Täydellisyydestä

Aurinko

A.W. Yrjänä (s. 1967) kirjoittaa Päiväkirjassaan, että jokainen runokirja on väistämättä keskeneräinen ja osoitus tekijänsä puutteista. Allekirjoitan ensimmäisen väitteen, vaan en toista. Kirja on tietenkin aina kesken. Runoilija voi hioa tekstiään loputtomiin, poistaa tai lisätä säkeitä tai välimerkkejä, työskennellä käsikirjoituksen parissa koko elämänsä ajan. Jossakin vaiheessa tekstistä joutuu kuitenkin yleensä päästämään irti. Tämä voi johtua monesta asiasta: elämäntilanteesta, julkaisusta, uuden projektin aloittamisesta. Silloin runo jää pakostakin ”kesken.”

Jälkimmäinen väite on vaikeammin sulatettava. Pentti Saarikoski kirjoitti Tiarnia-trilogiassaan, kuinka ehjiä runoja ei enää tapaa ja että fragmentitkin ovat harvinaisia. Tokaisu kuvastaa paitsi Saarikosken omaa tuotantoa, niin myös hänen kaipuutaan aiempaan, eheämpään aikaan (ts. antiikkiin). Olipa runouden ns. ”kulta-aika” kuviteltua tai todellisuutta, se leijuu silti kangastuksena kaiken uuden kirjoittamisen edessä. Joissakin tapauksissa tekijä voi valjastaa unelman eheästä runosta tai runoelmasta omaksi hyödykseen, mutta useimmiten se vain haittaa kirjoittamista. Olen kokenut molemmat ääripäät omassa kirjoittamisessani.

Välillä (suomalaisia) runokirjoja lukiessa huomaa, että nyt tekijä on lähellä totuutta, nyt hän on hetkellisesti päässyt sisään puhtaaseen kokemiseen. Peräänkuulutan juuri tätä ”puhdasta kokemista.” Viittaan sillä perimmäiseen totuuteen, elämän ja kirjoittamisen tarkoitukseen, joka pilkahtelee jokaisen hyvän runokirjan sisällä. Kokemista on vaikea selittää tyhjentävästi, sillä se on lähinnä tunne jonkin suuremman, ”Jumalan” tai vastaavan entiteetin läsnäolosta.

Yrjänän tapauksessa hänen laaja kielirekisterinsä ja liian kovilla kierroksilla käyvä päänsä tulee ”täydellisen” runouden esteeksi. Yrjänä osaa ajatella ja pukea ajatuksensa lauluiksi (CMX), mutta runoissa hänellä on vaikeampaa. Hän käyttää puhekieltä ja jaarittelua kuin Saarikoski, mutta ei Saarikosken tapaan luontevasti vaan lähinnä väkinäisesti. Yrjänän Mechanemassa (Johnny Kniga 2006) on tosin fragmentinomaisia välähdyksiä ”esisokraattisesta totuudesta” jota hän kirjassa itse peräänkuuluttaa.

Täydellisyys on mahdollista. Sen osoittavat monet runouden historiassa julkaistut klassikot, joista ei moitteen sijaa löydy. Ehkä lähtökohta, jossa tekijä ja hänen tuotantonsa ovat väistämättä keskinkertaisia, juontuu moneen suuntaan sinkoilevasta nyky-ajasta tai suomalaisesta häviäjämentaliteetista. Joka tapauksessa tästä ajatusriippakivestä pitää päästä eroon. Muuten edes täydellisyyden tavoittelu ei ole mahdollista.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kenties on ehjiä runoja, mutta onko niiden takana ehjä tekijä? Psykologiselta kannalta on täysin mahdollista, että paraskin runo on kirjoittajalle itselleen vain kiusallinen muistutus tämän omasta riittämättömyydestä.

  2. 2

    sanoo

    Ajatus täydellisyydestä taiteessa sisältää monia ongelmia. Ensinnäkin, kaikki eivät pyri täydellisyyteen tai eivät edes tunnusta sen mahdollisuutta. Toiseksi, kuka määrittelee täydellisen teoksen ominaisuudet. Psykologiselta kannalta yksilön täydellisyyteen pyrkiminen voi olla hyvä tuottamaan hienoja teoksia, mutta myös luomaan sivutuotteena ikäviä inhimillisiä katastrofeja, kuten riittämättömyyden tunnetta ja itseinhoa, joka johtaa luovuuden kuolemiseen. Siksi en odota keneltäkään täydellisyyttä, ainoastaan kontekstissaan parasta mahdollista teosta. Lisäksi minusta on väärin arvioida teoksia täydellisyyden perusteella, jos se ei ole tekijän lähtökohta tai hän ei tunnusta sellaisen mahdollisuutta. Tämä pitäisi olla selvää koska emme elä enää maailmassa jossa ihannetaideteoksen ominaisuudet määritellään ulkoapäin, vaikkapa jonkin akateemisen opetuksen kautta. Jos levitetään keskustelua kirjallisuuden ulkopuolelle tulee täydellisyyden käsite taideteoksen määreenä vieläkin ongelmallisemmaksi, miten esimerkiksi pitäisi ymmärtää prosessimuotoiset teokset jotka muuttuvat koko ajan, esimerkiksi maataide tai performanssit. Missä niissä luuraa täydellisyys.

  3. 3

    sanoo

    Olen tästä kaikesta samaa mieltä. Mutta minun ei ole helppo jakaa optimismiasi, nimenomaan siitä syystä, etten usko tekijän intentioita voitavan leikata teoksesta täydelleen irti.

    Sitä paitsi kunnioitan ajatusriippakiviä! Haluaisin kyetä luomaan jotain riippakivenkestävää, talvenkestävää, kaiken toden ja kaiken valheen kestävää, itseinhon ja kliinisen masennuksen kestävää, yhtä lailla niin nyky- kuin kulta-ajankin kestävää, terrorisminkestävää, ydintuhonkestävää… Tällainen perfektionismi on vapaana riehuessaan tietenkin äärimmäisen destruktiivinen voima, mutta tahdon uskoa että se on kaikesta huolimatta hallittavissa ja kesytettävissä lähes loppumattomaksi voimanlähteeksi.

  4. 4

    sanoo

    Jos tarkoitat Timo ajatusriippakivellä sitä mikä on kirjailijan ideaali "hyvä teos", johon omaa työtä verrataan, jota kohti työskennellään. Kaikilla varmaan on omansa ja ne ohjaavat työntekoa. Se että kukin aloittaa työn juuri omista lähtökohdistaan on ainakin minun eettisen ajatusmaailmani mukaista. Siksi ajatus että teosta arvioidaan sen mukaan onko se arvioijan subjektiivisen käsityksen mukaan täydellinen on erittäin hankala. Olen samaa mieltä että täydelliseen pyrkiminen on parhaimmillaan voimavara, mutta jokainen määrittelee itse miten sitä käyttää.

  5. 5

    sanoo

    Mainitsit erään ajatusriippakiven (käyttäen juuri tätä sanaa) merkintäsi lopussa.

    Eipä silti, enpä minäkään yleistä alemmuuskompleksia kansallisaarteeksi kohottaisi…

    (Hupaisa yhteensattuma: ammoin perustamani ja hiljaiseloa viettänyt Facebook-ryhmä "Oikeutta perfektionisteille" sai tänään yllättaen pari uutta jäsentä!)

  6. 6

    sanoo

    Näin tuon ryhmän! Hauskaa.
    Mutta se taisi kuitenkin Esa joka ensin lanseerasi tuon ajatusriippakivi -käsitteen. Minä vain olettelin sen merkitystä.

  7. 7

    sanoo

    Kappas, jostain syystä ohitin nimesi ja luulin käyväni keskustelua Esan kanssa. Kummallisia oikosulkuja sattuu ja pelottavia sekaannuksia. Pahoittelen.

  8. 9

    sanoo

    Timo: sattuuhan noita.

    Esa: minua kuitenkin kiinnostaa mitä tarkoitat täydellisyydellä ja miten sitä on relevanttia käyttää sitä teosten arvioimisen kriteerinä? Kysyn tätä lähinnä teoskritiikin näkökulmasta, koska mielestäni henkilökohtaiseessa lukemisessa voi käyttää minkälaisia kriteerejä tahansa. Pitää tai olla pitämättä ja kaikkea siltä väliltä.

    Samoin minua kiinnostaa Esa mitä tarkoitat puhtaalla kokemisella? Minulle ei tule mieleen yhtään kotimaista runoilijaa joka sopisi tästä esimerkiksi. Joka tuntuisi tavoittelevan puhdasta kokemusta. Tai kirjoittavan tämän puhtaan kokemuksen "vallassa". Voiko edes sellaisesta kokemuksesta kirjoittaa hyviä runoja? Onko silloin tarpeen kirjoittaa? Entä miten pitäisi arvioida teokset joilla ei ole tekijää perinteisessä mielessä: löydetyt teokset, sattuman tekemät teokset?

    Luulen Saarikoskenkin tarkoittavan toteamuksellaan (en tiedä missä kontekstista olet lainauksen ottanut, mutta runominän puhetta en ottaisi kovinkaan todesta) vain sitä, miltä se näyttääkin: esteettinen maku muuttuu. Tähänastiset runot -kokoelman kommentaareissa kirjan lopussa Saarikoski kirjoittaa: "olen alkanut etsimään turvaa luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta". Ei kuulosta antiikkiin haikailevalta runoilijalta. Nuorempana asia on voinut hyvinkin olla toisin.

  9. 10

    sanoo

    Vastaan nyt talta koneelta, vaikka jotkin kirjaimet puuttuvatkin.

    Siis: en puhunut tassa merkinnassa kriitikkona, vaan lukijana ja kirjoittajana. Toki jalkimmaisissakin on jossain maarin kyse teosten arvottamisesta.

    Yrjana kirjoittaa myos kirjassaan: "Taydellisyys! Sanoitko sen olevan mahdotonta? Sehan on kaikki." Tassa kontekstissa siis ulkomaailma, ts. luonto ja sen kokeminen. No niin. Mutta runoushan on lahtokohtaisesti taydellisyyden tavoittelua, siis pyrkimys mahdollisimman hyvaan tekstiin. Nain siis siita huolimatta, vaikka se syntyisi "epataydellisista" kokemuksista, vaikkapa henkilokohtaisista kriiseista. Hyvan rumouden vuoksi pitaa jaa kannattaa karsia.

    Tama on tietysti romantisoitu oma nakokulmani. Todellisuus on tietysti tietyssa kirjoittamisessa toisenlainen, mutta tietyssa maarin romantisoitu taydellisyyden tavoittelu ja sen puolesta karsiminen on olennainen osa omia tekemisiani. En tietenkaan vaita, etta olisin viela tullut lahellekaan tata taydellisyyden kokemusta.

    "Puhdas kokeminen" on puolestaan uusi, oma termini. Olen sita nyt ajatellut ja yritan jatkossa paremmin selittaa. Ajattelin ehka silla vaikkapa Gunnar Ekelofin kaltaista "nakemista", halua ja kykya katsoa maailman toiselle puolelle tai sen sisaan. Mielestani se kuitenkin patee kaikkeen hyvaan runouteen, nykysuomalaiseenkin. Se on mielestani lasna, kun kirjoittaja kirjoittaa todella hyvin, ikaan kuin itsensa ulkopuolella (ts. pakottoman tuntuisesti).

    Saarikoski palasi Tiarnia-sarjallaan tosiaan luonnonmukaisuuden ja antiikin tunnelmiin. Ja irrottautui samalla liiasta poliittisuudesta, vaikka se onkin eras Tiarnia-kirjojen teemoista. Fragmentti-lainauksessa Saarikoski tietysti myos ironisoi itseaan, omaa kyvyttomyyttaan verrattuna runoihinsa ja esimerkiksi kyvyttomyyttaan kirjoittaa ehea proosateos. Siis esimerkiksi.

    Tama talta eraa. Kiintoisa keskustelu, huomenna lisaa.

    Esa

  10. 11

    sanoo

    Kiitos Esa Vastauksesta. Minulla ei ole nyt tässä yhtään Tiarnian kirjaa käsillä, mutta olen ne lukenut ensimmäisen kerran vuosia sitten ja lähivuosien sisällä uudestaan.

    En ole varma mitä tarkoitat "luonnonmukaisuudella ja antiikin tunnelmilla", mutta pelkästään ne eivät ole hyvä peruste sanoa että Saarikoski halusi takaisin antiikin aikaan (ehkä eheämpään aikaan, sinnehän kaikki haluavat). Tämä ei varmaan ollutkaan sinun pointtisi, vaan halusit kirjoittaa omista mietteistäsi.

    Edellisessä kommentissani jo kirjoitin mitä Saarikoski oli kirjoittanut koottujen kommentaareissa kokoelmasta Alue (1973) ja sitä edeltävästä kokoelmasta Onnen Aika (1971): "olen alkanut etsimään turvaa luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta". Sen jälkeen hän lisää "Tälle kokoelmalle, –, voisi laatia lyhyen lähdeluettelon: Life. An Introduction to Biology 1965, Not From The Apes 1972, Jääkausi 1972" (poistin tekijöiden nimet, täydelliset tiedot saa Googlaamalla). Ei edelleenkään kuulosta mystikon lukulistalta (toisaalta Saarikosken tuotannon yhteyksiä gnostilaisuuteen on myös tutkittu, en ole tutustunut niihin).

    Oma kokemukseni Saarikosken runoista (Tiarnia-sarjasta ja myös 80-luvun proosakirjoista) on myös että hän oli jonkun sortin materialisti (ainakin marxilaisessa mielessä). Ja hyvin erilainen lähtökohdiltaan kuin Ekelöf. Suosittelen lukemaan Immo Pekkarisen kirjoituksen Tiarnia-sarjasta: http://www.nbl.fi/~nbl3145/tiarniaa.htm
    Se sivuaa Ekelöfiä ja varmaan muitakin sinua kiinnostavia aiheita.

    Odotan mielenkiinnolla sinulta jatkoa ajatuksillesi. Ja esimerkkejä nykylyriikasta. Minun näkökulmani on lyhyesti se että on kiinnostavaa löytää uusia lukutapoja nykyrunouteen (vanhoihinkin), mutta kaikki lukutavat eivät sovi kaikkiin teoksiin. Ja lukemisen täytyy lähteä siitä mitä teoksessa on.

  11. 12

    sanoo

    Olen nyt kipeana, mutta jatkoksi edelliseen: kaipaan suomalaiseen nykyrunouteen "nakijaa" ja "kokijaa". Siis sellaista taydellisyyden (tai, kokonaisuuden) tavoittelijaa ja tavoittelemista, joka tuntuu hukkuvan rikkonaiseen nykyhetkeen.

    Tulee mieleen, etta Olli Sinivaaran uusin, Valonhetki, on tallainen yrittaja. Paikoin Sinivaara saakin aikaan kuvailemani kirjoitustavan, eli eraanlaisen hengastyttavan harmonian. Teksti on samaan aikaan harmonista, siis ehkapa korkealentoista, mutta tulee silti lukijan luokse kokemisellaan ja tuntuu siksi aidolta. Esimerkiksi:

    "Mutta kahden hamaran valissa, / taivaan tasaisen tummuvan valtikanharmaan / ja jarven mustan riekaleisen peiton valissa, / palaa ja hehkuu vaaleanpunainen uoma, niin levea viiva / etta sita on vaikea sanoa viivaksi, / vaikea antaa niema ja muotoa / laskeneen auringon laahukselle, etaalla tanssivalle / sydamenautiomaan hunnulle" jne.

    Kirjoitinkin jo aiheesta: http://marstravolta.blogspot.com/2009/10/olli-sinivaaran-kirjasta-valonhetki-ja.html.

    Viela eheampaan aikaan pyrkimisesta sen verran, etta eivathan kaikki sinne pyri tai halua. Esimerkiksi kokeellista runoutta kirjoittavat juhlivat maailman ja kielen rikkonaisuudella. Jos he pyrkivat eheyteen, se on tyystin toisenlaista eheytta.

    Pahoittelut taas kirjainvajeesta.

    Esa

  12. 13

    sanoo

    Joo, minulla on tuo Sinivaaran kirja, mutta se on vielä lukematta. Yritän löytää sen, niin siitä voisi olla jotain mieltäkin.

    Tietenkin yleistin karkeasti kun sanoin kaikkien pyrkivän eheämpään aikaan, en tietenkään voi tietää kaikista. Itse en ainakaan halua "palata", vaan mennä jotakin kohti. Kokeellisen runouden kirjoittajia taas on niin monenlaisia, että heitäkään ei varmaan kannata laittaa samaan lokeroon.

    Itse en niin paljon laita painoa sille mikä on kirjailijan ja hänen tekstinsä suhde, ajattelen että jos teksti toimii jotenkin minulle niin hyvä. Tekotavalla ei ole niin väliä. Vähän hankala selittää ja saatan mennä aivan metsään, mutta luulen että se juuri on sinulle tärkeää(kö?). Eli että teksti syntyy jostain tietynlaisesta mielentilasta kirjoittajassa. Mietin myös että oletko ajamassa takaa epifania nimistä asiaa?

    Toivottavasti paranet pian.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *