Terveestä elitismistä

Minua kutsutaan välillä elitistiksi. Otan nimityksen kohteliaisuutena, vaikka elitisti onkin nykyään haukkumasana, eikä sen käyttäjä tarkoita hyvää. Lisään yleensä perusteluna, että tunnustan tervettä elitismiä. En siis katso olevani muita parempi, tai olevani luonnostani oikeutettu etuoikeutettuun elämään, vaan käsitän elitismin kenen tahansa mahdollisuutena pyrkiä parempaan. Samalla ymmärrän elitismin pyrkivän säilyttämään säilyttämisen arvoiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Terveen elitismin piiriin kuuluvat esimerkiksi korkeakoulutus ja korkeat taiteet, eli ne asiat, jotka nostavat ihmisen harmaan arjen yläpuolelle ja tekevät hänen elämästään arvokasta. Toisaalta siihen kuuluvat myös sellaiset ei-niin-itsestäänselvyydet, kuten hyvä maku. Hyvä maku kun on ollut jo pitkään poissa muodista. Terve elitismi vastustaa käsitystä, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, pukeutua samalla tavalla ja muistuttaa kaikin tavoin toisiaan. Toisaalta se vastustaa myös huonoa makua, kuten itsetarkoituksellista pyrkimystä pukeutua mahdollisimman räikeästi tai kaikkien poliittisten päätösten vastustamista.

WikiPedian mukaan eliitti-sanan alkuperä on latinan verbissä eligere. Se tarkoittaa valitsemista. Termi liitetään usein politiikkaan, ja pieniin etuoikeutettuihin ryhmiin, jotka nauttivat kohtuuttomista eduista enemmistön kustannuksella. Platonin mukaan valtion hallitseminen kuuluu viisaimmille, mutta koska ihmiset harvoin tunnistavat ne, jotka ovat heitä itseään viisaampia, demokratia ei yleensä johda viisaimpien valtaan. Marxilaiset puolestaan väittävät, että eliitti tukee käytännöillään vallitsevaa järjestystä ja yrittää säilyttää kulloisen yhteiskunnallisen tilanteen. Koska marxilaisuutta käytäntöön soveltaneet valtiot ovat poikkeuksetta muuttuneet hirvittäviksi diktatuureiksi, niin olen tässä suhteessa mieluummin Platonin ja hänen hengenheimolaistensa kannalla.

Terve elitismi ei kuitenkaan tarkoita taantumuksellisuutta. Järkevä konservativismi vaalii yhteiskunnalle tärkeitä asioita, kuten vaikkapa oikeuslaitosta ja taiteen apurahajärjestelmiä. Ne voivat tarkoittaa yksittäisille ihmisille ylimääräisiä kuluja, joita hän ei olisi valmis maksamaan, mutta hyödyttävät samalla yhteiskuntaa kokonaisuutena. Niin kutsuttu vastaeliitti vastustaa puolestaan usein kaikkea mahdollista, mutta ei pysty tarjoamaan järkeviä vaihtoehtoja. Joskus esimerkiksi vaaditaan vankiloiden lakkauttaumista. Suurin osa vangeista on rikoksenuusijoita, joita vankila ei kriitikoiden mukaan ole auttanut palautumaan kunnolliseen elämään. Yksittäisten ihmisten kohdalla väite pitää varmasti paikkansa, koska mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kokonaisuuden kohdalla tilanne on aivan toinen. Juuri rangaistuksen pelko estää useimpia ihmisiä ajautumista rikoksen polulle. Vankila toimii siis ennaltaehkäisevänä voimana, jonka poistaminen johtaisi hyvin todennäköisesti pienien ja suurien rikosten määrän räjähdysmäiseen nousuun.

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuu tuoreessa elämäkerrassaan järkevästä elitismistä, kuten korkeakouluista, johon kaikki eivät pääse. Ajatus on ensi silmäyksellä pöyristyttävä, mutta muuttuu tarkemmalla miettimisellä järkeväksi. Massakoulutus on tietysti hyvä ja toivottava asia. Peruskoulutus on hyvä tarjota kaikille, mutta korkeakouluihin ei aivan kaikkia tarvitsisi päästää. Samalla suomalaisen peruskoulutuksen suurimpia puutteita, kuten filosofian opettamisen vähäistä määrää, olisi syytä korjata. Lisäymmärrys ei koskaan ole pahitteeksi.

Ilves ei puhu korkeammista lukukausimaksuista, vaan vaativammasta arvosana-asteikosta, joka johtaa valmistuneiden korkeampaan sivistykseen. Opiskelin hiljattain Tallinnassa, eikä koulussani noudatettu erityisen tiukkaa arvosteluasteikkoa. Tutkinto oli mahdollista saada melko vähällä vaivalla. Tämä johtaa mairitteleviin tilastoihin, joissa korkeakoulututkinnon saaneiden määrä kohoaa vuosi vuodelta, mutta vähentää todellisuudessa ylemmän koulutuksen merkityksellisyyttä. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen arvostelijoiden kanssa on tässä suhteessa helppo olla samaa mieltä. Korkeakoulutuksen ongelma ei kuitenkaan ratkea vähentämällä sitä tarjoavien laitosten määrää, tai edes nostamalla lukukausimaksuja, vaan muuttamalla opetusta vaativammaksi ja lisäämällä näin terveen elitismin määrää.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *