The Wolf of Wall Streetistä

F. Scott Fitzgeraldin vuoden 1925 romaani Kultahattu on loistava kuvaus
ylikierroksilla käyneistä New Yorkin hienostopiireistä 1920-luvulla. Sen elokuvasovitukset,
kuten viime vuonna tullut The Great
Gatsby – Kultahattu
, eivät ole kuitenkaan tavoittaneet kirjan sosiaalista
ja yhteiskunnallista satiiria, vaan ovat jääneet lähinnä latteiksi rikkauden
ylistyksiksi. Ne ovat olleet viihdyttäviä, mutta sisältö on unohtunut
hauskanpidossa kokonaan. Tämä on monien laajan levityksen amerikkalaisten elokuvien ongelma.

Kuten New Yorkerissa todetaan, Martin
Scorsesen ohjaama The Wolf of Wall Street
on kaikkea sitä, mitä Baz Luhrmannin tekemän The Great Gatsby – Kultahatun tarkoitettiin olevan. Merkittävää
kyllä, Leonardo DiCaprio näyttelee molempien suurelokuvien pääosia. DiCaprio ei
ole erityisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, joten hän esittää kummassakin
filmissä lukuisten fobioiden piinaamaa miljonääriä. Niiden päähahmot Jay Gatsby ja
Jordan Belfort pelkäävät sairaalloisesti epäonnistumista ja haluavat menestyä
hinnalla millä hyvänsä. Yhtäläisyyksistä huolimatta elokuvat ovat lopulta
kaukana toisistaan. Siinä missä ensimmäinen on keskinkertainen, jälkimmäinen
on toimiva kuvaus ajasta, jolloin raha meni kaiken muun edelle.

Scorsesella on lyömätön kyky tehdä viihdyttäviä ja vakavia elokuvia. Hänen tärkeimmistä töistään muun muassa Kuin raivo härkä, Mafiaveljet, Casino ja Lentäjä ovat
keränneet katsomoihin samassa suhteessa taiteellisempien ja sisällöttömämpien filmien ystäviä. The Wolf of Wall Street on
mestariteos ja samalla tasolla edellä mainittujen elokuvien kanssa. Se kestää pöhöttyneiden Hollywood-tuotantojen tapaiset kolme
tuntia, mutta tuntuu muutamista leikkaamista kaipaamista kohtauksistaan huolimatta paljon lyhyemmältä.

The Wolf of Wall Street perustuu
todellisiin tapahtumiin, mutta sitä on syytetty laskelmoidusta epärealistisuudesta. Tämä näkökulma on kuitenkin virheellinen. Scorsese kertoo Wall Streetillä
1990-luvulla epärehellisin keinoin rahaa haalineen Belfortin oudon tarinan. DiCaprion
esittämä Belfort on The Wolf of Wall Streetin kertoja ja se perustuu hänen elämäkertaansa.
Näkökulma on tästä johtuen väistämättä puolueellinen ja totuutta vääristelevä, mutta kertojan epäluotettavuus on jäänyt joiltakin katsojilta ymmärtämättä.

Scorsese ei myöskään ylistä rikkautta tai ole sovinistinen. The Wolf of Wall Streetissä asutaan isoissa
taloissa, ajetaan nopeilla autoilla ja pyöritään kauniiden naisten seurassa, mutta
mieshahmojen pinnallisuuden huomioiden heidän käytöksensä on ymmärrettävää. Belfort ja hänen
kumppaninsa ovat kiipijöitä, jotka ponnistavat köyhistä oloista rikkauteen. He
myyvät roskaosakkeita ja käyttävät ihmisiä hyväkseen, eikä ohjaaja puolustele
heitä. Vaikka DiCaprio on sympaattinen, Belfort on niin kauhea liero,
ettei katsoja sääli hänen romahdustaan ja tuhoaan. Sääliminen olisikin turhaa,
sillä Belfort löi vankilasta päästyään rahoiksi muun muassa kirjoillaan ja tällä elokuvalla.

Vaikka The Wolf of Wall Street sijoittuu
1980- ja 1990-luvuille, se on ennen muuta kuvaus hiljattaisesta pörssiromahduksesta,
sen syistä ja seurauksista, sekä osakekaupan moraalittomuudesta. Milton
Friedman, Björn Wahlroos ja oikeistolaiset talousvaikuttajat ovat täydellisen markkinavapauden
kannalla. The Wolf of Wall Street on
varoittava esimerkki siitä, mihin sääntelemättömyys voi johtaa. Jotkut hyötyvät,
mutta enemmistö menettää rytäkässä rahansa. Muutamien hetkellinen hauskanpito
merkitsee miljoonille pitkää kurjuutta.

Taiteellisesti Scorsesen elokuva on tyypillisen korkeatasoinen. Kuvaus,
leikkaus, näyttely ja muut osa-alueet ovat erinomaisia, eikä mukana ole
juurikaan virheitä. Käsikirjoitus on The Wolf of Wall Streetin parasta antia.
Elokuva imaisee mukaansa alussa ja vie matkalle, joka muistuttaa vuoristorataa
tai karnevalistista mellakkaa. Elokuva ei kuitenkaan ole komedia, kuten jotkut ovat sen katsoneet. Sen sisin on traaginen. Se kuvaa ihmisiä, jotka kykenevät vain
käyttämään toisiaan hyväksi, eikä inhimillistä lämpöä ole poskettoman rikkauden takana kuin nimeksi.

Tuomionsa kärsittyään Belfortista tuli Juhani Tammisen ja Jari Sarasvuon kaltainen
motivaatiopuhuja. The Wolf of Wall Streetin
viimeinen kohtaus, jossa lipeväkielinen Belfort antaa asiakkailleen vinkkejä
tavaroiden myymiseen, on hyvä kuvaus siitä ilmapiiristä, joka mahdollisti
Belfortin nousun. Kamera kääntyy pois puhujasta ja kohti yleisön kasvoja. Ne
ovat valmiit uskomaan mitä tahansa. Katsojaan mieleen palaa tapa, jolla amerikkalaiset pankit antoivat luottoa vähävaraisille, joille uskoteltiin heidän pystyvän maksamaan rahat takaisin. The Wolf of Wall Street on erinomainen ajankuva ja viihdyttävä varoitus ahneuden vaaroista.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *