Puheenvuoro: Nykyrunouden tila

Kirjoittanut Esa Mäkijärvi Helsingin Poetiikkakonferenssia 22.8.2007 varten

Hyvät naiset ja herrat,

Haluan käyttää tämän minulle annetun puheenvuoron puhuakseni kanssanne lyhyesti suomalaisen nykyrunouden tilasta. Puhun tässä yhteydessä omasta runouskäsityksestäni, koska kirjoitan itsekin runoja ja peilaan omien ajatusteni kautta sitä kuinka kotimainen runous on mielestäni tuotava ja vietävä uudelle vuosituhannelle.

Aloitan vertauskuvallisesti: runous on nähtävä mattona, joka aina silloin tällöin kaipaa perusteellista tamppausta. Samoin kirjailijan talo, oli se sitten konkreettisesti hänen ympärillään tai sisällä hänen päässään, pitäisi välillä tuulettaa ja antaa uusien ideoiden virrata sisään. Tällä tavoin vältytään siltä, että kaikkein tärkein, eli kirjoittaminen, ei jää junnaamaan paikoilleen.

Kysymys, jonka haluan esittää, kuuluu seuraavasti: mitä olisi tehtävä, että lainausmerkeissä ”kokeellisen” (josta esimerkkinä mainittakoon hakukonerunous) ja ”vanhan” (esimerkiksi kalevalatyyppisen) runouden väliin saataisiin uusi, lyyrinen runous, joka ei kuitenkaan lähestyisi proosaa, vaan toimisi runouden ehdoilla?

Tämä on laaja, perustavanlaatuinen kysymys, johon tulisi kiinnittää paljon huomiota. Koska meillä sekä lukijoina että kirjoittajina on vastuu runoudesta ja kyky vaikuttaa runouden tilaan, asiaa tulisi tietenkin pohtia myös tämän lyhyen puheenvuoron ulkopuolella.

Saila Susiluodon ja Eino Santasen (molemmat lupaavia proosarunoilijoita) kokoamassa antologiassa Uusi Ääni (Otava 2006) puhutaan runouden uudesta kulta-ajasta ja esitellään vuosina 1995-2005 debytoineita kirjailijoita. Kyseiseen kirjaan kannattaa tutustua, etenkin jos haluaa kehittää omaa tietämystään kotimaisista nykyrunoilijoista. Antologiaa ei tulisi lukea kirjaimellisena raamattuna, koska se edustaa tietenkin vain kokoajiensa henkilökohtaista näkemystä lupaavista kirjailijoista, mutta sen kautta voi pääpiirteittäin hahmottaa, mitä pidetään tällä hetkellä arvossa.

Jos katsotaan vaikkapa mystiikan verhoamaa A.W. Yrjänää, jonka runoja voidaan pitää vaikeina, kirjoituksessaan voimakasta Markku Paasosta, murteella kirjoittavaa Heli Laaksosta, joka vetoaa myös suureen yleisöön, tai ketä tahansa Uudessa Äänessä esiteltyä kirjailijaa voidaan nähdä, että jollekin tai pikemminkin joillekin on vielä tilaa.

Proosa on runouden tämän hetken suosituin malli ja proosamuotoinen runous voi parhaimmillaan olla erittäin kiinnostavaa ja moneen suuntaan etenevää. Argumentoisin kuitenkin, että se on muotona varsin kahlitseva. Runouden tulisi olla muutakin kuin tarinankerrontaa tai maiseman maalaamista proosan keinoin.

Meidän tulisikin tarkastella menneisyyttä (tutkittava esimerkiksi mitallisia runoja) ja nykyisyyttä (mitä proosarunous voisi antaa meille kirjailijoina) ja lähdettävä sitä kautta rohkeasti kehittämään tulevaisuuden ilmaisumuotoa.

Eräs ajatus tuli tämän pohjalta mieleeni. Lainatakseni Kiiltomato.netin arvostelua Uusi Ääni –antologiasta, ”Uuden Äänen mukaan ihmiset elävät kaupungissa”. Itsestään selvänäkin ajatus on erittäin mielenkiintoinen. Ihmiset pakenevat maalta kaupunkeihin ei pelkästään konkreettisesti vaan myös kirjoitetuissa runoissa.

Pätevien argumenttien mukaan suuret romaanit sijoittuvat suuriin kaupunkeihin. James Joycella on Dublininsa ja Dostojevskilla Moskovansa. Ulkomaisen runouden puolelta vastaava esimerkki löytyy Hart Cranesta, jonka vuonna 1931 julkaistu runokirja The Bridge kertoo New Yorkista.

Löytyisikö siis suomalaisen runouden tuleva avainteos vaikkapa kaupunkiromantiikasta, vaikkapa Helsinkiä ylistävästä kirjasta, siis jostain muusta kuin beat-henkisestä Kallion kaupunginosan baareja ylistävästä boheemiromantiikasta.

Amerikkalainen runoilija Donald Hall kirjoittaa esseessään ”Poetry & Ambition” (julkaistiin alun perin 1983), että runouden kirjoittamista ei kannata ottaa elämäntehtäväkseen, ellei tavoitteena ole kirjoittaa loistavia runoja. Hall mainitsee lisäksi, että teeskentely vaivaa amerikkalaisen runouden kenttää ja että nykyinen trendi hänen mielestään on keskinkertaisuus, ei huonous. Nämä kaksi asiaa, teeskentely ja keskinkertaisuus, näkyvät vahvasti myös suomalaisessa nykyrunoudessa.

Lopuksi palaan vielä peräänkuuluttamaani lyyrisyyteen. Tästä on jo aikaa, mutta luettuani Risto Ahdin esikoisteoksen Talvi on Harha (jonka ilmestymisestä on siis jo 40 vuotta), ymmärsin, että se voisi olla hyvä avainteos. Haluaisinkin tuoda sen edustaman anarkian ja paljauden uudestaan esiin. Se on vaikea prosessi ja vaatii paljon työtä, ettei uusi kirja jäisi tuohon 40 vuotta sitten kuviteltuun muottiin (sillä kaikenlaisia muotteja on aina vältettävä), vaan edustaisi sekä tuota ikiaikaista vimmaa että modernia luomistyötä. Uuden runouden tulisi siis ennen kaikkea olla kestävää.

Näen siis pääasiallisena suomalaisrunouden ongelmana sen, että nyt ilmestyvät kirjat ovat ohimeneviä, eräänlaisia vaiheita ja ne tullaan unohtamaan muutaman kymmenen vuoden kuluessa. Meillä on paljon hyviä runoilijoita, määrällisesti enemmän kuin pitkään aikaan, mutta heidän kykynsä ja luovuutensa olisi suunnattava paremmin ja täsmällisemmin.

Jotta emme muistelisi esimerkiksi 1960-luvun tuolloin erittäin kehityskelpoista ja vieläkin jossain määrin luettavaa runoutta kaiholla, meidän on, lainatakseni itseäni, ”rysäytettävä lyyrisyys uudelle vuosituhannelle”. Tämän koen omaksi tehtäväkseni runoilijana.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *