Torinon hevosesta

Béla Tarrin viimeinen elokuva
Torinon hevonen on myös hänen parhaansa. Unkarilainen ilmoitti lopettavansa
filmien tekemisen ja hänen vuoden 2011 ohjauksessaan on kieltämättä tilinpäätöksen
makua. Elokuva kertoo hevosesta, jonka pieksemistä todistaessaan filosofi Friedrich
Nietzsche tuli hulluksi, mutta vertauskuvana. Nietzsche julisti Jumalan
kuolemaa ja Torinon hevosessa ihmiskunnan loppu on käsillä. Mustavalkoisessa
filmissä seurataan isän, tyttären ja tuomiopäivän vaistoavan eläimen elämää
koruttomalla maaseudulla. Kaivo kuivuu, tuuli puhaltaa lakkaamatta. Lopulta
jopa Tarrin töissä elämää ilmentävä uunissa palava tuli sammuu lopullisesti.

Veden loputtua isä ja tytär yrittävät lähteä, mutta palaavat sanomatta
sanaakaan. Selitystä ei anneta. Ulkomaailmassa ei ilmeisesti ole mitään minne
paeta. Viinaa ostamassa käyvä naapuri mainitsee, että tuuli on puhaltanut
kaupungin tiehensä. Tulija pitää pitkän puheen, jossa käsitellään ihmiskunnan Jumalalle aiheuttamaa pettymystä ja sitä seuraavaa tuhoa. Ennen pimeyden laskeutumista pihalla käy vielä mustalaisia,
mutta isä ajaa heidät tiehensä uhkaamalla kirveellä. Ihmisen välille ei synny
kunnollista yhteyttä. Perhe yrittää selvitä, vaikka tiedostaa, ettei jokapäiväisessä kituuttamisessa ole järkeä.

Elokuva-arkiston sivuilla lainataan Sight & Soundiin kirjoittanutta Fred
Kelemeniä: ”Bélan elokuvat eivät kuuluta visioita. Ne kuvaavat olemista. Ne
ilmaisevat matkaa kohti kuilua. Bélan elokuvat ovat katoamisen tanssia.” Nietzsche ymmärsi elämän
taisteluksi, vahvimman selviämiseksi, ja samassa hengessä Tarr kuvaa kamppailua
kuolemaa vastaan. Liekki värisee, puita lisätään uuniin. Unkarilaisella voimakkainkaan ei selviä, vaan kaikki ovat
yhtä heikkoja vääjäämättömän edessä.

Tarr on maininnut erääksi esikuvakseen neuvostoliittolaisen mestariohjaaja Andrei Tarkovskin. Molempien elokuvat ovat hidastempoisia, jopa piinaavan hitaita, mutta käsittelevät
tärkeintä elementtiään, aikaa, eri tavoilla. Kelemi kirjoittaa: ”Toisin kuin Andrei
Tarkovskin elokuvissa aika Bélan elokuvissa ei ole metafyysistä. Aika Bélan
elokuvissa on eksistentiaalista. Se on kestettävä.” Kummankin filmit etenevät verkkaisesti. Niissä ei ole kiire, toisin kuin useimmissa roskakoriin joutavissa
nykyelokuvissa.


Torinon hevonen
kestää kaksi ja puoli tuntia, mutta tuntuu pidemmältä. Se johtuu sisällön lopullisuudesta. Tarrin pääteosta, Sátántangóa, katsoessa vierähtää puolestaan yli seitsemän tuntia.
Pituus toimii elokuvien eduksi. Se antaa katsojalle
mahdollisuuden mietiskellä niissä esitettyjä kysymyksiä. Tarr ei
anna valmiita vastauksia, vaan antaa tai pakottaa katsojan keksimään omat tulkintansa. Tässä hän muistuttaa mestareita, kuten Tarkovskia ja Ingmar Bergmania, jotka kertoivat niin ikään jotakin olennaista ihmisyydestä.

Kinoeyessä kommentoidaan Sátántangóa: “Kymmenen minuutin lehmälauman katsomisen
jälkeen Hollywoodin päättäjät lähtisivät; se ei koskaan saisi rahoitusta
British Film Councililta, eikä sillä ole mahdollisuutta tulla näytetyksi
multiplex-teatterissa tai televisiossa. Se on blockbusterin täydellinen
vastakohta ja Miramaxin tukema ulkomaisen Oscarin voittaja. Se on isku
kaupallisuuden ja yleisen maun kasvoille.”

Suomessakaan Sátántangón, Torinon hevosen tai muiden Tarrin elokuvien on vaikea
kuvitella pyörivän Finnkinon saleissa, niin kaupalliseksi johtavan
teatteriketjumme toiminta on mennyt. Edellisessä lainauksessa ja Finnkinon
johdossa aliarvioidaan kuitenkin suuren yleisön makua. Oletuksena on, ettei taiteellisille filmeille ole tilausta. Kuluttajat on totutettu
höttöviihteeseen, joten totta kai he ovat ymmällään Torinon hevosen
kaltaisten vähänkään vaikeampien elokuvien edessä.

Toivoa ei ole missään nimessä menetetty, mistä kertoo jo se, että Tarr on
saanut tuotantoonsa rahoituksen, olkoonkin että rahojen kokoaminen on ollut
tuskaista. Omaperäisen taiteilijan ei ole helppo pärjätä missään,
Unkarista puhumattakaan. Tarr ansaitsee nykyään elantonsa opettamalla
elokuvantekoa. Hänen kiinnostavan huomionsa mukaan monet nuoret alasta kiinnostuneet
haluavat mukautua sen sijaan että olisivat kiinnostuneita yhteiskunnan
muokkaamisesta. Tarr ei ole samanlainen häirikkö kuin toinen esikuvansa Rainer
Werner Fassbinder, mutta taistelee silti älyllisemmän maailman puolesta. Ohjaaja kysyy tärkeitä kysymyksiä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *