Ted Hughesin runoudesta

Ted Hughes

Ted Hughesin (1930-1998) elämässä ja runoudessa riittää tutkimista. Hänet tunnetaan paitsi tuotteliaana ja suosittuna runoilijana, niin myös Sylvia Plathin (1932-1963) aviomiehenä. Monet syyttivät Hughesia Plathin itsemurhasta. Tämä lienee yliampuvaa, mutta Hughes kirjoitti yhtä kaikki runsaasti erinomaista runoutta. Hänen pitkät runonsa ammentavat mytologiasta. Niissä piisaa pureskeltavaa niin tavalliselle lukijalle kuin paatuneelle kirjallisuudentutkijallekin.

Eräs ajatus pälkähti mieleeni lukiessani erinomaista englanninkielistä artikkelia, joka käsitteli naamioiden roolia Hughesin runoudessa. Erityisesti artikkelin loppu herätti huomioni:

”Hughes sums up all that he has ever said about the dangers of caging up the wolf-energies and denying them freedom of expression. In whatever form they exist in our world they are our link with Nature: without them our inner and outer worlds will be empty and hopeless, and our eyes, like those of the young wolf in the poem, will be ’Like doorframes in a desert / Between nothing and nothing.'”

Kyse on siis eläimellisen puolemme kieltämisestä. Luonto voidaan tässä yhteydessä nähdä paitsi konkreettisena ryteikkönä, niin myös vertauskuvana sisäiseen elämäämme. Jos kadotamme yhteyden itseemme, kadotamme samalla yhteyden luontoon. Hughesin runoudessa sisäinen ja ulkoinen maailma ovat yhtä; niiden kytkös on luonnollinen. Jos tämä yhteys poistetaan, kadotamme samalla itsemme.

Artikkelilainauksessa todetaan lisäksi hyvin, että ilman luontoa jäämme ulkopuolisiksi, tyhjiksi ja kodittomiksi. Luonto on siis monimerkityksellinen asia ja tila. Sen menettäminen merkitsee luonnollisuuden loppua, siis oman ihmisyytemme kieltämistä. Eläimellisyyttä ei siis aina kannata kieltää. Se on hyvä pitää taka-alalla, mutta ottaa käyttöön tarvittaessa.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *