Itsenäisyyttä voi käsitellä myös komedian keinoin

Sain viime vuoden lopulla kiinnostavan ehdotuksen. Voisinko kirjoittaa Vaasan kaupunginteatterille monologin, joka käsittelisi itsenäisyyttä ja Pohjanmaata? Ja olisi mielellään myös komedia.

lakeusmaisema

Yön pimeinä tunteina mietin tuota haastavaa yhtälöä. Itsenäisyys + Pohjanmaa + komedia = x. Kainalot hikisinä yritin löytää ratkaisua. Miten kirjoittaa hauskasti itsenäisyydestä, jota on perinteisesti pidetty Suomessa varsin vakavana aiheena? Miten työstää komediallista materiaalia teemasta, johon etenkin Pohjanmaalla suhtaudutaan syvällä hartaudella?

Hetken ynnäiltyäni päätin tarttua haasteeseen. Päässäni alkoi elellä päähenkilö Jarppa, noin viisikymppinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingin vilskeessä. Vanhemmiten Jarppa on kuitenkin ruvennut kaipaamaan kiihkeästi takaisin kotiseudulleen, Pohjanmaalle. Tarkemmin sanottuna Lapualle.

Mistä minäkin olen kotoisin.

(Minulla ja Jarpalla saattaa olla muutakin yhteistä, mutta ei siitä sen enempää.)

Jarppa on ottanut vastaan suuren tehtävän: hän on luvannut pitää puheen vanhalla koulullaan Suomi 100 -juhlassa. Tilaisuus on jo seuraavana päivänä, mutta Jarppa ei ole vielä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ajatuksissa myllää lapualainen ensirakkaus Sussu, jonka elämää Jarppa seuraa nykyään Instagramin välityksellä. Sussu on edelleen erittäin ihana. Valitettavasti Sussu ei suostu poistumaan Jarpan päästä edes akupunktion keinoin.

Monologin kuluessa Jarppa yrittää paitsi saada yhteyden Sussuun, myös kehitellä ideaa juhlapuhetta varten. Hän pohtii, millaisena hän näkee Pohjanmaan nykyään. Mitä itsenäisyys hänelle merkitsee, entä koti, uskonto ja isänmaa? Ja miksi hän ravaa Lapualla nykyään niin usein, että hänen vanha äitinsä on jo burnoutin partaalla?

2017-08-22 16.43.14 (1)

Toin Vaasasta mukanani näytelmästä tehdyn lehtisen. Monologin esittää näyttelijä Jari Hietanen.

Itsenäisyys on monologin läpäisevä suuri teema. Se näkyy myös monologin nimessä: Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia. Kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, että itsenäisyyttä ei tarvitse käsitellä pelkästään yhteiskunnallisella tasolla – vaikka tuokin taso on toki mukana. Tässä tarinassa on kyse on myös yksilön itsenäisyydestä; siitä, millaista on olla vapaa ja riippumaton ihminen, tehdä omat valintansa.

Kiinnostavaa on myös se, mikä valintojamme ohjaa ja mikä meitä milloinkin ajaa eteenpäin. Onko kyse kapinasta, ylpeydestä, pelosta vai rakkaudesta? Tähtäämmekö johonkin tavoitteeseen siksi, että itse sitä haluamme vai siksi, että toiset sitä odottavat? Millä tavalla edellisten sukupolvien toiveet ja arvot säätelevät meidän elämäämme? Monologissa pääseekin ääneen muun muassa Jarpan edesmennyt mumma, joka seuraa lapsenlapsensa vaiheita pilvenreunalta.

Yksi tärkeä teema on myös katumus. En ollut kirjoittanut sitä tietoisesti tekstiin, mutta näyttelijä Jari Hietanen ja ohjaaja Erik Kiviniemi bongasivat sen käsikirjoituksesta ja pitivät sitä keskeisenä aiheena.

Jarppa katuu monia asioita, muun muassa sitä, mitä hän sanoi Sussulle ennen kuin muutti Helsinkiin.

Ja myös sitä, mitä hän ei koskaan sanonut.

2017-08-22 14.14.53 (1)

Muistan, kuinka haastattelin vuosia sitten Juba Tuomolaa, Viivin ja Wagnerin luonutta sarjakuvataiteilijaa. Haastattelussa puhuimme muun muassa siitä, mistä komedia kumpuaa. En enää muista sanatarkasti Tuomolan vastausta, mutta muistan hänen sanoneen jotakin sellaista, että hauska syntyy tuskasta ja kärsimyksestä.

Huomasin tämän jälleen kerran myös omassa kirjoitustyössäni. Mun Pohjanmaa -monologin päähenkilö kärsii ennen kaikkea kaipauksesta ja koti-ikävästä. Nämä ovat minullekin tuttuja tunteita. Minäkin olen katsonut ahtaan kerrostaloasuntoni ikkunasta ulos ja todennut, että minun näköalani koostuu nykyisin yhdestä koivusta sekä vastapäisellä parvekkeella tupakoivasta naapurista.

Kaipaus, kärsimys  ja katumus voivat kääntyä huumoriksi, kun niitä käsittelee tietystä näkökulmasta, pilke silmäkulmassa. Tragedia ja komedia ovat hyvin lähellä toisiaan – ja tässäkin teoksessa nauru saa seurakseen surun.

*

2017-08-22 16.51.30

Viime viikolla kävin Vaasan kaupunginteatterissa seuraamassa monologin harjoituksia. Oletin treenien olevan Julia-salissa, jossa näytelmää aletaan esittää 2.9. alkaen. Kun avasin oven ja kurkistin saliin, näin näyttämöllä valtavan valkoisen muumin.

”Tuota…. Onko täällä tänään Mun Pohjanmaa -harjoitukset”, kysyin hämmentyneenä.

”Näyttääkö tää siltä”, joku työryhmästä naurahti. Ymmärsin, että Julia-salissa olivat käynnissä Tove Janssonin Näkymätön lapsi -satuun pohjautuvan näytelmän treenit.

Minua neuvottiinkin menemään Ullakolle neljänteen kerrokseen. Tapasin siellä Jari Hietasen ja Erik Kiviniemen, näyttelijän ja ohjaajan, joiden kanssa olen saanut käydä pitkiä ja antoisia keskusteluja monologin sisällöstä ja jotka ovat antaneet minulle palautetta kirjoitusprosessin aikana. Tapasin myös Jenny Malmbergin, joka vastaa esityksessä muun muassa pianonsoitosta. Oli hauskaa seurata harjoitusten kulkua ja nähdä, miten Jarppa ja muut esityksen hahmot heräävät henkiin monipuolisen Jari Hietasen tulkitsemana.

Tänä torstaina Vaasan kaupunginteatterissa vietetään näytäntökauden avajaisia, joissa saadaan nauttia maistiaisia teatterin tulevista näytelmistä. Huomenna siis minäkin pakkaan laukkuni ja lähden junalla kohti Pohjanmaata.

Mun Pohjanmaata.

Rakkautta ennen hermoromahdusta

”If there’s any kind of magic in this world… it must be in the attempt of understanding someone, sharing something. I know it’s almost impossible to succeed… but who cares, really? The answer must be in the attempt.”

-Celine elokuvassa Before Sunrise (kirjoittanut Richard Linklater & Kim Krizan)

rakkautta ennen aamua

MinäKertoja vuokrasi elokuvan taannoin Makuunista.

Eräs suomalainen pariskunta viettää kesälomaa Wienissä. En valitettavasti tiedä heidän nimiään, mutta he ovat arviolta 34-vuotiaita. Lämpötila ulkona on yhtä korkea kuin heidän ikänsä, aurinko on päättänyt koetella heitä.

Ensimmäistä kertaa tänä kesänä nainen saa pukea ylleen farkkuhameen ilman sukkahousuja.

Nainen on matkustanut Wieniin, koska hän on katsonut Rakkautta ennen aamua -elokuvan ainakin kolmesti ja haluaa nyt nähdä kyseisen elokuvan kuvauspaikkoja – muiden nähtävyyksien lisäksi.

Mies on matkustanut Wieniin, koska nainen halusi sitä.

Wien kaupunkia

Wienin keskustan sivukaduilla.

Toki mieskin on nähnyt kyseisen elokuvan. Koska hän rakastaa naista, hän ei ole voinut siltä välttyä. Richard Linklaterin ohjaustyö, rakkaustrilogian ensimmäinen osa, kertoo kahdesta parikymppisestä nuoresta, amerikkalaisesta Jessestä (Ethan Hawke) ja ranskalaisesta Celinestä (Julie Delpy), jotka kohtaavat eurooppalaisessa junassa ja viettävät yhden päivän ja yön Wienissä. Heillä ei ole rahaa yöpyä hotellissa, joten he käyskentelevat ihastuneina pitkin Wienin katuja ja keskustelevat elämästä.

(Salaa mies toivoisi, että elokuvassa tapahtuisi jotakin enemmän, mutta hän ei tiedä mitä se voisi olla. Kun elokuva tulee eräänä iltana uusintana televisiosta, mies seuraa tarinaa sivusilmällä, ottaa äänettömästi esiin ipadinsa ja pelaa jotakin kiehtovaa peliä.)

Ensimmäisenä päivänä Wienissä pariskunta näkee muun muassa upean Hofburgin linnan. Sieltä he suuntaavat Maria-Theresien-Platzin aukiolle ja ihastelevat 1800-luvun lopulla rakennettuja museoita, Naturhistorisches Museumia ja Kunsthistorisches Musemia, tietämättä että Jesse ja Celine kävelivät tällä samalla aukiolla, samojen patsaiden ja suihkulähteiden ohi.

Tämä selviää vasta myöhemmin hotellissa, kun nainen makaa mahallaan sängyllä ja googlaa tietoa.

suihkulahde wien

Suihkulähde Maria-Theresien-Platzilla. Taustalla taidehistoriallinen museo.

Seuraavana päivänä nainen haluaa nähdä tuon aukion uudestaan, Jessen ja Celinen silmin. Hän katselee rakennuksia tarkemmin, pysähtyy Maria-Theresien patsaan kohdalle ja ottaa siitä valokuvan. Tällä samalla aukiolla Jesse ja Celine tosiaan kävelivät. Tämän kaiken he näkivät!

Lomapäivien aikana pariskunta kokee myös paljon sellaista, mitä Jesse ja Celine eivät. He käyvät muun muassa Mozartin entisessä kotitalossa Mozart-Hausissa, ihastelevat jylhänä kohoavaa Karlskircheä ja levähtävät vaaleanpunaisessa Aida-kahvilassa, josta nainen ostaa pinkin vadelmaleivoksen.

Mutta yhä uudestaan nainen muistaa Jessen ja Celinen ja heidän suloiset keskustelunsa.

Toisena lomapäivänä pariskunta etsii kahvilaa nimeltä Café Sperl, joka sijaitsee osoitteessa Gumpendorfer Strasse 11. Nainen on lukenut, että tuossa kahvilassa Jesse ja Celine kävivät sen hauskan leikkimielisen puhelinkeskustelun.

He eivät löydä katua ihan heti. Aurinko porottaa kuumasti, naisen musta hattu kerää kaiken lämmön. Väsyneinä ja janoisina parivaljakko raahautuu Café Sperliin. He istahtavat purppuranpunaisille samettituoleille ja tutkailevat juomalistoja. Mies tilaa oluen, nainen sitruunajuoman ja kermavaahdolla höystetyn jäätelöannoksen.

Nainen pyytää tarjoilijalta kaksi lusikkaa.

cafe sperl

Valkokankaalta tuttu kahvila.

Päivän kuluessa nainen alkaa voida huonosti. Albertina-museossa on nähtävillä maailmanhistorian merkkiteoksia, kuten Picasson ja Magritten maalauksia, mutta nainen valittelee särkyä lihaksissaan. Hänestä tuntuu, että hänellä on kuumetta.

”Ootkohan sä saanu auringonpistoksen”, mies pohtii.

He palaavat iltapäivällä takaisin hotelliin. Nainen juo pullollisen vettä, nielaisee särkylääkkeen ja nukahtaa tunniksi. Sen jälkeen hän on taas voimissaan. Illalla he matkustavat Schönbrunnin linnaan kuuntelemaan Mozartin ja Straussin musiikkia. Mozart oli kuulemma soittanut tuossa samassa linnassa 16-vuotiaana.

Seuraavana aamuna nainen lueskelee jälleen tietoa Rakkautta ennen aamua -elokuvan kuvauspaikoista.

”Me voitaisiin tänään mennä esimerkiksi sinne Alberner Strasse -nimiselle kadulle, siellä on se Friedhof der Namenlosen.”

”Mikä se on?”

”Hautausmaa.”

Hiljaisuus.

”Tai sitten me voidaan mennä huvipuistoon! Siellä on se kuuluisa maailmanpyörä, jossa Jesse ja Celine suuteli ekan kerran.”

wiener riesenrad

Wiener Riesenrad -maailmanpyörä.

Mies tutkailee matkaopasta otsa kurtussa. Nainen yrittää arvailla hänen ajatuksiaan.

”Vai mikä sua kiinnostais?”

”Mä en halua hautausmaalle.”

Pariskunta päättää lähteä Praterin huvipuistoon. Ensimmäinen laite, jonka he näkevät, on pilviin kurkotteleva maailmanpyörä, Wiener Riesenrad. He ostavat laitteeseen liput, vaikka hinta saa heidät kohottamaan kulmakarvojaan.

Mies ihailee maailmanpyörästä avautuvaa kaupungin silhuettia. Hän kaivaa taskustaan älypuhelimen ja nauhoittaa lyhyen videon, jossa hän ja nainen kohoavat hitaasti yhä ylemmäs. Hän tutkailee kiinnostuneena maailmanpyörän teknisiä yksityiskohtia.

”Ajattele. Jokaisella ruuvilla ja pultilla on tässä tärkeä merkitys.”

prater huvipuisto

Huvipuisto uudesta perspektiivistä.

Nainen yrittää ottaa itsestään ja miehestä romanttisen suutelukuvan. Se on vaikeaa, sillä miestä nolottaa hempeillä muiden turistien läsnäollessa. Tässä vaiheessa nainen alkaa murjottaa. Hän leppyy päästessään parin minuutin päästä huvipuiston turistikauppaan; sieltä hän löytää läheisilleen tuliaisiksi wieniläisiä suklaalevyjä, joiden päällyspaperia koristaa keisarinna Sissin muotokuva.

Toiseksi viimeisenä lomapäivänä pariskunta etsii Franziskanerplatz-nimistä aukiota. Siellä sijaitsee kahvila nimeltä Kleines Café, jonka terassilla punatukkainen ennustaja luki Celinen kädestä myöhään illalla. Nainen yrittää kuvailla kohtausta miehelle.

”Muistatko sä sen?”

”En oo ihan varma.”

kleines cafe

Kahvila Franziskanerplatzilla.

Tukahduttava kuumuus raastaa molempien hermoja. Pariskunta pujahtaa heinäkuisesta ulkoilmasaunasta viihtyisän Kleines Cafén suojiin. Mies tilaa maitokahvin, nainen sitruunajuoman. Kahvilan terassi näyttää päivänvalossa aivan erilaiselta kuin elokuvassa. Nainen on silti onnellinen, että he löysivät perille. Mieskin näyttää tyytyväiseltä lepuuttaessaan jalkojaan.

Viimeisenä päivänä he kiertelevät ostoskaduilla ja kirjakaupoissa. Nainen haluaisi nähdä vielä yhden Jesseen ja Celineen liittyvän paikan, Roxy-nimisen baarin, joka sijaitsee Operngassella. Mies ei pidä tätä koukkausta välttämättömänä.

”Me ollaan nyt tekemässä ihan omaa reissua. Ei niiden.”

Nainen saa silti suostuteltua miehen löytöretkelle. Juuri kun he ovat lähdössä etsimään kyseistä baaria, taivas puhkeaa kyyneliin. Ihmiset juoksevat suojaan kaatosateelta. Miehen leukaperät kiristyvät, heillä ei ole mukana sateenvarjoa.

”Sen kadun pitäis olla tässä ihan lähellä”, nainen sanoo. Hän ei ole kovinkaan lahjakas kartanlukija.

He juoksevat sateessa suojatien yli. Heidän paitansa kastuvat ja heidän housunsa liimaantuvat reisiin. He pysähtyvät hetkeksi katoksen alle. Nainen muistelee Roxyssa kuvattua baarikohtausta. Siinä Jesse (jolla ei ole enää yhtään rahaa) yrittää houkutella baarimikkoa antamaan hänelle ja Celinelle yhden viinipullon. Celine odotti kauempana ja hymyili, Jesse nojasi baaritiskiin.

”Pitäiskö meidän selvittää myös, missä vessassa Jesse on käyny paskalla”, mies kysyy liikennevaloissa. Sade on liiskannut hänen hiuksensa, jotka hän on tarkoin asetellut aamulla geelillä.

Nainen nauraa salaa miehen kommentille. Hän yrittää kuitenkin esittää loukkaantunutta.

sateinen wien

Wien on harvoin allapäin.

He löytävät etsimänsä kadun, mutta eivät oikeaa numeroa. He päätyvät kaakaontuoksuiseen suklaapuotiin, josta he kysyvät neuvoa.

He jatkavat juoksemista lätäköiden yli.

Kun he vihdoin löytävät oikean kadunnumeron, he huomaavat, ettei Roxy-nimistä baaria enää ole, ainakaan sillä kadulla. Tilalla on aivan tavallinen ketjukahvila, josta voi ostaa esimerkiksi kahvia ja sämpylöitä.

”Ei ihme. Se elokuvahan on kuvattu yli 20 vuotta sitten”, mies toteaa.

Nainen ei osaa sanoa, onko mies pettynyt vai ironisen voitonriemuinen. Nainen ehdottaa, että he menisivät hetkeksi kahvilaan pitämään sadetta.

”Mitä sä haluaisit”, nainen kysyy tiskillä. Hän toivoo, että voisi lepyttää miehen tarjoamalla hänelle kahvin.

”En mitään.”

Nainen jättää miehen hetkeksi yksinään pöytään. Hän suuntaa naistenhuoneeseen, lisää huulipunaa ja korjaa hattunsa asentoa. Hän pesee kätensä lämpimällä vedellä. Kun hän tulee takaisin, mies hymyilee jo iloisena. Mies ei ole koskaan vihainen pitkiä aikoja.

”Anteeksi, että mä otin vähän lämpöä tuossa. Ärsytti vaan ku kastuttiin”, mies sanoo.

”Ei se mitään.”

He suukottavat toistaan, nenät sateesta märkinä. Hetken kuluttua mies kysyy:

”Saiko se Jesse sen viinipullon?”

”Sai. Se lupas lähettää rahat myöhemmin. Onneksi baarimikko sattui olemaan ystävällinen.”

Rakastuneiden määrä Wienissä vaihtelee joka hetki.

Karlplatz-metroasemalla ilmoitettiin rakastuneiden määrä Wienissä. Se vaihteli jatkuvasti.

Noin tuntia myöhemmin pariskunta hakee hotellista matkalaukut ja suuntaa lentokentälle. Nainen ajattelee, että se on varmaankin sama kenttä, josta Jesse lähti takaisin Amerikkaan, saateltuaan Celinen junalle, yhtä aikaa täynnä haikeutta ja sydämessä sykkivää elämäniloa.

Ehkä Jesse jopa käytti samoja liukuportaita!

 

Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

notes muistikirja

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

”Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

”Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

”Jep.”

”Tiedän.”

”Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

”Tiedätkö säkin möykyn?”

”Ai sen seurapelin?”

Naurua.

”Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

”Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Muistikirja värikäs

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että ”möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

pieni muistivihko

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

”This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Talo jalavan varjossa

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

”Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!