Woody Allenin elokuvista

Woody Allen aloitti elokuvauransa tekemällä kehnoja komedioita, mutta viimeistään Annie Hallin (1977) myötä hän löysi oman tyylinsä. 1970- ja 1980-luvuilla Allen teki paljon samanlaisia elokuvia. Niiden päähenkilönä oli neuroottinen ja hyperaktiivinen älykkö (yleensä Allen itse), joka harhaili eri puolilla New Yorkia. Tuloksena syntyi vaihtelevan laatuisia elokuvia, jotka kaikki yrittivät vastata kaikkein suurimpaan kysymykseen, eli siihen mikä on elämän tarkoitus.

Vanhoilla päivillään Allen on löytänyt vastauksen. Ymmärrettyään lopettaa näyttelemisen hän on keskittynyt ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuviaan. Loistavat uudemmat työt, kuten Match Point (2005), Cassandra’s Dream (2007) ja Vicky Cristina Barcelona (2009) osoittavat, että Allenissa on yhä potkua. Hän on nimittäin keksinyt, ettei elämällä ole tarkoitusta ja että kaikki on pelkkää kaaosta. Niinpä hänen elokuvissaan harhaillaan, petetään, rakastutaan, erotaan, puhutaan, vatvotaan, käännetään ja väännetään, eikä lopulta päädytä minnekään muualle kuin korkeintaan kuolemaan.

Tämä on Allenin käsitys elämästä. Tuoreessa You Will Meet a Tall Dark Stranger -elokuvassa (2010) siteerataan Shakespearea, jonka mukaan elämä on pelkkää ääntä ja vimmaa, eikä filmin nimessä oleva ”pitkä tumma muukalainen” voi olla kukaan muu kuin itse kuolema. Tarkoituksettomuuteen voi suhtautua traagisesti, kuten vaikkapa Match Pointissa tai Cassandra’s Dreamissa, tai huumorilla, kuten esimerkiksi Scoopissa (2006) tai Whatever Worksissa (2009). Allen taitaa sekä tragedian ja komedian, kaksi suurinta lajityyppiä. Hän on jo pitkään ohjannut ainakin yhden elokuvan vuodessa. Hänen elokuvansa ovat teemoiltaan ja ideoiltaan yhdenmukaisia, eivätkä kumma kyllä toistakaan itseään, vaikka samaa temppua toistetaan vuosi toisensa jälkeen.

Match Pointista eteenpäin Allen on sijoittanut melkein jokaisen filminsä Eurooppaan, esimerkiksi Lontooseen ja Madridiin. Tämä luo tuoreutta, sillä aiemminhan Allen ehti jo lokeroitua New Yorkin kaupungin kuvaajaksi. Hänen elokuviensa suurin valtti ei kuitenkaan ole ympäristö, vaikka se onkin kieltämättä kaunis ja hyvin kuvattu, vaan dialogi. Kautta Allenin tuotannon olemme tavanneet eriskummallisia, eksyksissä olevia ja rakkaudenjanoisia ihmisiä, jotka ovat asiansa entistä pahemmin sekaisin. Katsoja viihtyy, kun vuoristoratamaista dialogia vyörytetään tuutin täydeltä. Allen on muutamaan kertaan kokeillut proosaakin, mutta hänen vahvuutensa ei ole eheiden tarinoiden luomisessa. Hänen elokuviensa loistava dialogi, ihmisten suista ryöppyävä spontaanin oloinen puhe, tulee vielä pitkään olemaan ihailun kohteena.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *