Matkalla maailman sädehtivimmäksi lapualaiseksi

Esiinnyin viime viikolla Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n järjestämässä kirjallisuusillassa Oulussa. Päivällä tuli sen verran kiire lentokentälle, että oli pakko soittaa taksi. Tunnen sympatiaa kaikkia niitä taksikuskeja kohtaan, jotka joutuvat ottamaan minut kyytiinsä. Kaikkialle pitäisi ehtiä noin kymmenessä minuutissa.

matkalaukku

Pakkaushommia Oulua varten.

Kun vihdoin pääsin Helsinki-Vantaan kentälle, syöksyin lähtöselvitystiskille ja pudotin laukun hihnalle. Helpottuneena huomasin, että koneen lähtöön olisi vielä ruhtinaalliset 35 minuttia.

Sitten virkailija sanoi rauhallisella äänellä, kuin pastori:

”Jos käy niin, että tää sun laukku ei ehdi sun kanssa samalle lennolle, se tulee sitten seuraavalla.”

Seuraavalla? Miten niin seuraavalla? Minun piti olla esiintymispaikalla jo noin viiden maissa. Laukussa olivat kirjoittamani kirjat, sukkahousut, esiintymisvaatteeni. Se kukikas paitapusero, jota ilman en halua elää.

”Boarding alkaa neljän minuutin päästä”, virkailija totesi hymyillen.

Pulssini kohosi parissa sekunnissa huippulukemiin. Vielä pitäisi käydä läpi turvatarkastus, heittää käsimatkatavarat laatikoihin, tunkea hammastahnatuubi pakastepussiin.

sementtipuutarha

Matkalukemista.

Muutamia minuutteja myöhemmin istuin koneessa turvavyö kiinnitettynä. Luin sydän pamppaillen ohutta pokkaria, Ian McEwanin Sementtipuutarhaa. Olin ajatellut pakata mukaan kevyttä matkalukemista, mutta sisältönsä perusteella tämä romaani ei ollut sitä. Se ei kuitenkaan haitannut. Oli parempi ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä mahdollisuutta, että laukkuni ei ehtisikään kanssani samaan koneeseen.

Seuraavaksi lentokapteenilla oli iloinen ilmoitus:

”Hyvät matkustajat, pääsemmekin lähtemään Ouluun hieman etuajassa!”

Olin vähällä juosta ohjaamoon ja esittää toivomuksen (vaatimuksen), että odottaisimme sentään niin kauan, että minun laukkuni saataisiin kärrättyä mukaan lennolle.

En kuitenkaan liikahtanut mihinkään. Yritin lohduttautua sillä, mitä lentokentän virkailija oli lopuksi sanonut: kyllä se laukku todennäköisesti ehtii.

***

taina oulussa

Kävelyllä Pohjanlahden rannalla. KUVA: Sirkka-Liisa Laakso

Oulun kentällä kävelin huolissani kohti matkatavarahihnaa. Bongasin ensimmäiseksi oman laukkuni, joka liukui suoraan syliini kuin olisi jo ehtinyt kaivata minua.

Muutenkin minut otettiin Oulussa sydämellisesti vastaan. Sain vaihtaa vaatteet sukulaisten suloisessa vierashuoneessa, syödä herkullista pataruokaa, hengähtää hetken.

Kirjailijailta järjestettiin Aleksinkulma-nimisessä kokoontumistilassa. Ovella kättelin tilaisuuden järjestäjiä, riisuin takkini, vaihdoin muutaman sanan paikallisten pohjalaisten kanssa. Haastattelijani Sirkka-Liisa Laakso esitteli minut tuttavilleen. Yksi oli kotoisin Alavudelta, toinen Nurmosta, kolmas oli joskus asunut Lapualla. Eräs nainen tuli juttelemaan minulle ja kertoi, että oli aikoinaan asunut mummini ja vaarini naapurissa.

Juhlasalissa kaikui tuttu murre. Ilmassa leijui kahvin aromi ja pullantuoksuinen odotus.

Kuuden kieppeillä oli aika astua estradille. Aivan haastattelun alkuvaiheessa pohdittiin, muistaisiko kukaan mitään hauskaa pohjalaista vitsiä. Puristin huuleni yhteen ja rukoilin, etten avaisi suutani. Mieleeni tuli nimittäin vain yksi eteläpohojalaanen sutkaus: ”Joka piarua pirättelöö, sillä on muutakin salattavaa.”

Järkeilin, ettei olisi ehkä sopivaa aloittaa kirjallisuusiltaa tuolla lauseella.

välimatka 1

Välimatka-romaanin päähenkilöt ovat kotoisin Pohjanmaalta.

Kirjallisuusillasta tuli lämminhenkinen ja hauska. Tuntui mutkattomalta kertoa työstäni ja elämästäni yleisölle, joka mystisesti tuntui jo jotenkin tutulta. Palasin aikaisempien kirjojeni tunnelmiin, kerroin Arvostelukappaleen synnystä ja Paljastuskirjan skandaaleista, kuvailin Välimatkan äitiä ja Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelman tunnelmaa.

Puhuin siitä, että työstin käsikirjoituksiani usein kahviloissa, että olen kirjoittanut jo päiväkoti-ikäisenä ja että minua kannustettiin lapsesta asti tekemään sellaista, missä on sielu mukana.

Kerroin työstäni teatterin parissa, millaista oli dramatisoida oma romaani Vaasan Kaupunginteatteriin tai kirjoittaa kyseisen teatterin näyttämölle aivan uusi tarina, Saman katon alla. Kerroin myös, miltä tuntuu asua Helsingissä ja kaivata lakeuksille, ja miten teksteissäni palaan noihin maisemiin aina uudelleen.

9789511289678

Ennen kuin kaikki muuttuu ilmestyi keväällä 2015.

Yleisö kuunteli tarkkaavaisena. Välillä naurettiin yhdessä, välillä pohdittiin vakavia. Lopuksi kuulijat esittivät kysymyksiä, joihin yritin parhaani mukaan vastailla.

Haastattelun jälkeen monet halusivat signeerauksen kirjoihini. Ihmiset tulivat kehumaan esitystä ja vaihtoivat sanasen kanssani. Yksi herrasmies sanoi ohikulkiessaan:

”Oli pakko tulla sanomahan, että sä oot kyllä sädehtivin lapualaanen, jonka mä oon ikinä tavannu!”

Purskahdin nauruun. Kuuluisa pohjalainen suorapuheisuus voi joskus saada myös hymyn huulille.

***

nallikarin majakka

Nallikarin majakka.

Seuraavana päivänä oli suunnitelmissa kahden naisen pienimuotoinen Oulu-kierros. Otin valokuvia Pohjanlahden rannasta, jäänsinisestä merestä, Nallikarin majakasta. Kävimme myös Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa ehdimme käyskennellä ehkä viisi minuuttia. (Kuinka ollakaan, minulla oli jälleen kiire lentoasemalle.)

Oulun kentällä näin sattumalta vanhan opiskelukaverini sekä Lauri Tähkän. Hymyilin kummallekin, mutta vain toista uskalsin mennä halaamaan.

Kuulin sivukorvalla pienen tytön ja hänen äitinsä keskustelun.

”Äiti, tolla miehellä on samanlaiset vaatteet ku sillä laulajalla.”

”Se on se laulaja.”

Matkalla takaisin Helsinkiin katselin vaaleanpunaisia pumpulipilviä ja mietin, miten ihanaa on olla välillä liikkeessä, kohdata ihmisiä, nukkua yö vieraassa huoneessa. Miten tärkeää on joskus lähteä, ja tulla takaisin. Ja taas lähteä.

Näistä liikkeistä syntyy kokemuksia – ja uusia tarinoita.

Maisemaa Nallikarissa

Tieto lisää tekstiä

You should know more than what you put on the page. The reader can sense that.

-Susan Orlean

Viime aikoina olen ahminut valtavan määrän tietoa yhtä kirjoitustyötä varten. Yhtäkkiä tiedän mitä moninaisempia asioita kuten sen, miksi 12 600 talonpoikaa marssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, mistä sana ’körtti’ on peräisin ja kuinka monet seurat päivässä Lapualla pidettiin keskimäärin 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Neljät.

kirjoja sohvalla 1

Luettavaa.

Vielä en ole varma, mikä kaikki tieto on oleellista. Olen niin täynnä informaatiota, että tekisi mieli mennä 20 kilometrin juoksulenkille. Mutta luultavasti siitäkään ei olo kevenisi.

Täytyy myös kirjoittaa.

Eilen ja tänään olin hieman poikkeuksellisesti naputtelemassa tekstiä Lapuan ABC:llä. Olen käymässä Pohjanmaalla, ja kirjasto on väliaikaisesti suljettuna 25.1.-6.2. Olo oli kiertämättä vähän orpo, kunnes löysin hyvän paikan huoltoaseman huomasta. Nurkkapöydässä vanhemmat miehet istuskelivat ja joivat kahvia. Viereisessä pöydässä pari naista keskusteli rasvaprosenteista tutulla murteella.

Minä naputtelin tekstiä – ja mietin, miten saan ujutettua tarinaan tietoa ilman, että kuulostan opettajalta.

kirjoittamassa

Toimistoni ABC:llä.

Viime aikoina olen etsinyt ahkerasti tietoa muun muassa googlailemalla netistä erilaisia artikkeleita ja uutisia, bongaamalla lähdekirjoja lukemistani artikkeleista, etsimällä kiinnostavia teoksia kirjastojen tietokannoista, kävelemällä kirjastoon ja selailemalla opuksia.

Päivän päätteeksi olen kantanut kirjakasseja kotiin ja todennut, että tämä aktiviteetti korvannee kuntosalitreenin.

Täytyy tunnustaa, että tiedonhankinta ei ole kirjoittamistyössä suosikkivaiheeni. Mutta se on oleellinen vaihe. Hyvin usein kirjoittajan on tiedettävä tarpeeksi faktoja, että hän voi kirjoittaa fiktiota.

Joskus olen vaarassa jäädä jumiin jonkinlaiseen lukemiskierteeseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittaminen, koska tietää niin paljon. Kirjoittaja voi rakastua liikaa lähteisiinsä ja kiinnostaviin historiallisiin anekdootteihin. On vaikea erottaa, mikä lopulta on oleellista oman tekstin kannalta. Mikä on oikeasti kiinnostavaa?

Entä jos vain minä olen kiinnostunut siitä, mitä lauletaan Siionin virressä numero 161?

Silloin täytyy vain aloittaa kirjoittaminen. Olo helpottuu välittömästi, kun ensimmäiset lauseet virtaavat paperille. Ja jos jotakin ei tiedä, asian voi selvittää myös kirjoitusprosessin aikana. Tarvittava tieto ujuttautuu kyllä mukaan tekstiin, ja turhat osuudet voi aina myöhemmin editoida pois.

taina latvala vaasa

Tämä kuva on otettu hotellissa Vaasassa, Saman katon alla -teatteriretkellä.

Useimmissa kaunokirjallisissa töissäni olen selvinnyt verrattain vähällä tiedonhankinnalla. Tarkoitan, etten ole istunut viikkokausia kirjastossa tutkimassa 1920-luvun sanomalehtiä suurennuslasin avulla. Tämä johtunee siitä, että olen kirjoittanut paljon omasta kokemuspiiristäni, nykyaikana elävistä ihmisistä, perhesuhteista. Välimatka-romaania varten jouduin kuitenkin selvittämään muun muassa purjehdukseen liittyviä yksityiskohtia. Itse en ole koskaan kokenut purjehtimisen iloja, mutta romaanin isä on intohimoinen merenkävijä. Pelkäsin, että tekstiin jäisi noloja asiavirheitä. Lopulta päätin soittaa Hjallis Harkimolle ja kysyä, voisiko hän kenties lukaista läpi käsikirjoitukseni purjehduskohdat.

”Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, siskoni sanoi kuullessaan suunnitelmani.

Harkimo tsekkasi lähettämäni pätkät, mistä olin hyvin kiitollinen. Näytin tekstejä parille muullekin purjehdustietoiselle henkilölle – eikä vielä tähän mennessä kukaan lukija ole raportoinut virheistä. Kustannustoimittajanikin oli luullut, että purjehtiminen on minulle hyvinkin tuttu asia.

välimatka 1

Välimatka ilmestyi syksyllä 2012. Se kertoo äidistä, tyttärestä ja kadonneesta isästä.

Uusinta Saman katon alla -näytelmääni varten tein paljon taustatöitä. Koska näytelmä sijoittuu eteläpohjalaiselle karjatilalle, jouduin etsimään tietoa maanviljelijän arjesta. Dialogista olisi tullut aika abstraktia, jos olisin suunnistanut pelkästään omien mielikuvieni varassa. Siellä on varmaan navetta, punainen maatalo, joku niitty… Tarvitsin konkretiaa, yksityiskohtia, arjen aherrusta. Halusin tietää, miten sonnit ruokitaan ja mihin aikaan, kuinka sukupolvenvaihdos toteutetaan ja minkä ikäisenä voi vielä saada nuorenvilijelijän aloitustukea.

Tätä kaikkea varten otin yhteyttä kahteen lakimieheen, ProAgrian erityisasiantuntijaan sekä kahteen maanviljelijään, joilla on vuosikausien kokemus karjatilan hoidosta. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa, lähettelin sähköposteja, tarkistin yksityiskohtia – vähän kuin toimittajan työssä. Lisäksi luin tietoa netistä esimerkiksi hakusanoilla ”maatilan sukupolvenvaihdos”, ”sonni rodut”, ”maaseudun murros”.

Murehdin yötä myöten näytelmän hahmojen raha-asioita.

Ne tuntuivat lähestulkoon yhtä todellisilta kuin omani.

saman katon alla esityskuva

Kirjoittamani Saman katon alla -näytelmä pyörii parhaillaan Vaasan kaupunginteatterissa. KUVA: Linus Lindholm

Kun vihdoin tiesin aiheesta tarpeeksi, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näytelmän loppuratkaisu, joka oli ehkä kirjoitustyön haastavin osuus, alkoikin hahmottua. Yhtäkkiä kaikki kohtaukset olivat kasassa, ja viimeisten viilausten jälkeen käsikirjoitus oli lopulta valmis.

Olen valtavan iloinen siitä, että näytelmää on esitetty täysille saleille ja että olen saanut siitä niin ihanaa palautetta. Ihmiset ovat nauraneet, itkeneet, tunnistaneet jotakin tuttua. ”Ne meidän miehet”, oli joku katsoja huokaissut näytelmän nähtyään.

Näillä näkymin esityksiä on luvassa vielä ainakin huhtikuun 7. päivään asti.

***

muistikirja jne

Taannoin runebergintorttu piristi työpäivääni Café Tin Tin Tangossa.

Viime aikoina pään ovat täyttäneet uudet kirjoitusprojektit – ja niiden mukana myös uudet kysymykset. Jälleen olen joutunut myöntämään, etten tiedä joistakin aiheista tarpeeksi. Ehkä olen joskus tiennyt enemmän esimerkiksi Suomen kansan vaiheista, mutta en enää voi tarkalleen muistaa, mitä opetettiin lukion toisen luokan viidennellä historiankurssilla.

Siksi täytyy etsiä tietoa. Ja valikoida sellaista informaatiota, joka voi jotenkin edistää omaa tarinaa.

Hiljattain Twitterissä tuli vastaani tviitti, josta voi olla hyötyä niin minulle kuin muillekin kirjoittaville ihmisille:

”You can solve most of your writing problems if you stop after every sentence and ask: What does the reader need to know next?”

-WM. Zinsser

Luistellen uuteen vuoteen

Vuosi 2017, tammikuu, Lapua.

Lomailen kotikonnuilla. Soitan pianoa, syön vihreitä kuulia. Etsin Halpa-Hallista uusia luistimia, myyjä kantaa minulle tuolin jolle istahtaa. Luistelen kahtena päivänä peräkkäin tutulla kentällä. Kaadun kerran, nousen uudestaan ylös. Teen ”piruetin”.

luistelua

Uudet luistimet.

Käyn siskoni kanssa kävelylenkillä 20 asteen pakkasessa ja näytän siltä kuin olisin lähdössä naparetkelle. Ylläni on yhtä aikaa sukkahousut, thermoleggingssit, juoksutrikoot ja XL-koon toppahousut.

Ja hiippalakki, jota käytin yläasteella.

Välillä törmään tuttuihin. En tiedä, mitä he ajattelevat asustani. Yllätyksekseni he tunnistavat minut kaikesta huolimatta.

Valokuvaan kierrätysmateriaaleista tehdyn lasikuusen, virolaisen taiteilijan Teet Suurin tilataideteoksen, joka on tuotu Lapualle Rakveresta asti. Vanhoista ikkunoista koottu teos on mainittu jopa The Guardianin 12 joulupuun listassa, josta löytyy myös Obaman perhekuusi.

joulupuu

Teet Suurin joulupuu loistaa nyt Lapualla.

Kadotan kävelylenkillä pankkikorttini. Todennäköisesti pudotin sen ottaessani valokuvia Instagramiin. Otan nykyään kaikesta kuvia Instagramiin. Joudumme kävelemään siskoni kanssa saman reitin takaisin, käymään uudestaan kirjastossa, kulkemaan lasikuusen ohi kohti taidemuseota. Pankkikortista ei näy jälkeäkään. Mietin, onko joku jo ostanut minun rahoillani lennot Meksikoon. Hetken puoli Lapuaa on hälytystilassa. Kaksi ihmistä kirjoittaa muistiin puhelinnumeroni.

Lopulta siskoni löytää pankkikortin lumihangesta lasikuusen lähettyviltä. Juoksen taidemuseoon kertomaan, että kortti on löytynyt.

”Mä kuulinkin riemunhuudot tänne asti”, tiskin takana istuva nainen hymyilee.

taina-latvala

Kuten blogini oikeasta sivupalkista huomaa, minut löytää nykyään myös Instagramista. (Nimellä tainalatvala).

Käymme Patruunagalleriassa katsomassa vimpeliläisen Sirpa Katajan taidenäyttelyn ”Mitä silmäni näkevät…” Katson laiturilla istuvaa poikaa, tyttöä joka poimii kukkia niityllä, vihreää koivumetsää. Yhdessä taulussa vaalea nainen katsoo olkansa yli kaukaisuuteen. Taulun nimi on ”Älä katso taaksesi”, mutta siitä huolimatta en malta olla vilkaisematta vielä hetken taakseni, viime vuoteen.

Huomaan, kuinka paljon hyvää olen saanut, kuinka monia iloisia lounaita syönyt ystävien kanssa, kuinka monta naurua kikattanut perheen seurassa, kuinka monta auringonsädettä olen saanut nähdä, kuinka monta kaunista lumihiutaletta.

Muistelen ilolla sitä, kuinka sain viime vuonna kirjoitettua valmiiksi Saman katon alla -näytelmän, jonka ensi-ilta oli Vaasan kaupunginteatterissa 23. syyskuuta. Erik Kiviniemen ohjaama näytelmä on kerännyt hyvin katsojia, ja se on ollut yksi teatterin yleisömagneeteista, kuten Pohjalaisen jutussa kerrotaan. Saman katon alla pyörii teatterissa myös nyt kevätkaudella, mistä olen todella iloinen.

saman-katon-alla

Saman katon alla. Hane (Jorma Tommila) esittelee moottoripyöräkokoelmaansa veljelleen Matiakselle (Lauri Kukkonen) ja tämän kihlatulle Sarishalle (Jenni Banerjee): KUVA: Linus Lindholm. Vaasan kaupunginteatteri.

Olen hyvilläni myös siitä, että sain viime vuonna mentyä laulutunneille pitkän harkinnan jälkeen. Tunneilla olen oppinut muun muassa, että voin laulaa sekä niin sanotulla ’huokoisella’ että ’kiinteällä äänellä’, riippuen laulusta ja sen sävyistä.

Välillä teen ääniharjoituksia suihkussa. Toki pidän siellä myös kokonaisia konsertteja. Nämä konsertit ovat hyvin monipuolisia; saatan vaihtaa Whitney Houstonin lennosta Abbaan, tai Sannin yhtäkkiä Ed Sheeraniin. Yhtenä iltana uusi naapurini kysyi, olenko minä kenties se, joka laulaa suihkussa.

En, halusin sanoa. Myönsin kuitenkin, posket punaisina. Naapuri sanoi iloisesti, että lauluni kuulosti hyvältä.

Musisointini jatkuu myös tänä keväänä, koko kerrostalon iloksi.

piano-toivelaulukirja

Rakas pianoni ja nuottikirjani.

Viime vuonna koin myös toisenlaisia uusia elämyksiä kuten Dublinin kaupungin ja SUP-lautailun. Rakastuin molempiin heti. SUP-lautailu vastasi minun persoonallani ehkä yhtä laskuvarjohyppyä neljän kilometrin korkeudesta. Kokeilin suppailua ensin Lapuanjoella, sitten Helsingissä meren kuohuissa.

Huomasin, että tarvitsen ennen kaikkea suuremmat hauislihakset.

***

Viime vuoteen kuului myös joitakin raskaita hetkiä. Olen ollut lohduttajana ja joskus kaivannut lohtua itsekin. Miettinyt, mikä on kaiken tarkoitus.

Nuo hetket ovat jälleen näyttäneet, että me tarvitsemme toisia ihmisiä.

Me olemme täällä, käsi kädessä.

Me olemme nuoria ja vanhoja. Me tarvomme lumessa.

Katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä. Luemme kirjoja, kuten Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Muuan mielenkuohu. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä kappaleenjakoja, mutta ei se mitään.

Me jatkamme lukemista.

thomas-bernhardin-romaani-hakkuu

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu.

Me kirjoitamme päiväkirjaan huolia ja haaveita. Me leivomme kakun, johon tarvitaan kuusi kananmunaa. Me matkustamme junalla halki pysähtyneiden maisemien. Pelaamme Aliasta. Yritämme selittää, mikä on kobra. Riitelemme siitä, mitä ’sanan vartalo’ tarkoittaa. Luistelemme. Juomme lämmintä kaakaota ja syömme berliinimunkin Lapuan Aarlassa.

Katsomme, kuinka pakkaslukemat kohoavat. Ja laskevat taas.

Kävelemme kohti kevättä.

kavelya-1