Takaisinvalloituksesta

 

Espanjan, tai Hispanian, kuten maata pitkään kutsuttiin, historia on kiinnostava ja verinen. Maantieteellisillä olosuhteilla on ollut keskeinen
merkitys sen kehityksessä. Sen paikassa, Pyreneiden
niemimaalla, kohtaavat Välimeri ja Atlantti, Eurooppa ja Afrikka. Solmukohdassa sijaitsevan maan erottaa muusta Euroopasta Pyreneiden vuoristo, jonka korkeimmat
vuoret ovat yli kolme kilometriä korkeita. Gibraltarin salmi yhdistää
puolestaan Espanjan Afrikkaan.

Nykyinen Espanja on vaikeuksissa pitkälti sen takia, että sen maantieteellisesti ja kulttuurillisesti eroavat alueet vääntävät keskenään poliittisesta
vallasta. Varakkaat alueet vaativat laajempaa itsehallintoa tai itsenäisyyttä,
köyhät haluavat lisää tukea. John Hooper huomauttaa The New Spaniardsissa, että espanjalaiset tuntevat ensimmäisenä uskollisuutta
lähipiirille, sitten lähiseudulle ja vasta viimeisenä valtiolle. Tämä historian
tapahtumia hyvin selittävä käsitys juontaa juurensa reconquistaan (takaisinvaltaukseen), Espanjan valloittamiseen
etenkin sen eteläisten osien kulttuuriin lähtemättömän vaikutuksen tehneiltä
muslimeilta noin 800 vuoden aikana. Vuonna 1492 loppuun saatettu
takaisinvaltaus johti keskenään kilpailleiden kristittyjen kuningaskuntien
syntyyn. Ne yhdistyivät ajan saatossa yhteisen Espanjan lipun alle, mutta
alueiden toisiaan kohtaan tuntema epäluulo on edelleen läsnä. Maan nykyisistä
itsehallintoalueista etenkin omaleimaisen kulttuurin omaavat seudut, kuten
Baskimaa, Galicia ja Katalonia, tuntevat toisinaan halukkuutta itsenäistyä Espanjasta.

Roomalaiset hallitsivat pitkään Espanjaa. 700-luvulla islaminuskoiset maurit
valloittivat nopeasti Espanjan. Se oli osa laajempaa kehityskulkua. Kristityt
ja muslimit taistelivat Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa poliittisesta ja uskonnollisesta vallasta. Jälkimmäiset olivat pitkään voitolla. Islamin aika Espanjassa alkoi
710-luvulla ja päättyi viimeisen sitä tunnustaneen hallitsijan
karkottamiseen vuonna 1614.

Islamilaisen Espanjan pääkaupunki Córdoba oli
Euroopan sivistyneimpiä ja rikkaimpia kaupunkeja. Sitä ihailtiin. Maurit olivat pidettyjä hallitsijoita, jopa suositumpia kuin roomalaiset, joita arvostettiin
myös valloitettujen kansojen toimesta laajasti. Espanja: matkaopas historiaan -kirjassa todetaan:
”Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion
mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden. Huolimatta
muslimivalloittajien keskinäisistä eroavaisuuksista he pystyivät luomaan pysyvän
hallinnon ja vakaat rajat vuosisadoiksi, mikä kertoo hallintojärjestelmän
oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta. […] Valloittajien etniset ja
uskonnolliset eroavuudet olisivat voineet heikentää heidän asemaansa
Espanjassa, jolleivät paikalliset asukkaat olisi suhtautuneet uusiin hallitsijoihinsa
myötämielisesti. Monet alkuperäisväestön edustajat kääntyivät islaminuskoon ja
siirtyivät vulgaarilatinasta paikallisiin romaanisiin murteisiin ja tai
poliittisten vallanpitäjien kieleen arabiaan, ja seka-avioliitot olivat yleisiä.”
(s. 27–28)

Pohjoiseen Espanjaan jäi katolisia kristittyjä kuningaskuntia. Ne valloittivat Pyreneiden niemimaan takaisin maureilta seuraavan noin 800 vuoden aikana. Tätä jaksoa kutsuttiin kristittyjen toimesta takaisinvaltaukseksi. Kristityt
kuningaskunnat, kuten Galicia, Asturia, Navarra, León ja Portugali, toimivat
yhteistyössä, mutta ajoivat samalla omia etujaan. Niiden erimielisyydet saivat
takaisinvaltauksen sujumaan hitaasti. Sodat olivat pitkään lähinnä paikallisia
kärhämiä. Niiden luonne pitkitti muslimien läsnäoloa eteläisessä Hispaniassa.

Islamilainen emiraatti kärsi vähenevästä kansansuosiosta etenkin sen jälkeen,
kun sen talous osittain romahti. Muslimeja alettiin vierastaa, eivätkä he
kyenneet päihittämään kristittyjä pohjoisessa. Toisin kuin myöhemmin, taistelut
olivat enimmäkseen pieniä ja paikallisia, eivätkä johtaneet pysyviin
aluemenetyksiin. Armeijat olivat mitättömiä ja kevyesti varustettuja. Ne tekivät
ryöstöretkiä vastustajan puolelle ja palasivat kotiin. Ratsuväki nautti merkittävästä
roolista, koska se liikkui nopeasti vaikeassa maastossa. Näin oli etenkin
takaisinvalloituksen alussa, mutta 1200-luvulle tultaessa teknologiset
kehitykset, kuten jousipyssyjen ja panssareiden ilmestyminen, muuttivat asian.

Vuonna 1031 sisällissotien repimä Al-Andalus, kuten maurien Espanjaa kutsuttiin, oli hajonnut kymmeniksi
kaupunkivaltioiksi, joilla oli itsehallinto. Tärkeimpiä kaupunkeja olivat muun muassa Granada ja Sevilla. Seuraavina vuosisatoina Al-Andalusissa vaikuttivat fundamentalistiset
muslimit. He eivät suvainneet juutalaisia tai kristittyjä, mikä pahensi epävakautta. Viimeistään jihadien (uskonsotien) yleistyttyä
kristityt pitivät muslimeja verivihollisinaan ja toimivat päättäväisesti heitä
vastaan. Hitaasti edennyt takaisinvalloitus suijui jatkossa nopeammin.

Vuonna 1469 kaksi kilpailevaa kuningashuonetta, Aragonia ja Kastilia, yhdistivät
avioliitossa voimansa. Tämä johti katolisen Espanjan yhdistymiseen ja muslimien
ajan loppuun. Avioliiton solmineet Ferdinand ja Isabella saivat paavin
julistamaan takaisinvalloituksen ristiretkeksi. Pitkä taistelu loppui tammikuussa
1492, kun kristityt jyräsivät piirityksen jälkeen Granadan. Voittajiksi
selviytyneet katoliset kirjoittivat historian uudelleen. Takaisinvalloitusta
seuranneina vuosisatoina Espanjan rikasta muslimimenneisyyttä muisteltiin pimeänä
ajanjaksona, jonka kristityt valollaan muuttivat. Maurit tuomittiin tietämättömiksi
ja hyödyttömiksi hölmöiksi. Heidän saavutuksensa unohdettiin lähes kokonaan.
On kuitenkin selvää, että Al-Andalus oli keskeinen osa Eurooppaa. Sen ilmaantuminen oli tärkeää koko länsimaisen kulttuurin kehittymisen kannalta, eikä sitä sovi unohtaa.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *