Tuukka Terhon kirjasta Huulilla, nolo tuuli (Ntamo, 2009)

Tuukka Terhon (s. 1984) esikoisrunokokoelma Huulilla, nolo tuuli juhlii yksinkertaisuutta, jokaisen päivän yksinkertaista kauneutta. Se on kirjoitettu omaperäisellä tavalla ja tyylillä. Kirja heittelehtii näkökulmasta ja mielipiteestä toiseen ja saa lukijan varpailleen. Kirjan julkaissut Ntamo onkin selvästi ottanut tavaramerkikseen ”erilaisen” runouden lanseeraamisen. Suurin osa kustantamon tuotannosta on materiaalia, jota ei todennäköisesti olisi suurilla kustantamoilla nähty. Poikkeuksiakin toki on.

Erilaisen julkaiseminen johtaa tietysti väistämättä kysymyksiin tekstin laadusta. Huulilla, nolo tuuli on kirja, jonka ei tarvitse hävetä. Se on pitkähkö kirja, reilun 80 sivun mittainen. Koska runoja ei ole jaettu osastoihin, eikä teksteillä ole juuri otsikkoja, kirjaa on hieman vaikea seurata. Vaikutelma korostuu, koska runoista ei muodostu mitään tiettyä, selkeää kokonaisuutta. Terho kirjoittaa fragmentaarisesti. Huulilla, nolo tuuli seuraa elämäntarinaa, jossa puhuja ja tyylit vaihtelevat. Koska nykyrunoissa monesti suositaan tasaisuutta, Huulilla, nolo tuuli on lukijasta riippuen joko ärsyttävä tai raikas lukukokemus. Itse pidän kirjoittajan näkemyksestä.

Terho luo yllätyksellisiä kuvia: ”kuinka monta ajatusta on luettava ykkösellä alas / että tulisi viisaaksi / kuinka monta näyteikkunaa ohitettava, ymmärtäisi itsensä niin kuin / ei tahdo”. Kirjoitustekniikkakin on yllätyksellinen. Pisteitä tekijä ei käytä, muita välimerkkejäkin on harvakseltaan. Pitkähköjä säkeitä pitääkin monesti lukea useasti, että ajatuksesta saa kiinni. Siksi osastoihin jakaminen tai kirjan lyhentäminen olisikin ollut paikallaan. Toisaalta pitkäpinnaisilla lukijoilla riittää tekstissä ammennettavaa. Kirjan loppupään hirtehinen elämänohje sopii siis ehkä myös teokseen itseensä: ”Parasta on kun laitat pipon silmille ja et tunne mitään”.

Muuta:

Kirja kustantamon sivuilla

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *