Vallankumouksista

Vallankumoukset johtavat harvoin hyvään. Tämä pätee kaikkialla, oli vallankumous luonteeltaan sitten väkivaltainen, väkivallaton, poliittinen, taloudellinen tai vaikkapa uskonnollinen. Kaikille keikauksille on yhteistä se, että ne tuntuvat johtavan aiempaa suurempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Tavallisten ihmisten elinolosuhteita merkittävimmin parantanut vallankumous lienee ollut edelleen meihin vaikuttava Ranskan suuri vallankumous, joka tapahtui vuosina 1789-1815. Se johti moniin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, mutta valitettavasti myös veritekoihin, kun absolutistisen monarkian kumonneet tasavaltalaiset päättivät kostaa entisille hallitsijoille. Siniverisiä vangittin, kidutettiin ja tapettiin, johtavaan asemaan noussut Maximilien Robespierre suoritti epämääräisiä puhdistuksia ja giljotiini oli kovassa käytössä. Metrijärjestelmän, oikeanpuoleisen liikenteen ja julkisen koulutuksen kaltaiset asiat otettiin käyttöön, mutta vasta huomattavan kärsimyksen jälkeen.

Kosto on vallankumouksissa keskeisessä asemassa. On inhimillistä, että vuosikausia tavalla tai toisella alistetussa asemassa olleet kapinalliset haluavat maksaa alistajilleen potut pottuina. Joulukuussa 2010 alkaneessa ja edelleen jatkuvassa arabivallankumouksessa on kyse pitkälti samassa asiasta. Arabikevääksi kutsuttu vallankumousaalto on levinnyt Tunisiasta Lähi-itään ja moniin muihin Afrikan maihin. Sen merkittävimpiä seurauksia on ollut, että Tunisiaa 23 vuoden ajan hallinnut Zine el-Abidine Ben Ali ja Egyptiä pitkään terrorisoinut Hosni Mubarak pakotettiin eroamaan. Libyassa Muammar Gaddafi surmattiin puolestaan lyhyen sisällisodan päätteeksi.

Arabikevään tunnusmerkkejä on, että se on saanut kaikkialla alkunsa tavallisten ihmisten halusta parempaan ja ihmisarvoisempaan elämään, ja johtanut kostamisen kierteeseen. Arabimaiden vallankumoukset ovat parhaimmassa tapauksessa edesauttaneet tiukkapipoisen islamin suosion leviämistä, huonoimmassa tapauksessa lopputuloksena on taas ollut pelkkää kaaosta. Länsimainen media on vaiennut Arabikevään epäonnistumisista, vaikka vielä viime vuonna se rummutti äänekkäästi itsensä vapauttamaan pyrkineiden ihmisten puolesta. Kaikkialle näkyneestä mediamylläkästä kertoo jotakin se, että Time-lehti ei valinnut vuoden henkilöksi ketään yksittäistä ihmistä, vaan kaikki kuluneen vuoden aikana mielenosoituksiin osallistuneet henkilöt.

Vanhojen jähmeiden valtarakenteiden korvaaminen ei ole helppoa. Esimerkiksi Tunisiassa ja Libyassa näyttää käyneen niin, että erilaiset ryhmittyvät ovat alkaneet riidella keskenään siitä miten uusi hallinto olisi järjestettävä. Erimielisyys on yleistä. Monessa arabimaassa ollaan päätymässä islamin otteen tiukentumiseen. Ihmiset kaipaavat järjestystä, ja jos hallinto ei pysty sitä takaamaan, niin monet kääntyvät uskontoa ja politiikkaa yhdistävän islamin puoleen. Samaan aikaan uudet vallanpitäjät keskittyvät kiduttamaan entisiä kiduttajiaan kaikessa hiljaisuudessa. Internet-sensuurin kaltaiset ikävät asiat ovat vähentyneet, mutta tilalle on tullut summittaisia kostoja. Lähi-idän tilanne muuttuu entistä vaikeammaksi, kun Yhdysvallat työntää lusikkansa soppaan hyökkäämällä Iraniin.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *