U2:sta

Edge ja Bono

U2:ssa minua on aina eniten häirinnyt heidän epätasaisuutensa. Heillä on loistavia kappaleita, kuten Sunday Bloody Sunday, With Or Without You ja Sweetest Thing, mutta jokainen levy jättää toivomisen varaa. Viimeisin kuolematon kappale, One, on sekin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1991.

Edelleen jatkavan yhtyeen tasaisin (ja ehkä myös tasapaksuin) levy on vuonna 1991 ilmestynyt Achtung Baby, jolta myös mainittu One löytyy. Brian Enon tuottama Achtung Baby on tasaisin U2;n tekemä kokonaisuus, vaikka sitä tuskin tullaan muistelemaan lämmöllä muutaman vuosikymmenen päästä.

Minulle U2 onkin aina merkinnyt yhtyettä, jonka levyiltä löytyy sekä hienoja että huonoja kappaleita. Vuoden 1983 War sisältää Sunday Bloody Sundayn ja New Year’s Dayn, hyviä molemmat, mutta myös kahdeksan muuta täysin yhdentekevää laulua. Seuraavan vuoden The Unforgettable Fire sisältää klassikon Pride (In The Name Of Love), mutta muu levy on jälleen tasapaksu ja tympeä.

U2:n paras albumi on vuonna 1987 ilmestynyt The Joshua Tree. Se sementoi yhtyeen suosion, mutta myös musiikillisen tyylin josta se on edelleen tunnettu. Laulaja Bono antaa The Joshua Treen lauluissa kaikkensa, eikä kitaristi Edgen yksinkertainen (ja efekteillä jylinäksi kohotettu) soitto ole sekään hassumpaa.

The Joshua Treessä olisi itse asiassa aineksia täydelliseksi levyksi. Se alkaa kolmella uskomattoman hienolla kappaleella, joiden jälkeen onkin tiedossa ihmeellinen romahdus. Kaikki paukut käytetään alussa. Where The Streets Have No Name, I Still Haven’t Found What I’m Looking For ja With Or Without You ovat tunnustettuja klassikoita. Harva kuitenkaan muistaa Red Hill Mining Townin tai Exitin kaltaisia myöhempiä lauluja.

Eniten U2:ssa minua miellyttää heidän energiansa. The Joshua Treen huonoistakin kappaleista, kuten myös melkein koko yhtyeen muusta tuotannosta, huomaa heidän uskonsa asiaansa. Epätasaisuus tekee kuitenkin sen, että U2:n paras levy onkin itse asiassa joko singlekokoelma U218 Singles tai valikoima The Best Of 1980-1990. Niitä kuuntelemalla välttyy kuulemasta kehnoja renkutuksia, joita U2:n parhaatkin levyt ovat pullollaan.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *