Ry Cooderista

Yhdysvalloista puhutaan paljon pahaa, ja syystä, mutta samaan aikaan kaikki tietävät parhaan musiikin tulevan sieltä. Kulttuurien sulatusuunissa on syntynyt populaarimusiikin tekemiselle hedelmällinen ympäristö. Näin on ollut 1900-luvun alussa, jolloin Tin Pan Alleyn kulmilla tehtailtiin lukemattomia blues-, jazz- ja country-klassikkoja, 1920-luvulla, jolloin yhdysvaltalainen blues valtasi maailmaa, 1930-luvulla, jolloin levytettiin upeaa jazzia, ja 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin syntyi periamerikkalainen ilmiö nimeltä rock and roll. Viimeistään tätä seuraavalla vuosikymmenellä syntynyt ja ympäri maailmaa levinnyt vastakulttuuri siivitti populaarimusiikin huomattaviin taiteellisiin korkeuksiin, ja teki samalla amerikkalaisesta pop- ja rock-musiikista osan yleismaailmallista tietoisuutta.

Tämän vuosituhannen parasta musiikkia tekevät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samat vanhat parrat, jotka aloittivat muusikonuransa 1960- ja 1970-luvuilla. Heihin kuuluu sellaisia pop- ja rock-musiikin ikoneita, kuten Bob Dylan, Bruce Springsteen ja Tom Petty. Ry Cooderista puhutaan vähemmän, vaikka hän lukeutuu kaikkien aikojen parhaisiin kitaristeihin. Rolling Stone -lehti arvosti Cooderin kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi kitaristiksi, ja kitaroita valmistavan Gibsonin vastaavalla listalla suuren yleisön keskuudessa vähemmän tunnettu ja Jimi Hendrixin veroinen Cooder ylsi sijalle 32.

Cooder soitti 1960- ja 1970-luvuilla taiteellista huippukauttaan eläneiden muusikkojen, kuten Captain Beefheartin ja The Rolling Stonesin kanssa. Jälkimmäisestä yhtyeestä hänet potkittiin, kun Keith Richards ei halunnut yhtyeeseensä Cooderin kaltaista virtuoosia. Seuraavalla vuosikymmenellä Cooder keskittyi tehtailemaan mainioita elokuvasoundtrackeja, joista mainitsemisen arvoisia ovat ainakin hänen Southern Comfortiin (1981), Parix, Texasiin (1985) ja Crossroadsiin (1986) tekemänsä kappaleet. Cooder on jäänyt vaille aikalaistensa (ja monien huonompien soittajien) kirkasta sädekehää, koska hän ei ole tehnyt itsestään suurta numeroa. Hän on tyytynyt vähäisempiin rooleihin, ja ollut mielellään taustasoittajana, tehnyt elokuvasoundtrackeja ja toiminut tuottajana.

Cooderin oma musiikki on hyvin amerikkalaista. Siinä kuulee muun muassa afrikkalaisia, kuubalaisia ja meksikolaisia vaikutteita, joten hänen laulunsa edustavat parasta mahdollista monikulttuurisuutta. Juuri yhdysvaltalainen populaarimusiikki on onnistuneimmin yhdistellyt eri kulttuurien parhaita puolia. Into the Purple Valley -levyllään (1972) Cooder coveroi muun muassa Johnny Cashin ja Woody Guthrien yhteiskunnallisia lauluja, mutta lisäsi tulkitsemaansa vakavahenkiseen musiikkiin afrikkalaisia, karibialaisia ja eteläamerikkalaisia rytmejä. Hänen kuusi vuotta myöhemmin julkaisemansa albumi Jazz vei puolestaan historialliselle matkalle jazzin historiaan, ja osoitti, että poprockia ja jazzia voi yhdistää onnistuneesti. Vuoden 1979 erinomaisella Bob till You Drop -levyllä Cooder tulkitsi puolestaan varhaisia R&B- ja rock-klassikoita, kuten Elvis Pressleyn Little Sisteriä, ja onnistui erinomaisella soitollaan tuomaan kappaleisiin uusia vivahteita.

1990-luvulla Cooder paneutui muun muassa afrikkalaisen (Ali Farka Touré) ja kuubalaisen (Buena Vista Social Club) musiikin tuottamiseen ja tekemiseen tunnetuksi. Tästä työstään hänet palkittiin Grammylla, joka vastaavien amerikkalaisten tunnustusten tavoin menee toisinaan oikeaan osoitteeseen.

Cooder piti pitkään taukoa soololevyjen äänittämisestä, mutta vajaan kahden vuosikymmenen hiljaiselo päättyi tällä vuosituhannella ilmestyneeseen albumiryppääseen. Chávez Ravine (2005), My Name Is Buddy (2007), I, Flathead (2008) ja Pull Up Some Dust And Sit Down (2011) ovat teemalevyjä, jotka käsittelevät eri näkökulmista Yhdysvaltojen yhteiskunnallisia ongelmia. Cooderia on välillä moitittu menneessä ajassa eläväksi dinosaurukseksi, mutta viimeistään hiljattaiset levyt osoittavat hänen voivan halutessaan myös olla ajankohtainen. Kritiikki on joka tapauksessa turhaa, sillä kaikki hyvän musiikin ystävät tietävät, että parhaat laulut on jo äänitetty. Helmet löytyvät menneisyydestä.

Populaarimusiikki ei ole kuitenkaan missään nimessä menettänyt elinvoimaansa, sillä kuten Cooderin koko tuotanto osoittaa, jo olemassa olevaa musiikkia voi edelleen tulkita uudestaan raikkaalla tavalla.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *