Hyggeä uutta vuotta!

Toivoin joululahjaksi paria kirjaa. Toinen niistä oli tanskalaisen Meik Wikingin kirjoittama vaaleansininen opus nimeltä Hygge – Hyvän elämän kirja.

Hygge kirja

Kirja ilmestyi alun perin vuonna vuonna 2016 nimellä The Little Book of Hygge.

Meik Wiking on paitsi kirjailija, myös Kööpenhaminassa toimivan onnellisuudentutkimusinsituutin – Happiness Research Instituten – johtaja. Hänellä on vuosikausien tietämys tanskalaisten elämäntavasta ja hyvinvoinnista, joten hän tietää mistä puhuu. Huomionarvoista on myös se, että Tanska on tutkimuksissa osoittautunut yhdeksi maan onnellisimmista maista. Kirjan takakannessa todetaankin, että onnellisuus johtuu hyggestä.

Minulle oli hyvin tärkeää saada omakseni tuo kirja. Heti kun näin sen kirjakaupassa, tiesin että me kuuluimme yhteen. Ennen joulua otin asian säännöllisin väliajoin puheeksi mieheni kanssa.

”Muistathan sä, että mä toivoin lahjaksi sen Hygge-kirjan.”

”Joo.”

”Ei se Lykke-kirja. Vaan Hygge.”

”Okei.”

Hiljaisuus. Mies kurkisti minua iPadinsa takaa.

”Niin mikä se kirja oli?”

”Hygge. HYGGE!”

Silloin en vielä edes tarkasti tiennyt, mitä kaikkea hygge pitää sisällään. Tiesin vain, että se on jotakin hyvää ja ihanaa.

Kaakao

Tämän kaakaon nautin Robert’s Coffeessa Torniossa, Rajalla-kauppakeskuksessa.

Jouluaaton iltapäivänä hyggen odotus väreili ilmassa. Olimme tehneet pitkän matkan pohjoiseen, ajaneet kylmän maan halki Tornioon. Korkeat hanget koristivat maisemia, lämpömittarin punainen neste oli vajonnut vähintään viiteentoista asteeseen. Söin keittiössä riisipuuroa ja luumukiisseliä, katselin kuinka mies leikki piilosta pirteän koiran kanssa.

Kolmen maissa lähdimme pienellä porukalla jouluaaton hartauteen lähimpään kyläkirkkoon, Karungin kirkkoon. En meinannut uskoa korviani, kun pappi aloitti saarnansa:

”Hyvää hyggeä!”

Minä ja mies katsoimme toisiamme hitaasti.

Mikä ihmeellinen sattuma, että pappikin viittasi tuohon tanskan kielessä käytettyyn käsitteeseen! Hän kertoi kiinnostavasti, millä tavalla hygge kuului myös suomalaisten joulun viettoon.

Hygge ja jouluvalot

Tämä kuva on otettu Lapualla välipäivinä.

Alkoi olla selvää, että maailmankaikkeus halusi minun tutustuvan paremmin hyggeen ja kaikkeen, mitä se merkitsee.

Illalla avasin ensimmäiseksi yhden mieheni antamista paketeista. Huokaisin helpotuksesta, kun paperikääröstä paljastui tutun näköinen kirja.

Aloin lukea sitä samana iltana. Jo johdannosta opin, että hyggeä on hankalaa määritellä yhdellä sanalla. Wiking kertoo hyggen tarkoittavan muun muassa ”läheisyyden luomisen taitoa”, ”sielun viihtyisyyttä” ja ”kodikasta yhteenkuuluvuutta”. Hänen oma suosikkimerkityksensä hyggelle on ”kupillinen kaakaota kynttilänvalossa.”

Wikingin mukaan tanskalaiset yhdistävätkin hyggeen etenkin kuumat juomat. Vasta niiden jälkeen tulevat kynttilät.

Tapani Lahtisen suomentamassa Hygge-kirjassa käsitellään edellä mainittujen asioiden lisäksi myös muun muassa ruokaa, yhteenkuluvuuden tunnetta, vaatteita, kotia, joulua ja kesäajan hyggeä.

Hygge valossa

Alun perin luulin hyggen viittavaan nimenomaan kotona vietettyyn aikaan. Kirjaa lukiessani ymmärsin, että hyggeä voi löytyä myös kodin ulkopuolelta kuten luonnosta tai vaikkapa viihtyisästä ravintolasta. Kirjassa tehdään myös kiinnostava kierros hyggepitoisiin paikkoihin Kööpenhaminassa, mikä lisäsi matkakuumettani entisestään.

Haluan heti syömään suklaata La Glace -nimiseen konditoriaan, kiitos!

Kirjasta opin, että hyggeä voi harjoittaa yksinkin, mutta parhaiten hyggeily toteutuu pienissä ryhmissä. Tällaista toimintaa toivoisin enemmän omaankin elämääni. Olen huono järjestämään illanistujaisia pienenpienessä asunnossamme, enkä ole luonteeltani mikään kodin hengetär. Mutta ehkä tähänkin asiaan löytyy vielä ratkaisu.

Sitä paitsi Wiking muistuttaa, että hyggeen kuuluvat olennaisinä tekijöinä tasa-arvo ja huomaavaisuus. Esimerkiksi ruokaa laitetaan mieluusti yhdessä, mikä oli helpottava uutinen ihmiselle, joka on valmistanut elämässään makaronilaatikon ehkä 0-1 kertaa.

Hygge ja teekuppi

Teehetki Pohjanmaalla.

Wikingin kirja tarjoaa lukijalle myös ”Hygge-hätäpakkauksen” yksin vietettäviä hetkiä varten. Kyseisessä luvussa esitellään neljätoista hyödyllistä hygge-tarviketta, joista tässä mainittakoon kynttilät, laadukas suklaa, lempitee, villasukat sekä oma suosikkikirja.

Näyttää siis siltä, että olen hyggeillyt melkein koko joululomani. Luin kirjoja villasukat jalassa, join teetä kotoisassa valaistuksessa ja söin suklaata (sekä tietysti myös vihreitä kuulia).

Toivon, että ensi vuonna elämäni on täynnä hyggeä ja lämmintä yhdessäoloa. Samaa toivon teille lukijoille.

 

Hyvää uutta vuotta 2018 kaikille!

Rakas joulupukki, pitääkö minun aina olla kiltti?

Rakas joulupukki,

ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjettä ravintola Rytmissä Helsingin Hakaniemessä. Et ehkä ole koskaan käynyt täällä, koska asut niin kaukana. Suosittelen kuitenkin lämpimästi piipahtamaan. Täältä saa muun muassa herkullista kuumaa glögiä, täällä on jokunen joulunpunainen seinä ja samansävyiset tuolit ja lattia.

glögiä

Glögiä ja kirjoituksia Rytmissä.

Tuntuu uskomattomalta, että edellisestä joulusta on kohta vierähtänyt taas vuosi. En ole enää aivan sama ihminen kuin silloin, kun viimeksi tapasimme. Minulla on nyt otsatukka, viiden vuoden tauon jälkeen. Yhä useammin minua sanotaan Chisun näköiseksi, mikä tietenkin ilahduttaa minua. Lisäksi minulla on nykyään uudet silmälasit. Edelliset olivat peräisin vuodelta 2002, ne olivat jo vääntyneet vinoon enkä enää kehdannut käyttää niitä muualla kuin pilkkopimeässä elokuvateatterissa.

Toki minussa on sisäisestikin tapahtunut joitakin pieniä muutoksia tai jopa mullistuksia, joista olen kirjoittanut päiväkirjaani iltojen pimentyessä.

Joulun alla tulee pohdittua varsinkin yhtä kysymystä, jonka näinä aikoina usein kuulee: olenko ollut kiltti?

Tuohon kysymykseen on aina yhtä vaikea vastata. Riippuu, mistä elämänalueesta puhutaan.

Työrintamalla olen ollut mielestäni melko kiltti (eli tässä yhteydessä ahkera). Keväällä kirjoitin monologinäytelmän Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, joka pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. Toivon, että ehtisit näkemään sen jossain vaiheessa, vaikkapa joulukiireiden jälkeen. Luulen, että pitäisit näytelmästä, olethan monesti matkannut porovaljakkosi kyydissä lakeuksille ja tavannut työssäsi paljon pohjalaisia.

He ovat aika ihania, vai mitä?

(Tai siis me. Muistat varmaan, että tapasit minut ensimmäisen kerran synnyinkaupungissani Lapualla, vuosia sitten.)

Mun Pohjanmaa esityskuvaa

Mun Pohjanmaa -monologin ensi-ilta oli syyskuussa. Kuvassa Jari Hietanen. ja Jenny Malmberg. KUVA: Linus Lindholm/ Vaasan kaupunginteatteri

Olen myös kirjoittanut novellin Toinen tuntematon -antologiaan ja työstänyt uutta romaania, josta kerron lisää myöhemmin.

Vaikka naputtelen jatkuvasti jotakin tekstiä, minusta tuntuu usein, että voisin olla tehokkaampikin. Moitin itseäni siitä, että en herää aamulla läheskään klo 8.00 niin kuin sinä todennäköisesti teet – ja että joinakin päivinä aloitan työt vasta silloin kun rakennustyöntekijät, opettajat, pankkivirkailijat ja erilaiset asiamiehet palaavat töistä.

Toisaalta, eikö tärkeintä ole että tekstiä syntyy, vaikka sitten klo 22 aikaan illalla?

Itseruoskinta on myös turhaa ja kuormittavaa. Miksi en olisi itselleni armollinen ja kiltti ja keskittyisi rakastamaan itseäni ja kaikkea mitä olen saanut aikaan, sen sijaan että murehtisin sitä mikä on vielä tekemättä? Eräs henkilö neuvoi taannoin, että voisin joku aamu herättyäni katsoa itseäni peilistä ja huudahtaa: ”Huomenta, sinä ihana nainen!”

Aluksi tämä ajatus huvitti minua.

Ihana nainen? Aamulla herättyäni? Minä?

Voisinko tosiaan ajatella olevani ihana!

***

Silmälasit

Testailin taannoin uusia lasejani Akateemisessa kirjaupassa.

Rakas joulupukki, olen kuluneena vuonna yrittänyt olla kiltti myös ihmissuhteissa, kuten kaikkina aiempinakin elämäni vuosina. Enkä tee niin siksi, että saisin jouluna lahjoja, vaan siksi etten halua pahoittaa kenenkään mieltä.

Joskus jopa kärsin liiasta kiltteydestä. En pysty useinkaan näyttämään ihmisille negatiivisia tunteitani enkä aina osaa vetää omia rajojani tarpeeksi selvästi. Minun on hyvin vaikea suuttua tai raivostua kanssakulkijoilleni. Jos joku sanoo tai tekee jotakin tyhmää, säilytän mieluummin hänen kasvonsa kuin sanon napakasti takaisin. Tunteet kerääntyvät sisimpääni, kytevät siellä ja saattavat myöhemmin purkautua hämmentävinä itkukohtauksina ravintolaillallisella tai päätyä tulikivenkatkuisiksi kirjaimiksi tietokoneen ruudulle.

Pystyn onneksi ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Siitä huolimatta olen tullut siihen tulokseen, ettei tunteiden patoaminen ole kovin terveellistä. Se nakertaa sisuksia ja johtaa usein väärinkäsityksiin ja huonoon oloon, ehkä myös tärkeiden ihmisten etääntymiseen tai suhteiden hiipumiseen.

Oksat taivasta vasten

Olen luonteeltani herkkä ja vaistoan helposti asioita. Aistin pienistä eleistä, mitä merkitsen toiselle ihmiselle. Varmasti teen toisinaan myös virhetulkintoja. Jos olen loukkaantunut, olen usein hieman kylmä ja etäinen (vaikka monien on sitä ehkä vaikea uskoa). Vetäydyn kuoreeni kuin kilpikonna sen sijaan, että kääntyisin toista kohti ja avaisin suuni. Olen ylpeä, hiljainen ja tyyni ja pidän todelliset tunteeni salassa. Vaikenen kokonaan tai vastaan viesteihin iloisilla hymiöillä, vaikka raivostunut oksennusemoji vastaisi paremmin tunnetilaani.

Se ei ole kovin kilttiä itseäni eikä myöskään muita kohtaan.

Ainoastaan hyvin läheisessä ihmissuhteessa (lue: parisuhteessa) minun on helppo olla se kamala, huutava nainen jonka ripsivärit ovat levinneet poskille ja jonka kasvot vääristyvät raivosta.

Ehkä joskus voisin uskaltaa olla vähän kamalampi muissakin ihmissuhteissa. Olen nimittäin oivaltanut, että konflikti voi myös lähentää ihmisiä toisiinsa. Se, että ilmaisee vastapuolelle myös ikävät tunteensa, tarkoittaa: ”Olet minulle tärkeä, siksi haluan puhua tästä.” Tuota tyylilajia haluaisin itse tulevaisuudessa opetella. Arvostan avoimuutta myös muissa ihmisissä. Ärsyyntymisen näyttäminen – kun siihen on aihetta – on rakkautta siinä missä halaaminenkin.

Ja rakkauttahan minussa on, kokonaisen sydämen verran.

Sininen talvitakki

Rakas joulupukki, en ole ollut täydellinen tänä(kään) vuonna.

Olen yrittänyt olla kiltti mutta välillä olen ollut ihan paska.

Siitä huolimatta mietin, voisinko saada lahjaksi ne kaksi kirjaa, jotka jo aiemmin toivoin? Luulen, että tarvitsen niitä enemmän kuin esimerkiksi sitä silitysrautaa tai vedenkeitintä, jotka jossain vaiheessa teeskentelin haluavani.

Minusta ei nimittäin koskaan tule ihmistä, joka olisi kiinnostunut kodinkoneista, kokkauksesta tai vaatteiden silittämisestä.

Ja jos tuot minulle lahjaksi sähkövatkaimen tai paistinpannun, voin luvata, että en enää koskaan kirjoita sinulle mitään.

Toivottavasti siis hyväksyt minut tällaisena kuin olen.

 

Nähdään sunnuntaina, eikö niin?

 

Tervetuloa!

Ryövärimorsianta ei voi unohtaa

Poissa oleva on kilpailijoista pahin.

-Margaret Atwood: Ryövärimorsian (suom. Kristiina Drews, 1994)

Ryövärimorsian

”The Robber Bride” ilmestyi alun perin vuonna 1993.

On ihmeellistä, kuinka vahvoja muistoja joihinkin kirjoihin liittyy, etenkin niihin jotka on lukenut lapsena tai nuoruusvuosina. Esimerkiksi L.M. Montgomeryn Anna– ja Runotyttö-romaanit inspiroivat minuakin aikoinaan tarttumaan kynään ja kirjoittamaan runoja Riipisensillasta ja puutarhan kukkasista. Victoria Holtin romanttisia romaaneja luin teini-ikäisenä kesämökillä ja kannoin tarinoita järvenrantaan paikallisesta kunnankirjastosta. Vaikka kyseessä ei ollut kotikuntani, hankin sieltäkin kirjastokortin lähinnä Victoria Holtin vuoksi.

Taannoin huomasin siskoni luona romaanin, jonka kansi näytti heti tutulta: Margaret Atwoodin Ryövärimorsian. Muistaisin lukeneeni tuon kirjan ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, osittain kesätöissä. Istuin toimistossa, vastailin puhelimeen ja luin kirjaa aina kun voin.

Toivottavasti yritin joskus edes esittää ahkeraa.

Mutta kukaan ei voinut kieltää, ettenkö olisi ollut ahkera lukija. Todellinen intohimoni oli siis havaittavissa jo tuolloin.

Olin nähtävästi jo noihin aikoihin myös erittäin tarkka lukija. Yli 600-sivuisen romaanin marginaaleihin on jätetty outoja kuulakärkikynämerkintöjä, pieniä pisteitä ja palluroita, joiden tarkoitus on ilmeisesti muistuttaa, mistä kohdasta voin jatkaa lukemista (puhelun jälkeen).

Ryövärimorsian kuva

Tänä syksynä tartuin romaaniin uudestaan, vuosikausien jälkeen. Lukaisin siskoni luona kirjan ensimmäiset lauseet ja olin välittömästi koukussa.

Ryövärimorsian kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka kaikki ovat menneisyydessään kärsineet erään salaperäisen naisen, Zenian, tähden.

Zenia on häikäisevä kaunotar, joka luikertelee elämään vaivihkaa, esittää hyvää ystävää mutta saa kaiken sekaisin hurmaamalla toisten miehet ja pettämällä luottamuksen.

Ja nyt Zenia on palannut.

Ryövärimorsian näyttää, millainen merkitys tarkoilla yksityiskohdilla on kerronnassa. Tekstistä tulee elävää ja vetovoimaista, kun kirjailija luo maailman perusteellisesti ja yksityiskohtiin zoomaten.

Romaanin kolme ystävystä ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta jokainen heistä tuntuu aidolta ja elävältä. Tony on sotahistoriaan perehtynyt tutkija ja yliopiston opettaja, ennustuksiin uskova Charis leijailee yliluonnollisissa kuvitelmissaan, Roz on rehevä uranainen joka sisimmässään tuntee hienoista epävarmuutta omasta viehätysvoimastaan.

Jokainen heistä myös reagoi omalla tavallaan Zenian paluuseen. Mutta tärkeää on se, että nämä naiset pitävät yhtä vaaran edessä.

Ryövärimorsian kirja

Zenia on karismaattinen mysteeri, kameoleontti joka vaihtaa väriä tarpeen mukaan. Kullekin ystävykselle hän on kertonut erilaisen tarinan itsestään. Lopullista totuutta ei kukaan saa tietää, kuten Tonykin romaanissa oivaltaa. Myös lukija joutuu muodostamaan Zeniasta ja hänen kohtalostaan oman tulkintansa.

Ehkä siinä onkin kirjan tärkein viesti – jokainen ihminen on salaisuus.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Ryövärimorsiameen.

Kun on kerran kohdannut hänet, muistaa hänet ikuisesti.

 

Zenia lähetettiin hänen elämäänsä – hän itse valitsi Zenian – jotta tämä opettaisi hänelle jotakin. Vielä Charis ei tiedä mitä se oli, mutta ajan mittaan hän saa sen selville.