, millainen kieli, millainen maailma.

lukupaivakirjat

Joskus noita päiväkirjoja lukiessani voin muistaa, mitä omassa elämässäni on tapahtunut keväällä auringon herätessä tai kesällä hiekkarannan lämmössä, syksyn surumielisissä sateissa tai talvella ensilumen aikaan.

Vuoden päättyessä tutkailin, millaisia kirjoja olen lukenut vuoden 2016 kuluessa ja millaisia lauseita olen kirjoittanut muistiin.

Alla joitakin poimintoja, ryhmitettyinä eri aihealueisiin. (Mistä yhtäkkiä moinen järjestelmällisyys? Ei aavistustakaan.)

Kirjoittaminen, luovuus, työ

Uskosi tulee vahvistumaan kun huomaat kuinka helppoa tekeminen on. (- -) Huomaat kuinka on itse asiassa helpompi kirjoittaa kuin olla kirjoittamatta, maalata kuin olla maalaamatta ja niin edelleen. (- -) nautit itse taiteen tekemisestä. Keskeiselle sijalle nousee itse toiminta, ei suinkaan päämäärä.”

Ja:

”Minä vain yksinkertaisesti kirjoitin. Ei neuvotteluja. Hyvää vai huonoa tekstiä? Mitä se minulle kuului.”

Julia Cameron: Tie luovuuteen (2010, suom. Pekka Pakkala)

kirjat tie luovuuteen 1

Julia Cameronin Tie luovuuteen kannustaa kirjoittamaan aamusivuja.

Kuluneena vuonna olen usein tuskaillut, miksi joinakin päivinä lykkään kirjoittamisen aloittamista. Miksi olen vasta syömässä omenakanelipuuroa ja banaaninpaloja silloin, kun minun pitäisi olla jo kahvilassa kirjoittamassa? Miksi en työstä fiktiota tarkalleen klo 8-16 joka arkipäivä? Miksi minulle ei ole suotu lainkaan insinöörin ominaisuuksia? Tai robotin?

Tässä ahdistuksessa minua on auttanut Julia Cameronin opas Tie luovuuteen, jota olen aiemminkin blogissa suositellut. Sen inspiroivat sanat kannustavat tekemään taidetta tässä ja nyt, vapauttamaan omaa luovaa energiaa.

jukka-viikila-akvarelleja-1

Akvarelleja Engelin kaupungista voitti vuoden 2016 Finlandia-palkinnon.

Keväällä luin Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (2016), joka on arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) fiktiivinen päiväkirjaromaani. Kirjoitin lukupäiväkirjaani muun muassa lauseen, joka liittyi työn tekemisen merkitykseen:

En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa.”

Myös Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö (2015) löytyi yksinkertainen neuvo luovaan työhön:

”Kirjoita siitä, mitä näet ja kuulet, sanoo opettaja. Kirjoita siitä, mikä todella kiinnostaa sinua, hän sanoo.”

Rakkaudenhirviö 1

Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015.

Viime aikoina olen miettinyt paljon myös kirjoittamiseen liittyvää yksinäisyyttä, ajoittain vaivaavaa tunnetta siitä ettei oikein kuulu mihinkään. Paitsi kahviloihin. Tähän en meinaa tottua koskaan. Jotkut kirjailijat nauttivat yksin työskentelemisestä, minä en. Siwassa katselen kaihoisasti myyjiä, joilla on toisensa. Työkaverit! He voivat vaihtaa kuulumisia joka päivä, kertoa viikonlopustaan, nauraa yhdessä kahvitunnilla.

Valitettavasti en tavoita ihan samanlaista tunnetta, kun kommunikoin kahvilassa baarimikon kanssa.

”Kuppi teetä, kiitos.”

”Se ois 2.50, kiitos.”

kirjoja ikkunalaudalla

Avoin mieli kannustaa treenaamaan kirjoittamista säännöllisesti.

Näissä mietteissä minua on auttanut Natalie Goldbergin luovan kirjoittamisen opas Avoin mieli. Tuosta opuksesta en ole vielä kirjoittanut lukupäiväkirjaani, mutta naputtelin teoksesta blogitekstin: Treenaa kirjoittamista kuin lihasta. Yksi kirjan lohduttavimmista kohdista oli Goldbergin opettajan Katagiri Roshin lause:

”Kaikki, mihin todella syventyy, on yksinäistä.”

Usein yksinäisyyden tunne helpottaa, kun kirjoittaminen sujuu niin hyvin, että unohdan itseni. Tai kun saan valmiiksi jotakin konkreettista, kuten kolumnin, näytelmän tai romaanin. Tai kun minulla on selvä deadline, ja  joku odottaa minulta tekstiä.

John Williamsin Stoner-romaanista (2015, suom. Ilkka Rekiaro) löytyi kaunis virke, jota voi soveltaa myös näihin pohdintoihin:

”Teidän pitää muistaa, kuka olette ja keneksi olette päättänyt tulla, ja muistaa myös työnne merkitys.”

Toivon, että saavutan jonkinlaisen tasapainon näissä asioissa, mieluiten jo vuonna 2017.

Willliams Stoner 1

Stoner kertoo erään yliopistomiehen elämäntarinan. KUVA: Bazar

Elämä. Identiteettikysymykset

”On vaikea sanoa mikä hämmentää eniten, se että minä avaan suuni, se että muistan ihmisten menneet puheet niin sanatarkkaan vai se että muistan myös sen mitä ei koskaan ole sanottu mutta mitä on tarkoitettu.”

-Anja Snellman: Antautuminen (2015)

Alkuvuodesta luin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen proosateoksen, jonka herkästä kertojapäähenkilöstä osittain tunnistin itseni, tytön joka ei tahtoisi ”aavistaa ja arvata niin paljon”.

Erityiseherkille omistettu kirja puhutteli minua kovasti, olenhan saanut Are You Highly Sensitive -testissä 20/27 pistettä.

 

anja-snellmann-antautuminen-1

Antautuminen on omistettu erityisherkille.

Myös Albert Espinosan kirja Keltainen maailma (2014, suom. Taina Helkamo) oli kiehtova lukuelämys. (Se oli Stonerin lisäksi yksi ensimmäisistä kirjoista, jotka luin sähköisessä muodossa Fabula-sovelluksen kautta). Tuossa viisaassa, ihanassa kirjassa oli paljon lohdullisia kohtia, kuten tämä:

”Ei pidä lannistua siitä, että tekee toisinaan vääriä ratkaisuja. On luotettava menneisyyden minäänsä. (–) Hyväksy, kuka olet, älä pelkää olla ihminen, jollaiseksi päätöksesi ovat sinut muovanneet.

Huonot päätökset karaisevat, ja ajan myötä huonoista päätöksistä tulee hyviä.”

Luin Fabulan kautta myös Helmi Kekkosen Suojatonromaanin (2014), jonka kirkkaita kuulaita lauseita luin usein pakkassäässä älypuhelimen ruudulta. Romaani kertoo hiljaisuutensa varjossa elävän omalaatuisen Isan kasvutarinan. Lukupäiväkirjaani tallentui muun muassa seuraava lause, joka on hyvä muistaa elämän eri käänteissä:

”Me olemme onnellisia jos vain haluamme.”

kekkonen_suojaton-1

Suojaton ilmestyi vuonna 2014. KUVA: Siltala.

Unelmat

” (- -) olen oppinut, että ei pidä kysyä onko jokin mahdollista. Sen sijaan pitää sanoa: minä teen sen.”

-Julia Cameron: Tie luovuuteen

Olen jo pitkään toivonut, että saisin jollain tavalla lisää musiikkia elämääni. Vuoden 2016 alussa otin askelen eteenpäin, kun aloitin laulutunnit kuukausien (vai vuosien?) pohdinnan jälkeen.

Edellisyönä näin unta, että olin Ausburgissa (unessa Augsburg) Oasiksen keikalla. Yhden biisin kohdalla olin ainoa, joka lauloi mukana, ja niinpä jompikumpi Gallagherin veljeksistä – kenties Noel – pyysi, että nousisin lavalle ja esittäisin biisin yhdessä hänen kanssaan. Suostuin, vaikka minulla oli ylläni tavallinen villapaita.

Kun ensimmäiset sävelet soivat, aloinkin vahingossa laulaa väärästä sävellajista. Tämä kaiketi symbolisoi unelmiin liittyvää pelkoa. Osaanko minä? Olenko tarpeeksi hyvä? Saanko minä edes unelmoida tällaisesta?

Silloin voi muistaa yllä mainitut Cameronin sanat, ja myös Albert Espinosan viisaan lauseen:

”Jos unelmoit pohjoisesta ja unelmasi toteutuvat, on suunnistettava kohti etelää.”

Keltainen maailma

Keltainen maailma sisältää viisaita sanoja elämästä – ja keltaisista henkilöistä.

Rakkaus. Ihmissuhteet.

”Hän voi sanoa päivää ja heipä hei ja kaunis ilma tänään ja mitä kuuluu, mutta oikeastaan hän sanoo jotain muuta. (- -) oikeastaan hän sanoo: Jos olet kanssani, – ja juuri sinut minä olen valinnut – elämässäsi alkaa tapahtua jännittäviä ja suurenmoisia asioita.”

-Linn Ullmann: Ennen unta (1999, suom. Tarja Teva)

Mietin elämässäni paljon rakkautta ja ystävyyssuhteita. Sitä, miksi viihdymme jonkun ihmisen seurassa, miksi joku vetää meitä puoleensa. Yllä oleva katkelma Linn Ullmannin romaanista vangitsee kauniisti toisen ihmisen salaperäisen vetovoiman.

ennen-unta-1

Ennen unta -romaani käsittelee perhesuhteita ja eräitä tärkeitä häitä.

Kesällä luin Amélie Nothombin romaanin Samuraisyleily (2007, suom. Lotta Toivanen), jossa Japaniin muuttanut nuori belgialaistyttö alkaa seurustella viehättävän tokiolaispojan kanssa. Tästä romaanista olen kirjoittanut ylös lauseen, joka oli muistaakseni nuorukaisen sisaren repliikki:

”Hän on puhunut sinusta kamalan vähän. Siksi olen varma siitä, että hän rakastaa sinua.”

samuraisyleily 1

Samuraisyleily ilmestyi vuonna 2007.

Keväällä luin Nobel-palkitun Patrick Modianon Pariisiin sijoittuvan romaanin Kehäbulevardit (suom. Jorma Kapari), joka kertoo isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta, uudesta kohtaamisesta sodan ja vastarintaliikkeen aikoina.

”On olemassa ihmisiä joille antaa kaiken anteeksi. Kymmenen vuotta on kulunut. Mitä sinulle oli tapahtunut? Ehkä sinä tarvitset minua.”

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -romaanista (1997, suom. Arja Tuomari) löytyi sitaatti, jonka aina silloin tällöin muistan:

”Thomaksen mieleen tulee, ettei hän ole ajatellut Renéetä juuri lainkaan. Jollakin tapaa kuitenkin kaiken aikaa, sen hän nyt ymmärtää.”

Ihanat naiset rannalla

Romaani kertoo kesäparatiisin naisista, Bellasta ja Rosasta 1960-luvulla.

Ihmissuhteet eivät aina ole helppoja. Intialaisen jesuiittapapin ja terapeutti Anthony de Mellon teos Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen) oli nimensä mukaisesti havahduttava lukuelämys. Se tarkastelee ihmisenä olemista ja myös ihmissuhteita melko suorasukaisella otteella.

”Heidän on kärsittävä ihmissuhteissaan kylliksi ennen kuin he heräävät ja sanovat: ”Olen saanut tarpeekseni! Täytyy olla jokin parempi tapa elää kuin toisissa ihmisissä kiinni riippuminen.”

Ja:

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta.”

de-mello-kirja

Havahtuminen on elämänfilosofisen kirjallisuuden klassikko.

Luen mielelläni romaaneja, joissa käsitellään perhesuhteita ja rakkautta syvällisesti ja eläytyen. Riikka Pulkkisen osittain Berliiniin sijoittuvassa romaanissa Paras mahdollinen maailma (2016) oli monia kauniita kohtia, kuten tämä:

”Elämässä on niin kovin vähän lohtua ja vielä vähemmän lohduttajia. On lopulta vain harvoja, jotka ihminen päästää niin lähelle, että voi hetkeksi laskea taakkansa, paljastaa heikkoutensa, sanoa ettei juuri tänään oikein jaksaisi todellisuuden painoa. On niin kovin vähän niitä jotka silloin ottavat syliin, sanovat ei se mitään, odotellaan hetki, kyllä se siitä, sinä ihana, sinä rakas.”

riikka-pulkkinen-paras-mahdollinen-maailma-1

Riikka Pulkkisen romaani kertoo siitä, millaisen muurin salaisuudet ja niistä vaikeneminen voivat synnyttää perheenjäsenten välille.

Johannes Ekholmin nykypäivään sijoittuva romaani Rakkaus niinku (2016) tavoittaa jotakin hyvin olennaista hämmentyneen Y-sukupolven ihmissuhteista. Tunnistin erinomaisesti muun muassa seuraavan lauseen, jonka romaanin kolmekymppinen päähenkilö Joona kirjoittaa chatissa ystävälleen:

”ärsyttää että sä ajattelet etten mä välitä siitä, mitä sä luulet että mä ajattelen susta.”

Anja Erämajan runoteos Ehkä liioittelen vähän (2016) on pieni suuri kirja rakkaudesta. Siitä jäivät mieleeni muun muassa nämä seitsemän sanaa:

”Minä tykkään sinusta, minä sanon sen kaikille.”

anja-eramaja-runokirja

Anja Erämajan runoteos voitti vuoden 2016 Tanssiva karhu -palkinnon.

Ja minä tykkään teistä tosi paljon. Enkä liioittele yhtään!

Hyvää alkanutta vuotta 2017, rakkaat lukijat!

Oscar Wilde paransi suomalaiskirjailijan yskän

I never travel without my diary. One should always have something sensational to read in the train.

-Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest (Gwendolen Fairfaxin repliikki)

wilde-piirretty

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, kävin taannoin Dublinissa. Jo parisen viikkoa olin kärsinyt sitkeästä flunssasta. Yskin noin 148 kertaa minuutissa. Lopulta tuntui, että yskiminen alkoi olla jo osa persoonaani.

Jännitti lähteä matkalle puolikuntoisena. Pelkäsin, että tukehtuisin Dublinissa hotellihuoneen kokolattiamaton pölyyn. Kävin jopa lääkärissä. Lääkäri kuunteli minua rauhallinen ilme kasvoillaan. Salaa toivoin, että hän olisi määrännyt minulle jonkin ihmelääkkeen, kuten antibiootteja. Ilmeisesti tauti ei kuitenkaan vaatinut sitä.

Irlantiin päästyäni edellä mainitut huoleni osoittautuivat turhiksi. Dublinissa minä lähestulkoon paranin flunssasta.

talo-dublinissa

Tyypillinen rakennus Dublinissa.

Tästä saan kiittää sekä loistavaa neljän hengen matkaseuraa että Oscar Wildea (1854-1900), irlantilaissyntyistä kirjailijaa, joka tunnetaan muun muassa menestyneistä näytelmistään sekä aikoinaan rohkeana pidetystä romaanistaan Dorian Grayn muotokuva (1891). Wilde tuli Dublinissa vastaan lähes joka nurkan takaa, joten hän kohosi mielessäni jonkinlaiseksi Dublinin symboliksi.

Kohtasin hänet jo toisena reissupäivänä, kun kävimme porukalla Oscar Wilde House -nimisessä talossa. Rakennuksesta ei löytynyt tietoa omasta matkaoppaastani, mutta saimme selville, että talossa sijaitsee nykyään opinahjo nimeltä American College Dublin.

oscar-wilde-house

Oscar Wilde House.

Aulassa meidät vastaanotti pari amerikkalaista opiskelijaa, joilla oli tonttulakit päässään. He tervehtivät meitä hymy huulillaan ja viittoivat meidät sisään. Yksi heistä piti meille esittelykierroksen. Nainen puhui toistuvasti miehestä nimeltä ”Doctor William”. ”This is the room where Doctor William…” Ja niin edelleen.

”Kuka se Doctor Wiliam on”, kuiskasin isosiskoni korvaan. Yleensä hänellä on vastaus kaikkeen.

”Emmä tiedä.”

Katselimme lasivitriinissä makaavia lääketietellisiä instrumentteja. Tonttulakkipäinen opas esitteli meille myös huoneen, jossa Doctor William kuoli. Miten tämä kaikki liittyy Oscar Wildeen, ajattelin.

patsas-ja-ma-1

Minä ja Oscar Wilden patsas.

Lopulta saavuimme huoneeseen nimeltä Speranza Salon, jossa keimaili kimaltava kattokruunu ja kauniita vaaleanpunaisia silkkituoleja. Tuossa salongissa Oscar Wilde ilmeisesti viihdytti vieraitaan.

”Olis kiinnostavaa tietää, missä elämänvaiheessa se asui täällä. Joskus opiskelijana vai jo vanhemmalla iällä”, supatin siskolleni.

”No kysy!” hän kannusti.

En uskaltanut. Opas kertoi, että Oscar asui lastenhuoneessa ja lastenhoitajan kamarissa. Noihin tiloihin ei kuitenkaan ollut pääsyä sinä päivänä. ”No entry”, luki portaissa.

Pääni vilisi kysymyksiä. Asuiko Oscar siis vuokralaisena tässä talossa sen jälkeen, kun Doctor Williamin lapset olivat jo muuttaneet pois? Kirjoittiko Oscar täällä kuuluisia näytelmiään?

Lähdimme talosta hieman epätietoisina, mutta kuitenkin iloisina siitä, että meillä oli nyt jonkinlainen kosketus Oscar Wildeen.

oscar-wilde-puistossa

Smokkiasuisen patsaan on veistänyt Danny Osborne.

Seuraavaksi Oscar odotteli meitä vieressä sijaitsevassa Merrion Square Park -puistossa. Hän lekotteli suurella kivellä juhlapuku yllään, kädessään kivinen ruusu. Otin hänestä valokuvia useista eri suunnista.

Puistossa sijaitsi myös pari muuta patsasta, joihin oli kirjoitettu Wilden viisaita aforismeja, kuten: ”Only dull people are brilliant at breakfast” ja ”This supsense is terrible. I hope it will last.”

Tapasimme Oscar Wilden myös vahamuseossa nimeltä National Wax Museum. Hän istuskeli heti ensimmäisessä huoneessa varsin hyvässä seurassa. Hän sai viettää jatkuvasti aikaa muun muassa James Joycen, Samuel Beckettin ja George Bernhard Shawn kanssa.

Otin Samuel Beckettin kanssa selfien. En ehkä kuitenkaan julkaise sitä tässä.

 

oscar-wilde-kohtaaminen

Oscar Wilde ja minä National Wax Museumissa.

Toiseksi viimeisenä matkapäivänä Oscar Wilde tuli vastaan Dublin Writers Museumissa. Ostin museokaupasta Samuel Beckettin näytelmän Waiting for Godot sekä kirjan, johon on koottu Oscar Wilden parhaat näytelmät, muun muassa Lady Windermere’s Fan (1892), A Woman of No Importance (1893) ja The Importance of Being Earnest (1895). Kirjassa oli kaunis sininen kansi ja kultareunaiset sivut, ohuet kuin virsikirjassa. Kun lähdin museosta, tuntui kuin olisin kantanut aarretta muovipussissa.

Museokierroksen jälkeen menimme pubiin syömään. Siellä lueskelin koottujen näytelmien esipuhetta ja tietoja Oscar Wilden elämästä. Vihdoinkin Oscar Wilde Houseen ja Doctor Williamiin liittyvä mysteeri selvisi:

”Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde was born on 16 October 1854 in Dublin. His father, Sir William Wilde, was one of Ireland’s leading medical practitioners (- -)”.

best-plays-1

Oscar Wilden parhaat näytelmät yksissä kansissa.

Oscar Wilde House oli siis kirjailijan lapsuudenkoti – ja mystinen Doctor William hänen isänsä. Sain asiaan vahvistuksen, kun kotiin päästyäni luin tietoa American College Dublinin nettisivuilta. Wilden perhe oli muuttanut taloon vuonna 1855. Lapsuudenkodissaan pieni Oscar sai kuunnella vilkkaita ja älykkäitä keskusteluja, joita hän myöhemmin hyödynsi omissa näytelmissään.

Aikuisena Wilde muutti asumaan Englantiin, meni naimisiin brittiläisen naisen kanssa ja sai kaksi lasta.

Murheellisena luin eri lähteistä tietoa myös Wilden elämän loppuvaiheista, siveettömyyssyytteestä ja raskaasta oikeudenkäynnistä 1800-luvun lopun Englannissa. Suhde erääseen nuorempaan lordiin osoittautui Wilden kannalta kohtalokkaaksi, ja Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan, raskaaseen työhön.

John Wyse Jacksonin toimittamassa Best Loved – Oscar Wilde -teoksessa todetaan, että Wilde ei koskaan toipunut tuosta kokemuksesta. Hän kuoli 46-vuotiaana aivokalvontulehdukseen Pariisissa.

Wilde jäi kuitenkin historiaan paitsi lahjakkaana kirjailijana myös miehenä, joka oikeudenkäynnissä puolusti rakkautta samaa sukupuolta olevien ihmisten välillä – aikana, jolloin siihen suhtautui kielteisesti sekä laki että yhteiskunta.

oscar-wilde-kirja-2

Tämän kirjan sain ystävältäni tuliaisiksi Dublinista.

Koottujen näytelmien johdannossa todetaan Wilden aina toivoneen, että hänen näytelmänsä julkaistaisiin joskus painettuina, koska hän epäili, ettei niitä esitettäisi kovinkaan paljon näyttämöllä. Kunpa hän tietäisi, miten suosittuja noista teoksista on tullut!

Olen jo lukenut loppuun hänen komediansa The Importance of Being Earnest, jonka koomiset käänteet ja kekseliäät sutkaukset saivat minut hymyilemään monta kertaa.

Näytelmää lukiessa tulee mieleen yksi Wilden siteeratuimmista aforismeista:

”We are all in the gutter, but some of as are looking at the stars.”