Takeshi Kitanosta ja elokuvatrilogiasta Takeshis’ (2005), Glory to the Filmmaker! (2007) ja Achilles and the Tortoise (2008)

Takeshi Kitano

Takeshi Kitanolla (s. 1947) on monta rautaa tulessa. Hän on kokonaisvaltainen elokuvantekijä, koomikko, runoilija, maalari, romaanikirjailija, videopelisuunnittelija, korkeakouluprofessori, ja Japanissa suuresti rakastettu tv-persoona. Muualla maailmassa hänet tunnetaan lähinnä mainioista elokuvistaan. Ne eivät ole aiheuttaneet rynnistystä lippuluukuille, vaan löytäneet yleisönsä elokuvafestivaaleilta ja alaa seuraavien keskuudesta. Hänen tunnetuimpia töitään ovat esimerkiksi väkivaltaa ja mustaa huumoria yhdistelevät kokopitkät, kuten esikoinen Violent Cop (1989), Boiling Point (1990), Sonatine (1993) ja hieman uudempi Zatoichi (2004). Hän on myös tehdyt lyyrisempiä elokuvia, kuten minimalistisen, herkän A Scene at the Sean (1991) sekä Venetsian elokuvafestivaalin Kultaisen Leijonan pokanneen Hana-bin (1997).

Kitanon elokuvat ovat kokonaisvaltaisesti hänen omiaan, sillä hän tekee yleensä kaiken itse: näyttelee pääosan, ohjaa, leikkaa, tekee käsikirjoituksen ja on mukana myös äänimaailman valmistelussa. Siksi niitä voisikin väittää hänen taiteellisiksi omakuvikseen.

Viime vuosina Kitano on pistänyt ranttaliksi. Hän on tehnyt surrealistisen, puoliomaelämäkerrallisen elokuvatrilogian. Elokuvat Takeshis’ (2005), Glory to the Filmmaker! (2007) ja Achilles and the Tortoise (2008) kertovat Kitanosta itsestään. Ne eivät siis avaudu ihmisille, joille Kitanon persoonan, siis hänen koko elämänsä, eivät ole tuttuja. Kitano aloitti uransa koomikkona. Siksi nämäkin trilogiat ovat täynnä järjetöntä, mutta viehättävää japanilaista huumoria. Niille on yhteistä, että seuraavaa kohtausta on yleensä mahdoton ennustaa. Monet eivät ole tästä pitäneet. Kitanolle on annettu ohjeita, että pitäisi tehdä joko lisää herkempiä elokuvia, lisää miekkataistelua tai lisää toimintaa. Tästä hän tuntuu vähät välittävän. Näiden kolmen oudon elokuvan jälkeen onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan hän seuraavaksi siirtyy.

Ampumakohtaus elokuvasta Takeshis’

Takeshis’:issa pääosassa ovat vastakkaisuudet. Jokaisella näyttelijällä on vastaparinsa, jossa ilmenee kohtalon toinen puoli. Opetus on, että toiset onnistuvat elämässä, toiset eivät. Kitanokin esittää kahta roolia. Hän on ylimielinen elokuvatähti ja surullinen klovni. Klovni haaveilee elokuvatähteydestä, mutta hänet on tuomittu surkimukseksi. Elokuvatähdellä on sen sijaan noussut neste päähän. Nimikirjoituksenpyytäjät saavat häneltä ivallisia kommentteja ja naurua. Kolikko näyttää kääntöpuolensa.

Selkeästi seurattavaa juonta Takeshis’ ei sisällä. Siinä on useita fragmentaarisia tarinalinjoja, jotka limittyvät toisiinsa. Satunnaiset kohtaamiset yhdistävät juonet näennäisesti toisiinsa, mutta kuten sanottu, yksiselittäistä tulkintaa on mahdoton tehdä. Takeshis’, kuten myös trilogian kaksi muuta elokuvaa, ovat vaikeasti määriteltävissä. Tietysti pätkät kertovat Kitanosta itsestään. Silti katselijasta tuntuu, että ne kertovat myös jostakin enemmästä: oman tiensä löytämisestä.

Kriitikot eivät ole olleet suopeita Kitanon viimeisimmille töille. He haluavat selkeyttä, seurattavuutta. Tämä on kuitenkin yksi nykyelokuvien suurimmista ongelmista. Kun kaikki tieto pakkosyötetään helposti seurattavan juonen avulla, prosessi yksinkertaistuu liikaa. Tällä tavoin tieto on tietysti helposti sulateltavaa. Siinä ei kuitenkaan pitäisi olla kaikki. Kitanon surrealistinen trilogia on tämän helpon kerrontatavan vastakohta. Takeshis’ houkuttelee tutkimaan ohjaajansa elämää, tekemään hänestä havaintoja ja suhteuttamaan ne sitten itseensä. Se on nerokasta kerrontaa.

Kuvauspaikka elokuvassa Glory to the Filmmaker!

Glory to the Filmmaker! on kolmikosta kaikkein älyttömin. Se on slapstickiä, silkkaa kaaosta, Kitanon persoonallisuuksilla leikkimistä. Kitano näyttelee elokuvassa itseään ja kävelee ympäri suurkaupunkia kantaen nukkeversiota itsestään. Aivan alussa nukke on lääkärin vastaanotolla. Sitten nukkea yritetään milloin hukuttaa, milloin polttaa, mutta aina se palaa takaisin normaaliksi. Lopulta se herää eroon toisessa muodossa. Herääminen on myös käänteistä. Myös Kitanon näyttelemät hahmot muuttuvat nimittäin tiukan paikan tullen nukeiksi. Ne siis jähmettyvät, muuttuvat tavoittamattomiksi.

Elokuvassa Kitano käyttää hauskaa paradoksia: hän on ajautunut umpikujaan, koska hänellä ei ole ideaa uuteen elokuvaan. Niinpä hän kokeilee eri genrejä. Lopputuotteet ovat tietenkin kaameita ja taiteilija vaipuu syvemmälle epätoivoon. Häntä vaivaa polttava kysymys: mistä uusi lippuluukkuhitti? Niinpä tekijät päätyvät järkeilyissään lopulta suuribudjettiseen katastrofielokuvaan, jonka meteoriitti tappaa lopulta kaikki ja tuhoaa kaiken. Kaikki vaivalla väännetyt elokuvanpoikaset tuhoutuvat. Työtä tehtiin siis tyhjän tähden. Elokuva opettaa, että meidän tulisi kunnioittaa elokuvantekijöitä, siis taiteilijoita, sillä he työskentelevät hiki hatussa, vaikka tietävät kaiken olevan pitkässä juoksussa yhtä tyhjän kanssa.

Äiti ja aloitteleva taiteilija elokuvassa Achilles and the Tortoise

Viimevuotinen Achilles and the Tortoise on nyt esitellyistä lähimpänä ”oikeaa” elokuvaa. Se kertoo Machisu-nimisen pojan kasvutarinan. Hän haaveilee tulevansa taidemaalariksi. Alku näyttää lupaavalta, mutta sitten elämä puuttuu peliin. Isäpapan liiketoimet loppuvat ja niin isä kuin äitikin päätyvät perijapanilaiseen ratkaisuun tappamalla itsensä. Poika joutuu kaupungista maaseudulle. Siellä hän joutuu aloittamaan uuden elämän isänsä veljen, väkivaltaisen ja tiukkaa kuria talossa pitävän miehen kanssa. Maisema ja asetelma muuttuvat taidokkaasti. Koko tähänastinen elokuva ja senjälkinenkin on kuvattu hienosti. Kuva- ja äänimaailma ovat huomattavasti parempia kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa. Tämä on tietysti tarkoituksellista, mutta silti. Achilles and the Tortoisea katsellessa tulee paikka paikoin mieleen, että tässä on kaunis elokuva.

Aika kuluu. Machisu kasvaa nuoreksi mieheksi, menee taidekouluun ja töihin, saa tyttöystävän ja lopulta vaimon. Koko ajan hän maalaa intohimoisesti. Leijonanosa elokuvassa näytetyistä maalauksista on Kitanon itsensä tekemiä. Jokavuotiset matkat taidegallerioihin muuttuvat kuitenkin farsseiksi: yhtäkään maalausta ei myydä, mikään ei kelpaa galleristille. Samaan aikaan hänen lapsena piirtämänsä töherrykset, jotka gangsterit hänen käsistään pieninä veivät, roikkuvat saman gallerian seinällä.

Mikään ei muutu. Perhe elää köyhyydessä. Heille syntyy tytär, joka vihaa vanhempiaan ja ajautuu prostituutioon. Tässä vaiheessa maalariparkaa näyttelee jo Takeshi itse. Vaimo yrittää auttaa parhaansa mukaan, osallistuu jopa miehensä kummallisiin hankkeisiin. Mistään ei tule mitään. Katsoja odottaa ja odottaa, mutta koko touhu menee päin prinkkalaa. Taiteilija joutuu tragedioiden uhriksi. Vasta kalkkiviivoilla hän ymmärtää, että ehkä rakkaus on sittenkin taidetta tärkeämpää ja potkaisee symbolisesti koko taideinstituution hiiteen. Loppu on pakko tulkita onnelliseksi.

Ei kommentteja.

Trackbacks

  1. […] to kame (2008) muodostavat puolestaan surrealistisen omaelämäkerrallisen elokuvakolmikon (kts. muutaman vuoden takainen kirjoitukseni aiheesta), joka kertoo Kitanon yrityksistä päästä sinuiksi itsensä kanssa. Omien rajojen […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *