Rakkaudesta

Itävaltalainen
ohjaaja Michael Haneke voitti Rakkaus-elokuvallaan (2012) Cannesin
elokuvafestivaalilla toisen kerran urallaan sen pääpalkinnon Kultaisen palmun.
Myös hänen edelliselle elokuvalleen, vaikuttavalle Valkoinen nauhalle (2009),
annettiin sama tunnustus. Ahdistavien marginaalisten taide-elokuvien tekijänä tunnettu
Haneke on lopulta murtautunut valtavirtaan, mistä kertoo esimerkiksi Rakkauden
esittäminen Suomessa Finnkinon teattereissa, ei elokuvakerhojen hämyisissä
tiloissa. Cannesissa pokatut palkinnot ovat kunnianosoitus vastikään 71 vuotta täyttäneelle
Hanekelle, joka tekee parhaita ohjauksiaan kypsässä iässä.

Valkoisessa nauhassa ja Rakkaudessa hanekelainen synkkyys on hiottu huippuunsa.
Siinä missä hänen aiemmissa elokuvissaan, kuten Bennyn videossa (1992) ja Funny
Gamesissa
(1997), väkivalta on lähinnä fyysistä, tyylitellymmissä uudemmissa töissä
kärsitään enimmäkseen pään sisällä. Koruttomassa Rakkaudessa ynseä Georges Laurent
-niminen (Jean-Louis Trintignant) vanha mies hoitaa pahasta halvauksesta kärsivää vaimoaan Annea (Emmanuelle Riva). Sairaalaan menemisestä itsepäisesti
kieltäytyvän naisen tila pahenee elokuvan edetessä ja katsoja joutuu todistamaan lähestyvää kuolemaa.
Kehuja kerännyttä Rakkautta on syystä kuvailtu järkyttäväksi. Haneke on
todennut, että hänen filminsä ”on tarkoitettu poleemisiksi mielenilmauksiksi
amerikkalaista ’vesitettyä’ ja katsojan vieraannuttavaa elokuvaa vastaan. Ne
ovat vetoamuksia hellittämättömiä kysymyksiä esittävästä elokuvasta (liian
nopeiden) valheellisten vastausten sijaan, etäisyyden ottamisesta loukkaavan läheisyyden
asemesta, provosoinnista ja dialogista kulutuksen ja yksimielisyyden sijaan.” Ohjaaja
pyrkii ravistelemaan katsojaa. Hanekea on kutsuttu sadistiksi, mutta toisaalta
hän käsittelee elokuvissaan vaikeiden moraalikysymysten kaltaisia tärkeitä
aiheita.
Edellisessä lainauksen kaltainen poleeminen asenne on kirvoittanut
vastalauseita, mutta hiljattainen palkintosade näyttää tukkineen kriitikoiden
suut. Jopa The Guardianissa,
jossa hanekelaisen brutaalia käsitystä elämästä ei yleensä arvosteta, ohjaajaa
verrataan El Grecoon, levottomia maalauksia tehneeseen uskonnolliseen
maalariin. ”Meidän täytyy sallia monimutkaisuudet ja ristiriidat,” Haneke
toteaa brittiläisen sanomalehden haastattelussa myöntäessään, että ei halua päästää
katsojaa helpolla. Vaikeita asioita, kuten rappeutumista ja kuolemaa, on käsiteltävä sen sijaan että niistä yritettäisiin vaieta.
Haneke jättää elokuviensa ratkaisut toisinaan avoimiksi, mutta Rakkaudessa
Annen hidas rappeutuminen kuvataan kokonaan. Loppu on katkera. Filmi onnistuu
kuitenkin välttämään mässäilyä ja kuvaamaan realistisesti ja hellästi vanhan
pariskunnan kamppailua mahdottoman edessä. Georges ja Anne ovat Haneken
hahmoista miellyttävimmästä päästä (mikä selittää varmasti osaltaan Rakkauden
suosion), mutta myös heitä vaivaa ohjaaja-käsikirjoittajan henkilöille
tyypillinen voimattomuus vaikeassa paikassa. Monet Haneken hahmoista eivät
uskalla kohdata ongelmaansa, vaan pyrkivät jatkamaan elämäänsä normaalisti tietäen
sen olevan mahdotonta.

Rakkaus muistuttaa hyvää näytelmää. Se sijoittuu yhteen huoneistoon alun lyhyttä
kaupunkikohtausta lukuun ottamatta ja henkilöitä on vain muutama.
Elokuvassa kuvataan kotihoitajien ja lähisukulaisten toimintaa, jonka voi
tulkita pyyteettömäksi auttamiseksi tai kyyniseksi oman edun tavoitteluksi.
Valmiita vastauksia ei anneta, mutta ainakin saattokodista toitottava Georgesin
ja Annen keski-ikäinen tytär Eva (Isabelle Huppert) on selvästi vanhempiensa
tilavan pariisilaisen asunnon perässä. Motiivit ovat ristiriitaisia, eikä yksikään
hahmo ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. Todentuntuisuus onkin viime vuoden
parhaan elokuvan Rakkauden suurimpia valtteja.
Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *