Ryövärimorsianta ei voi unohtaa

Poissa oleva on kilpailijoista pahin.

-Margaret Atwood: Ryövärimorsian (suom. Kristiina Drews, 1994)

Ryövärimorsian

”The Robber Bride” ilmestyi alun perin vuonna 1993.

On ihmeellistä, kuinka vahvoja muistoja joihinkin kirjoihin liittyy, etenkin niihin jotka on lukenut lapsena tai nuoruusvuosina. Esimerkiksi L.M. Montgomeryn Anna– ja Runotyttö-romaanit inspiroivat minuakin aikoinaan tarttumaan kynään ja kirjoittamaan runoja Riipisensillasta ja puutarhan kukkasista. Victoria Holtin romanttisia romaaneja luin teini-ikäisenä kesämökillä ja kannoin tarinoita järvenrantaan paikallisesta kunnankirjastosta. Vaikka kyseessä ei ollut kotikuntani, hankin sieltäkin kirjastokortin lähinnä Victoria Holtin vuoksi.

Taannoin huomasin siskoni luona romaanin, jonka kansi näytti heti tutulta: Margaret Atwoodin Ryövärimorsian. Muistaisin lukeneeni tuon kirjan ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, osittain kesätöissä. Istuin toimistossa, vastailin puhelimeen ja luin kirjaa aina kun voin.

Toivottavasti yritin joskus edes esittää ahkeraa.

Mutta kukaan ei voinut kieltää, ettenkö olisi ollut ahkera lukija. Todellinen intohimoni oli siis havaittavissa jo tuolloin.

Olin nähtävästi jo noihin aikoihin myös erittäin tarkka lukija. Yli 600-sivuisen romaanin marginaaleihin on jätetty outoja kuulakärkikynämerkintöjä, pieniä pisteitä ja palluroita, joiden tarkoitus on ilmeisesti muistuttaa, mistä kohdasta voin jatkaa lukemista (puhelun jälkeen).

Ryövärimorsian kuva

Tänä syksynä tartuin romaaniin uudestaan, vuosikausien jälkeen. Lukaisin siskoni luona kirjan ensimmäiset lauseet ja olin välittömästi koukussa.

Ryövärimorsian kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka kaikki ovat menneisyydessään kärsineet erään salaperäisen naisen, Zenian, tähden.

Zenia on häikäisevä kaunotar, joka luikertelee elämään vaivihkaa, esittää hyvää ystävää mutta saa kaiken sekaisin hurmaamalla toisten miehet ja pettämällä luottamuksen.

Ja nyt Zenia on palannut.

Ryövärimorsian näyttää, millainen merkitys tarkoilla yksityiskohdilla on kerronnassa. Tekstistä tulee elävää ja vetovoimaista, kun kirjailija luo maailman perusteellisesti ja yksityiskohtiin zoomaten.

Romaanin kolme ystävystä ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta jokainen heistä tuntuu aidolta ja elävältä. Tony on sotahistoriaan perehtynyt tutkija ja yliopiston opettaja, ennustuksiin uskova Charis leijailee yliluonnollisissa kuvitelmissaan, Roz on rehevä uranainen joka sisimmässään tuntee hienoista epävarmuutta omasta viehätysvoimastaan.

Jokainen heistä myös reagoi omalla tavallaan Zenian paluuseen. Mutta tärkeää on se, että nämä naiset pitävät yhtä vaaran edessä.

Ryövärimorsian kirja

Zenia on karismaattinen mysteeri, kameoleontti joka vaihtaa väriä tarpeen mukaan. Kullekin ystävykselle hän on kertonut erilaisen tarinan itsestään. Lopullista totuutta ei kukaan saa tietää, kuten Tonykin romaanissa oivaltaa. Myös lukija joutuu muodostamaan Zeniasta ja hänen kohtalostaan oman tulkintansa.

Ehkä siinä onkin kirjan tärkein viesti – jokainen ihminen on salaisuus.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Ryövärimorsiameen.

Kun on kerran kohdannut hänet, muistaa hänet ikuisesti.

 

Zenia lähetettiin hänen elämäänsä – hän itse valitsi Zenian – jotta tämä opettaisi hänelle jotakin. Vielä Charis ei tiedä mitä se oli, mutta ajan mittaan hän saa sen selville.

Kerro mitä tunnet

Pidin eilen itsenäisyyspäivän aattona juhlapuheen vanhassa opinahjossani Lapuan yläkoululla.

Julkaisen puheen nyt täällä blogissa, satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Puu suomi sata

Hyvät Lapuan yläkoulun oppilaat, opettajat ja muu henkilökunta,

tuntuu aika nostalgiselta palata tänne Lapuan yläkoululle kaikkien vuosien jälkeen. Opiskelin tässä koulussa kolmen vuoden ajan, hyvin kauan sitten, 1900-luvulla. Silloin koulu tunnettiin vielä nimellä Lapuan yläaste.

Tämä saattaa kuulostaa hieman yllättävältä – mutta tämä rakennus tuo ensimmäiseksi mieleeni rakkauden. Koko yläasteaikani olin korviani ja varpaitani myöten rakastunut saman luokan poikaan, jolla oli suklaasilmät ja hauskat jutut. Jos etsisin jonkin vanhan päiväkirjani ja lukisin, mitä olen tehnyt vaikkapa itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1996, sieltä saattaisi löytyä jonkinlainen merkintä siitä, miten olen kuuntelevinani koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuhetta mutta vilkuilen jatkuvasti ihastukseni kauniita kasvoja. Kaikki teini-iän päiväkirjani ovat täynnä tarkkoja raportteja hänen liikkeistään. Saksantunnilla istuin hänen takanaan ja tuijotin lumoutuneena hänen niskaansa. Uskonnontunnilla lainasin hänelle teroitinta, ja sydämeni hypähti kun kätemme hipaisivat toisiaan. Matematiikan tunnilla näytin hänelle, miten olin ratkaissut jonkin monimutkaisen yhtälön.

Mutta yhtä yhtälöä, sitä kaikkein tärkeintä, en pystynyt ratkaisemaan silloin: mitä hän tunsi minua kohtaan?

En voinut seurata häntä Instagramissa enkä Twitterissä, en nähnyt hänen videoitaan Snapchatissa, eikä hän ollut minun Facebook-kaverini, koska noita sosiaalisen median kanavia ei ollut silloin edes olemassa.

Lapuan yläkoulu kuva

Lapuan yläkoulu

On ihmeellistä ajatella, miten nopeasti tekniikka ja viestintävälineet ovat kehittyneet verraten lyhyen ajan sisällä, myös täällä sata vuotta täyttävässä Suomessa. Yläasteaikoinani, vuosina 1995-98, esimerkiksi kännykät olivat oppilailla vielä aikamoisia harvinaisuuksia. Oppitunneilla saatoimme lähettää luokkatovereiden kesken salaisia viestejä lähinnä huulia liikuttaen tai pienten paperilappusten välityksellä. Kaveriin tai ihastukseen ei voinut ottaa kätevästi yhteyttä vaikkapa WhatsAppissa eikä edes tekstiviestillä, vaan täytyi soittaa heidän kotiinsa vanhanaikaisella lankapuhelimella. Emme tutustuneet toisiimme sähköisten medioiden välityksellä, vaan meidän piti keksiä luoviakin keinoja. Toisinaan luokissa kiersivät esimerkiksi pienet kirjevihkoset, joita ainakin Lapualla kutsuttiin kiinalaisiksi päiväkirjoiksi ja jotka olivat täynnä erilaisia kysymyksiä. Niihin jokainen luokkatoveri sai vuorollaan vastata, käyttäen kukin omaa puumerkkiään.

Yläasteajoistani on vasta noin viisitoista vuotta, ja tänä aikana ihmisten välinen vuorovaikutus on saanut kokonaan uusia muotoja. Nykyään minäkin olen Instagramissa, voin esimerkiksi nähdä kuinka lapsuuteni idoli Madonna ratsastaa meren rannalla valkoisella hevosella tai kuinka Lana del Rey tervehtii fanejaan live-videolla. Facebookissa olen hengaillut vajaat kymmenen vuotta, Twitterissä vuodesta 2012.

Käytän jo mielestäni aika sujuvasti hashtageja. Tämän päivän aihetunniste olisi varmaankin #itsenäisyyspäivä #aatto #suomisata.

Kuten kaikki tiedämme, itsenäinen Suomi täyttää 6. joulukuuta sata vuotta. Se on mittaamattoman tärkeä merkkipaalu Suomen historiassa, juhla joka on otettu lukuisin eri tavoin huomioon ympäri maata. Lapuan Sanomista luin, että tämän koulun yhdeksäsluokkalaiset ovat jo juhlistaneet itsenäisyyttä kaupungintalolla joulukuun ensimmäisenä päivänä. Suurta juhlapäivää kunnioitetaan Lapualla myös tuomiokirkossa, arvokkaissa tunnelmissa. Juhla huipentuu siihen, että 200 kuorolaista laulaa yhdessä Jean Sibeliuksen Finlandian.

Lapuan kaupungintalo

Lapuan kaupungintalo

Suomi sata -juhlallisuudet ovat kuluneena vuonna vaikuttaneet voimakkaasti myös minun elämääni. Olen saanut olla tekemässä kahta kiinnostavaa kirjoitusprojektia, jotka kumpikin käsittelevät omalla tavallaan itsenäisyyttä – ja myös aihetta, johon puheen alussa viittasin: ihmisten välistä kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Ensimmäinen noista kirjoitusprojekteista liittyi teatteriin. Sain viime vuoden lopulla Vaasan kaupunginteatterista kiinnostavan ehdotuksen: voisinko kirjoittaa teatterille uuden näytelmän – monologin, joka käsittelisi komediallisin keinoin itsenäisyyttä ja Pohjanmaata. Tehtävänanto kuulosti aluksi haastavalta. Komedia itsenäisyydestä ja Pohjanmaasta? Voiko noita elementtejä yhdistää toisiinsa toimivalla tavalla? Mitä ihimisekki ajatteloo, suuttuuko joku? Itsenäisyyshän on ollut perinteisesti hyvin vakava aihe täällä Pohjanmaalla, siihen on suhtauduttu aina tietynlaisella hartaudella ja kunnioituksella.

Vähitellen ymmärsin, että minun ei tarvitse käsitellä aihetta pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Voin zoomata myös yksilöön, siihen, millaista on olla itsenäinen ihminen, tehdä elämässä omat valintansa. Näytelmän päähenkilöksi muotoutui Jarppa, viisikymppinen lapualaissyntyinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingissä mutta on alkanut kaivata kiihkeästi takaisin kotiseudulleen lakeuksille. Jarpalla on harteillaan suuri tehtävä, niin kuin minullakin nyt: hän on luvannut pitää itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullaan Suomi sata -juhlassa. Hän miettii kuumeisesti, miten ilmaisisi ajatuksensa itsenäisyydestä ja sen merkityksestä lapualaiselle yleisölle.

Entä mitä hän aikoo sanoa nuoruusajan tyttöystävälle, joka esiintyy samassa juhlassa?

Näytelmän nimeksi tuli Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, ja se sai ilokseni loistavan vastaanoton. Esitys on tähän mennessä vieraillut kaksi kertaa myös Lapualla, Teatteri Lapuan näyttämöllä.

Mun Pohjanmaa esityskuvaa

Kuvassa Jarpan roolin näyttelevä Jari Hietanen sekä säestäjä Jenny Malmerg. KUVA: Linus Lindholm/ Vaasan kaupunginteatteri

Toinen itsenäisyyttä käsittelevistä kirjoitusprojekteista, jossa sain olla mukana, on Toinen tuntematon -niminen novelliantologia. Se keskittyy Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisten tarinoihin ja käsittelee kotirintaman elämää jatkosodan aikana. Jokainen meistä 22 nykykirjailijasta sai valita itselleen mieluisimman naishahmon valmiiksi laaditusta listasta ja kehitellä tuon henkilön ympärille kiinnostavan tarinan. Vaikka Tuntematon sotilas on pääasiassa rintamakuvaus, siinä on mainittu myös joitakin naisia kuten lottia, sotilaiden puolisoita tai ihastuksia – mutta osa hahmoista jouduttiin keksimään tätä projektia varten.

Minä valitsin juuri tällaisen keksityn hahmon – navettapiian, joka työskentelee talousaliuspeeri Mäkilän kotitilalla Laihialla 1940-luvulla. Valinta oli minulle helppo. Mäkilä on Tuntemattomassa sotilaassa se tuttu pohjalaishahmo, nuuka ja uskonnollinen laihialaismies joka puhuu leviää murretta ja laulaa virsiä jylhällä äänellä. Kehittelin Mäkilän ja navettapiika Iitan välille kainon kiintymyksen ja rinnassa roihuavan ensirakkauden, tuon tutun tunteen, jota on vaikea ilmaista ääneen mutta joka hehkuu jatkuvasti näiden nuorten ympärillä.

Toinen tuntematon kuva

Toinen tuntematon sisältää 22 novellia.

Olen kuullut sanottavan, että kirjallisuudessa kiinnostavaa on usein se, mitä ei kirjoiteta suoraan tai mikä ilmenee vain rivien välissä. Näin on tässäkin novellissa. Iitalla ja Antilla on toisiaan kohtaan paljon tunteita, mutta ne ovat niin suuria, että heitä ujostuttaa puhua niistä. Novellin kuluessa Iita yrittää ilmaista tunteensa Antille käytännöllisellä tavalla, lähettämällä rintamalle paketin, jossa on hänen itse leipomiaan pikkuleipiä – yksi niistä sydämenmuotoinen. Antti kirjoittaa Iitalle lämminhenkisen vastauskirjeen. Sen saapuminen postissa kestää pidempään kuin nykyajan WhatsApp-viesti, mutta perille se kuitenkin tulee. Iita nukkuu yönsä aitassa kirje tyynyn alla ja miettii viikon verran, mitä vastaisi Antille, mitkä sanat valitsisi. Luen nyt pienen pätkän tuosta kirjoittamastani Enne-nimisestä novellista, joka siis ilmestyi lokakuussa Toinen tuntematon -antologiassa (WSOY, 2017):

Iita tarttui kynään ja tuijotti puhdasta paperia. Hänen teki mieli kirjoittaa: ”Rakas Antti.” Mutta hän ei tehnyt niin, hän valitsi samanlaisen muotoilun kuin nuori isäntä. ”Hyvä Antti.” Hän kirjoitti, että heinätöitä oli paiskittu parisen viikkoa. ”Hermannista heinään”, oli vanha isäntä kajauttanut yhtenä tiistaina, ja siitä oli alkanut urakka. Hän kirjoitti, kuinka mukavaa olisi jos Antti olisi täällä, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Emäntä ja isäntä kohtelivat häntä hyvin, hän sai kaiken mitä tarvitsikin, ruoka oli kortilla ja lihapullat tiukassa, mutta emäntä jatkoi lihaa sienillä ja kasviksilla. Kunnon kahvia heidän teki kaikkien mieli, välillä meinasi kyllästyä siihen ainaiseen sokerijuurikaslitkuun – mutta tämä oli tietysti murheista pienin. Lehmät voivat hyvin, Orvokki oli poikinut pari viikkoa sitten, suloinen pikkuvasikka oli pullahtanut pää edellä maailmaan. Hän kirjoitti, että kävi juttelemassa Uskolle joka päivä. Hän sanoi muistavansa Anttia ahkerasti iltarukouksessaan – ja muutenkin.

Hän toivoi, että pian tulisi rauha.

Hänen sydämensä keveni, kun hän sai sanottua nämä asiat, kirjoitettua nimensä alle. 

kirje ja sydän 1

Novellia kirjoittaessani pystyin hyvin samaistumaan Iitan tunteisiin. En ole elänyt nuoruuttani samaan aikaan kuin Iita, ja minun kotimaani on hyvin erilainen kuin hänen Suomensa – mutta samaistuttavaa on yhteinen tunne, se tuttu hetki, kun pystyy vihdoin muotoilemaan sisimpänsä liikkeet lauseiksi ja kertomaan ne toiselle ihmiselle. Se on yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten pidin tässä samaisessa koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuheen silloin 95 vuotta täyttäneen Suomen kunniaksi. Yleisössä oli lapualaisia laidasta laitaan, sotaveteraaneja, kunnallispoliitikkoja, vanhoja opettajia, tuttuja kasvoja elämäni varrelta. Juhlan tunnelma oli niin harras ja koskettava, että itkin melkein koko puheen ajan. Muistelin muun muassa omaa vaariani, joka oli lähtenyt sotaan nuorena poikana huhtikuussa 1943. Vaari oli minulle läheisin ihminen, joka oli ollut sodassa ja selvinnyt siitä. Kerroin, että myös toinen isoisäni oli ollut sodassa, mutta häntä en koskaan ehtinyt tavata, hän kuoli muutamaa vuotta ennen minun syntymääni. Kerroin, että molemmat mummini toimivat sodan aikaan pikkulottina, toinen heistä myöhemmin myös kotirintamalottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän on nyt 93-vuotias. Aion soittaa mummille huomenna ja toivottaa hänelle hyvää itsenäisyyspäivää. Lähetin hänelle itsenäisyyspäivän yllätyksenä myös paketin, jossa on tuo mainitsemani Toinen tuntematon -kirja. Mummi varmasti ilahtuu, kun pääsee lukemaan novellini, jota varten kysyin häneltäkin taustatietoja.

Toinen, jo edesmennyt mummini, tapasi toisinaan laulaa kahvipöydässä Lottatyttöjen laulua, joka oli sotavuosina painunut hänen mieleensä. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Noissa sanoissa on viisaus, jota jäin hetkeksi pohtimaan.

Millä tavalla jokainen meistä voisi tuoda kortensa kekoon nykypäivänä, omien voimiensa rajoissa, tämän maan ja yhteisen hyvinvointimme ja tulevaisuutemme eteen?

Lapuanjoki

Omalta osaltani voin sanoa, että minä voin ainakin kirjoittaa. Kirjoitan aiheista, jotka minua jollakin tavalla koskettavat ja jotka ehkä siten koskettavat myös muita. Kirjoitan maailmasta, jota tarkkailen ja tunteista, jotka ihmisten sisällä mylläävät. Kirjoitan aiheista, joista on toisinaan hankala puhua mutta joista jonkun on puhuttava.

Minun työtäni on kommunikoida ajatukseni ja havaintoni tarinoiden kautta toiselle ihmiselle, lukijalle.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä voi edistää omalla tavallaan ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta, hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta. Meille on annettu sanat ja kieli siksi, että käyttäisimme niitä. Tätä kaikkea voi myös harjoitella, yhtä lailla kuin jalkapalloa tai balettia, tai polynomeja matematiikan tunnilla. Sanan käyttöä voi treenata esimerkiksi lainaamalla kirjastosta hyvän romaanin, jonka lauseet virkistävät mieltä ja vievät aivan uusiin maisemiin. Lukukeskuksen sivuilta löytyy tietopaketti 10 +1 faktaa lukemisesta, jossa sanotaan, että ”fiktio ruokkii empatiaa ja mielikuvitusta, kulttuurisia ja sosiaalisia taitoja”. Se, että hallitsee kielen ja sanat, merkitsee paljon kaikessa kommunikaatiossa kuten myös myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Jo työhakemuksen laatiminen vaatii sitä, että osaa kirjoittaa toimivia lauseita ja viestiä toiselle oman osaamisensa. Sanoilla on paljon merkitystä myös ihmissuhteissa – siinä, miten osaa ilmaista toiselle omat tunteensa täsmällisellä tavalla.

Nuottimuistkirja

Kun kävelin taannoin nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä erään leikkipuiston ohi, näin puistossa kaksi lasta. Toinen istui keinussa ja tuijotti kännykkäänsä, toinen istui maassa häntä vastapäätä – ja tuijotti puhelintaan.

Jäin miettimään, millaista noiden kaverusten vuorovaikutus oli? Pelasivatko he yhdessä jotakin peliä, jota varten kännyköitä tarvittiin?

Vai olivatko he vain kumpikin uppoutuneita omiin puhelimiinsa, toisensa unohtaen?

Toivon, että ainakaan unohdus ei olisi se suunta, jota kohti maailma ja Suomi kulkee. Toivon, että emme etääntyisi toisistamme.

Toivon, että yrittäisimme kohdata toisemme silmästä silmään, niin lapsina kuin aikuisinakin. Ja että voisimme joinakin päivinä unohtaa älypuhelimet hetkeksi laukkuun tai taskuun ja jutella ihan kunnolla ystävän kanssa, kysyä mitä kuuluu, miten menee, onko kaikki hyvin. Voimme yrittää näyttää ihmisille todelliset tunteemme sen sijaan, että lähetämme kaverille kolme erilaista hymynaamaa tai julkaisemme Instagramissa pirtsakan selfien – vaikka juuri silloin ei välttämättä tuntuisikaan niin iloiselta.

Oksat

Voimme yrittää olla rehellisiä toisillemme ja itsellemme.

Jos jokin asia harmittaa, sen voi sanoa.

Jos jokin asia tuntuu pahalta, siitä voi kertoa.

Jos on onnellinen, sen voi näyttää.

Jos rakastaa, sen voi sanoa ääneen toiselle.

Ja jos haluaa tutustua johonkuhun paremmin, voi ehdottaa tapaamista, pyytää kahville tai elokuviin, soittaa tai lähettää viestin – mikä tahansa tapa sillä hetkellä tuntuukin hyvältä.

Itse olen vieläkin – kaikkien näiden vuosien jälkeen – kiitollinen siitä, että yläasteen päätyttyä sain viimein kerättyä rohkeuteni ja soitettua ihastukselleni. Kävi niin, että meistä tuli pari moneksi vuodeksi.

 

Hyää itsenäisyyspäivää teille kaikille! Ja paljon onnea satavuotiaalle Suomelle!

Entä jos joku loukkaantuu?

The only way you can write the truth is to assume that what you set down will never be read. Not by any other person, and not even by yourself at some later date. Otherwise you begin excusing yourself.

-Margaret Atwood: The Blind Assasin

Pari päivää sitten päädyin juttelemaan pienen porukan kanssa kirjoittamisesta. Tuossa joukossa kaikki sattuivat olemaan kiinnostuneita aiheesta tai jopa työskentelivät alalla. Jotkut heistä myös pitivät samppanjasta.

varikas muistikirja pienempi

Jossakin vaiheessa keskustelu sivusi sitä, miten lukijat – esimerkiksi kirjailjan läheiset – reagoivat kirjailijan teoksiin. Tunnustin, että minä esimerkiksi mietin usein, loukkaantuuko joku teksteistäni. Entä jos kuvailen jonkin ikävän asian suoraan, ja joku tunnistaa itsensä ja pistää välit poikki? Poistaa minut Messengeristä – (tai jos hän on syntynyt 1930-luvulla, suttaa nimeni yli osoitekirjastaan)? Vaihtaa toiselle puolelle katua kun kävelee kylillä vastaan? Lähettää postissa lahjaksi kakkapökäleen?

Nämä pelot juontavat todennäköisesti kirjailijan urani alkuaikoihin. Esikoiskirjani Arvostelukappale (2007) herätti joitakin hämmentäviä reaktioita. Jotkut henkilöhahmot olivat lukijoiden mielestä häkellyttävän tunnistettavia, pari silloista työkaveria otti kanssani huvittuneina puheeksi erään novellin. Yksi sukulainen suuttui kirjasta ja soitti tuohtuneen puhelun (joskin oli pahoillaan myöhemmin), toinen kehui kirjaa mutta ehdotti että pyytäisin parilta läheiseltäni anteeksi. En pyytänyt. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää, olin vain kirjoittanut sen mitä en ollut koskaan uskaltanut sanoa. Lopulta kävi niin, että kirja sai hienot arvostelut, se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja on rehellisyydessään edelleen keskeinen osa minua niin kuin keuhkot tai sydän. On ollut lohdullista kuulla, että teos on ollut tärkeä myös muille. Yksi mieslukija sanoi, että kirjaa lukiessaan hän ymmärsi kirkkaasti, miten valtava merkitys isällä on tyttären elämässä.

arvostelukappale kansi 2007

Esikoiskirjani ilmestymisestä tuli tänä syksynä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Toista kirjaani, Paljastuskirjaa (2009), jouduin käsittelemään jälkikäteen parin ystävän kanssa. He olivat pahoittaneet mielensä tai vähintään hämmentyneet joistakin kohdista. Lisäksi pari entistä työkaveria poisti minut Facebook-kavereistaan.

Tällainen on hyvin vaikeaa ihmiselle, joka mielellään välttää konflikteja. En halua riidellä enkä pahoittaa kenenkään mieltä, varsinkaan läheisteni tai ystävieni. Haluaisin, että kaikki olisivat koko ajan iloisia ja onnellisia. Tämä on tietysti sula mahdottomuus, kirjoitin minä tai en. Lisäksi on tosiasia, että myös minun mieltäni on pahoitettu, minäkin olen kärsinyt tai nähnyt kärsimystä ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen on minulle elinehto ja selviytymiskeino, tapa saada kiinni maailman kaaoksesta.

Mikä tahansa kokemus voi kirjailijan päässä muuttua tarinaksi, eivätkä kaikki asianosaiset välttämättä pidä siitä. Siihen on täytynyt tottua.

muistikirja avoin

Ensimmäiset novellini olivat minulle välttämätön venttiili purkaa negatiivisia tunteita, surun kokemuksia, vihaakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, noin 22-24-vuotiaana, otin oman tilani ja ajattelin: minä puhun nyt! Se oli valtavan vapauttavaa, vähän samalla tavalla kuin olisi kiivennyt korkealle vuorelle ja huutanut kovaa. Noita tekstejä kirjoittaessani en oikeastaan ajatellut, mitä joku niistä ajattelisi. En vielä silloin edes tiennyt, että tekstit julkaistaisiin. Kirjoitin ne lähinnä itselleni ja muutamalle ihanalle lukijalle kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa. Lopulta kävi niin, että noista ensimmäisistä novelleista alkoi kehittyä minun esikoiskirjani.

Myöhempien kirjojen kohdalla rehellisyyteen on pitänyt erikseen pyrkiä. Esikoiskirjan jälkeen takaraivossa on jyskyttänyt ajatus siitä, että kun teksti julkaistaan, joku voi sanoa siitä jotakin. Yhtäkkiä kirjailija onkin tietoinen yleisöstä ja vastaanotosta, kritiikeistä ja arvostelijoista, siitä että teksteistä ollaan jotakin mieltä, ja joskus tuo mielipide sattuu.

kukkamuistikirja

Tämä kaikki pitäisi unohtaa silloin, kun kirjoittaa. Pitäisi muistaa nuo Margaret Atwoodin sanat postauksen alussa; pitäisi pystyä kuvittelemaan, että kukaan ei lue minun tekstiäni, kukaan ei kiristele hampaitaan eikä pyyhi kyyneleitään, kukaan ei poista numeroani puhelimestaan tai pistele neuloilla Taina Latvalan näköistä woodoo-nukkea.

Kirjoittaessa minua auttavat myös muiden kirjailijoiden teokset. Yksi tärkeimmistä sielunveljistä on tässä suhteessa ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, joka kirjoitti kuusiosaisen omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan. Siinä hän käsittelee raadollisen rehellisesti avioliittoaan, perhe-elämän kiemuroita, poikavuosiaan, isän menettämistä. Olen lukenut ensimmäiset viisi osaa kokonaan, ja jokainen niistä on saanut minut liikuttumaan kyyneliin.

taisteluni 1 knausgård

Muita kirjailijoita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen rehellisenoloisella ilmaisullaan, ovat muun muassa John FanteCharles Bukowski, Kjell Askildsen, Edna O’Brien, Liv Ullman, Linn UllmanMärta TikkanenTurkka Hautala, Laura Lehtola ja Essi Kummu. Heitä on myös monia muita, mutta nämä tekijät tulivat ensimmäiseksi mieleen.

Tällä viikolla luin Laura Gustafssonin uutuuskirjan Pohja. Jo ensimmäisenä iltana ahmin ensimmäiset 58 sivua – ja olisin varmasti hotkaissut koko kirjan samana iltana, ellei minun olisi pitänyt nukkua välillä. Gustafssonin kirjassa puhuu ääni, joka on ihailtavan rehellinen ja suorasukainen. Teoksessa tarkastellaan naisena ja äitinä olemista ilman kaunistelevaa valoa, siinä puhutaan miehistä ja joidenkin miesten (ajoittain typerästä ja/tai raivostuttavasta) käyttäytymisestä ilman silottelevaa sensuuria, siinä kuvaillaan ohimeneviä onnenhetkiä, raastavaa epätoivoa ja rakkauden rotkoja. Joukossa on myös huumoria, vaikka asiat sinänsä ovat vakavia, niin kuin elämä niin usein on. Kirjoitin muun muassa nämä lauseet muistiin lukupäiväkirjaani:

”Kunnioitan miehiä iän, uran ja yleisen olemuksen perusteella. Heidän on oltava vertailukelpoisia isäni kanssa. Itseluottamuksen pitää olla iso ja perustua tosiasioille. Jos he eivät jotakin osaa, niin he kiiruhtavat sen opettelemaan ja palaavat vasta kun homma on hallussa.”

Hieno tiivistys. Etenkin kolmas lause lämmitti sieluani samalla tavalla kuin viltti varpaita.

Laura Gustafsson Pohja

Tällä hetkellä minulla on kesken oma romaanikäsikirjoitukseni. Olen pitänyt pinkasta nyt taukoa noin kuukauden verran, ottanut etäisyyttä ja miettinyt hetken muita asioita. Kun alan jälleen työstää käsikirjoitusta, yritän unohtaa kaiken muun paitsi edessäni olevan käsikirjoituksen. Eräs kollega on yrittänyt muistuttaa, että vain tekstillä on merkitystä. Ajattelen, että sanojen pitää tuntua todelta, vaikka kirjoittaisikin fiktiota.

All you have to do is write one true sentence. Write the truest sentence that you know.

-Ernest Hemingway