Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Viimeiset lehdet

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, romaani, Otava 2011 (Caj Westerberg suom.)

Hiljattain edesmenneen Bo Carpelanin elämäntyöhön kuuluu merkittävä määrä runoutta ja proosaa. Hän kirjoitti ruotsiksi, mutta nautti suurta arvostusta myös suomenkielisten lukijoiden keskuudessa. Valtion kirjallisuuspalkinnon Carpelan sai neljä kertaa, Finlandia-palkinnon kahdesti. Vanhemmalla iällä Carpelanin kirjoitustyyli muuttui pelkistetymmäksi, kun hän alkoi kirjoittaa yhä selvemmin zen-buddhalaisten runoilijoiden tekstejä muistuttavalla riisutulla tyylillä. Asioista sanottiin vain olennainen, ylimääräinen sai jäädä.

Postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta on surumielinen romaani. Se ei kuulu tekijänsä parhaimmistoon, sillä haparoivasta tekstistä huomaa, että kirjailijan viimeiset päivät ovat käsillä. Eteenpäin hoiputaan katkonaisen runollisesti, eikä teoksesta löydä yhtä tyylikästä proosaa kuin Carpelanin aiemmista kirjoista. Tekijälle ominainen tarkkuus puuttuu, tapahtumia pitää lukea rivien välistä. Carpelanin hovisuomentaja Caj Westerberg on tehnyt parhaansa, mutta julkaistu romaani on keskeneräisen oloinen. Siinä on vain muutamia erinomaisesti kirjoitettuja jaksoja.

Lehtiä syksyn arkistosta seuraa vanhan herrasmiehen liikkeitä. Päähenkilö on tilastokeskuksessa työskennellyt ja sieltä eläkkeelle jäänyt ruotsinsuomalainen minäkertoja, joka säilyttää elämänkosketuksensa keskustelemalla 94-vuotiaan äitinsä, maailmankirjallisuuden klassikoiden, viisivuotiaan pojan ja muutaman jäljellä olevan ystävänsä kanssa. Kuolema vie voiton elämästä. Ympäröivä maailma näyttäytyy kertojalle valkoisena kohinana ja elämänpiiri pienenee koko ajan.

Luonnolla on Carpelanille tyypilliseen tapaan romaanissa tärkeä osa. Päähahmo seuraa vääjäämättömästi etenevää syksyä ja vertaa sitä lähestyvään kuolemaan. Minäkertoja ymmärtää vasta varttuneella iällä, että hänen tilastojen pyörittelyyn liittynyt entinen työnsä on toissijaista verrattuna vuodenaikojen kiertoon ja luonnolliseen elämään. Hän alkaa tarkkailla kasveja, puita ja pensaita, ympäristön hienovaraista muutosta. Lehtiä syksyn arkistosta sävy on surullinen. Kirja kertoo elämässä koetuista pettymyksistä ja muistin vääjäämättömästä pettämisestä, mutta samalla se on kirjailijan tilinpäätös. Romaanin lopussa kertoja löytää paikkansa maailmassa.

Lehtiä syksyn arkistosta ei yllä samaan kuulaaseen varmuuteen, kuten Carpelanin aiemmat romaanit Kesän varjot (2005) ja Lapsuus (2008), vaan se on enemmänkin kurotus kuoleman suuntaan. Kirja on silti tärkeä sen tekijän ymmärtämisen kannalta. Romaanilla on annettavaa kiireiselle nykylukijalle, sillä vaikka se koostuu nopeasti luettavista katkelmista, niin ne pakottavat pysähtymään ja pohtimaan. Lehtiä syksyn arkistossa pyrkii noudattamaan Carpelanin filosofiaa, jonka mukaan elämää ei kannata monimutkaistaa, vaan sen tulee antaa soljua omalla painollaan. Romaani horjuu tämän vaikean tehtävän edessä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *