Pessimismistä

Itävaltalainen Thomas Bernhard on peripessimisti. Häntä pidetään syystä eräänä saksalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä nimistä, vaikka hän karttoikin elämänsä aikana kaikenlaisia tunnustuksia kuin ruttoa. Bernhard kouluttautui soittamaan klassista musiikkia Salzburgin Mozarteumissa, mutta löysi lopulta elämänsä tarkoituksen kirjallisuudesta. Musiikkikoulutuksen huomaa esimerkiksi siitä, että hänen kirjansa ovat melodisia. Kappalejakoja ei juuri ole, toistoa käytetään tehokeinona ja pitkät lauseet tarjoavat haastetta parhaallekin kääntäjälle. Kuvailisin Bernhardin tekstejä adjektiivilla melodinen, jos hänen kirjansa eivät olisi niin läpikotaisen pessimistisiä ja vailla uskoa minkäänlaiseen hyvyyteen.

Bernhard ei pidä ihmisistä eikä heidän muodostamaa yhteiskuntaansa juuri minään. Hänen penseytensä aistii haastatteluista, kuten tästä englanniksi käännetystä keskustelusta. Pessimismi on kuitenkin myös voimavara. Romaanissa Haaskio Bernhard kirjoittaa elämänilonsa menettäneestä pianistista, joka ei kuitenkaan tee itsemurhaa, vaan käyttää kaiken aikansa musiikin harjoittamiseen. Kirjan pianisti, kanadalainen ja niin ikään Mozarteumissa opiskellut Glenn Gould, oli todellinen henkilö. Hän ja Bernhard tunsivat toisensa musiikkiopiston ajoilta. Gould jätti lahjakkuudellaan muut varjoonsa. Näin tapahtui Haaskiossa esitetyn näkemyksen mukaan siksi, että Gould ymmärsi lahjakkuutensa ja omisti sille maanisesti koko elämänsä. Muut, Bernhard mukaanlukien, jäivät pelkiksi harrastelijoiksi.

Kriitikot hyökkäävät mielellään Bernhardia vastaan. Hänen romaaninsa ovat omaelämäkerrallisia, eikä niissä säästellä Itävallan valtiota, Salzburgin kaupunkia tai itävaltalaisia ihmisiä. Bernhard parjaa toistuvasti kotimaataan. Hän työskenteli urallaan myös teatterissa ja kirjoitti useita sapekkaita näytelmiä. Romaanissa Hakkuu haukutaan nimillä muutamia kirjoitusajankohtana (1970-luvulla) vaikuttaneita teatteri-ihmisiä. Kulttuuriväen mitta täyttyi viimeistään siinä vaiheessa, kun Bernhard ilmoitti testamentissaan kieltävänsä kaikkien kirjojensa julkaisamisen Itävallan rajojen sisällä. Tässä upeaa klassista musiikkia tuottaneessa ja Hitlerin kanssa veljeilleessä kansakunnassa on jotain mätää, kuten Bernhardin kanssapessimistien Michael Haneken ja Elfriede Jelinekin tuotannoista voi päätellä.

Lurra Editions on hiljattain julkaissut ensimmäisen osan Bernhardin viisiosaisesta elämäkerrasta. Teos sisältää proosallista tekstiä, mutta eroaa tekijän muista kirjoista perustumalla vain ja ainoastaan tositapahtumiin. Bernhard kuvaa lapsuuttaan Salzburgin kaupungissa. Se oli ensin natsismin ihannoin ja sitten fundamentalistisen katolisuuden merkitsemä. Kirjoittaja ei tee mitään eroa näiden kahden suuntauksen välillä. Asiaa jopa alleviivataan, kun Bernhardin sisäoppilaitoksen seinällä pitkään roikkunut Hitlerin kuva korvataan Jeesuksen kuvalla. Maailma nähdään mielettömänä kamppailuna, jossa vain vahvat pärjäävät.

Syy-elämäkerran Parnassoon taannoin arvostellut Herman Raivio hyökkää Bernhardia vastaan perinteisin humanistisin argumentein. Raivion mukaan on väärin, ettei Bernhard näe ihmiskunnan hyviä puolia. Yhtä lailla on tuomittavaa, ettei Bernhard ehdota ratkaisuja mainitsemiinsa ongelmiin. Hänen tuotantonsa ei siten ole humanistisen rakentavaa tai edes hyväntahtoista. Niinpä melkein koko Raivion kritiikki on kirjoitettu ironiseen sävyyn: ”Koulun johtaja jakelee korvapuusteja oppilailleen ja nämä kiusaavat heikompiaan. Pienikokoista maantiedonopettajaa ja rampaa oppilastoveria rääkätään järjestelmällisesti. Kaikki osallistuvat rituaaliin. Siitä on luonnollisesti vain askel uhrin tappamiseen, siitä kansanmurhaan ja niin edelleen.”

Raivion kaltaiset lukijat tuntevat itsensä loukatuiksi aina, kun Bernhardin kaltainen vahvan persoonallisuuden omaava kirjailija esittää eriävän mielipiteensä maailman menosta. Helposti päädytään lisäksi siihen argumenttiin, ettei maailmassa tapahtuvia ikäviä asioita pidä näyttää tai kuvailla, koska ne saattaisivat loukata tai järkyttää joitakin. Tämä on hölmö päätelmä.

Bernhard kirjoittaa eräästä todellisuudesta. Se on hänen todellisuutensa, eikä meillä ole mitään syytä hyökätä sitä vastaan, oli se sitten kuinka pessimistinen hyvänsä. Samaa mieltä ei tarvitse olla, kunhan vähintään myöntää Bernhardin kirjoittavan kauniita lauseita. Suomennoksissakaan ei ole yhtään ylimääräistä sanaa, vaikka Bernhard käyttää runsaasti toistoa ja vatvoo pitkään samaa asiaa. Ja jos kasvatuslaitosten, kansallissosialismin läpitunkemien kulttuurien ja fundamentalistiuskovaisten kaltaisiin yhteisöihin tutustuu pintaa syvemmältä, niin Bernhardin Syyssä esittämä kuvaus ei tunnu lainkaan liioittelulta. Ihminen kun on luonnostaan paha.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *