Penkkiurheilusta

Timo Vihavainen kirjoitti taannoin blogissaan, että jalkapallon tai muun joukkueurheilun seuraaminen on tuomittavaa, tai vähintään typerää käytöstä. Hän mainitsee pitävänsä penkkiurheilun kaltaista leikkiä tärkeänä, ja siteeraa hyväksyvään sävyyn leikin roolia yhteiskunnassa korostanutta kulttuurihistorioitsija Johann Huizingaa, mutta vertaa samassa blogitekstissään urheilukatsomoa möliseviin apinoihin.

Vihavainen kertoo totuudenmukaisesti, että entiset akateemiset piirit vaikenivat urheilusta jyrkästi, koska häpesivät siihen kuuluvaa eläimellisyyttä, mutta nykyään jalkapalloa ja muuta populaarikulttuuria seurataan suu vaahdossa. En häpeä myöntää kuuluvani itse jälkimmäiseen ryhmään. Yleisurheilusta en perusta, mutta pyrin seuraamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa mahdollisimman tarkasti. Näiden lajien joukkueiden ottelut rytmittävät elämääni ja antavat sille ylimääräistä merkitystä. Seuraan kannattamieni joukkueiden edesottamuksia mahdollisimman runsaasti, ja kuulun myös siihen Vihavaisen tuomitsemaan joukkoon, jonka mukaan nämä joukkueet lukeutuvat elämää suurempiin asioihin. Urheilijoiden yksityiselämä ei tosin minua kiinnosta.

Vihavainen pitää urheiluseurojen kannattamista ja niiden pelaajiin samaistumista infantiilisina leikkinä, jolle ei ole sijaa kypsässä yhteisössä. Hänen mukaansa leikki on nykyään ”tasa-arvoinen osa todellisuutta ja vasta aikuistuminen tekee mahdolliseksi sen asettamisen uuteen perspektiiviin.” Kypsymistä ei kuitenkaan tapahdu. Elämme Vihavaisen mukaan toivottoman infantiilisessa maailmassa, jonka tunnusmerkkejä esimerkiksi rock-musiikin ja jalkapallon meissä aiheuttamat tunteenpurkaukset ovat. Urheilun ammattimaistuminen, kaupallistuminen ja sen suosion räjähdysmäinen lisääntyminen saa Vihavaiselta tylyn tuomion. Hänen mukaansa kyseessä on jälleen yksi lisäesimerkki länsimaisen kulttuurin alennuksesta.

Vihavainen kirjoittaa, että kun ”katsoo katuyleisön reaktioita jonkin suuren ottelun ratkettua, tuskin tarvitsee tutkimuksia osoittamaan havaittujen käyttäytymismallien primitiivisyyttä. Oman egon katteeton pönkittäminen ja vastustajien demonisointi saavuttavat yhä uudelleen absurdit mittasuhteet. Mielipuolinen mekastus ja riehunta, suunnitelmalliset ja spontaanit väkivallanteot, sanalla sanoen äärimmäisen lapsenomainen käytös sisältää paljon sellaisia aggressiivisia primitiivireaktioita, joita mikään sivistynyt yhteiskunta ei voi hyväksyä normaalioloissa.” Kyse on yleistyksestä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, ja lähes aina ihmisten kokoontuessa sankoin joukoin tiedossa on päihtymistä, roskaamista, väkivaltaa ja mekastusta. Tämä pätee ainakin rock-festivaaleihin tai muihin tapahtumiin, joissa ihmisten käytöstä ei joko haluta tai pystytä kontrolloimaan millään tavalla.

Jalkapallo-ottelu on kuitenkin tässä mielessä rock-festivaalin vastakohta. Suuren luokan jalkapallokamppailu on hallittu tapahtuma, jossa hintavat liput hankkineilla katsojilla on omat numeroidut istuimensa, jossa olutta ei useimmiten tarjota kuin anniskelualueilla, ja jossa poliisit sekä muut järjestyksenvalvojat huolehtivat katsojien turvallisuudesta. Katsomoissa on turvallista. Kannattaa saa, eikä intohimonkaan osoittamista ole kielletty, kunhan kannattaessaan ja joukkueensa edesottamuksista intoillessaan ei vahingoita ketään muuta. Vahinkoja tapahtuu, mutta niistä on poikkeuksetta tiedossa porttikielto tai oikeusjuttu. Kyseessä on varsin terve tapa purkaa arkielämässä kasaantuvaa stressiä.

Edellinen pätee niihin Euroopan maihin, joissa jalkapallolla on pitkät perinteet ja joissa urheilua käydään sankoin joukoin seuraamassa. Meillä Suomessa tilanne on toinen. Jokainen suuren luokan urheilutapahtuma aiheuttaa järjestäjille valtavia ongelmia, joita ei voida selittää pelkästään penkkiurheilukulttuurin puutteella, vaan jotka johtuvat tapahtumien onnettomasta organisoinnista. Ongelmia ilmenee etenkin meikäläisessä jalkapallossa. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin, kun suurien urheilujuhlien järjestäminen on puuhastelun tasolla. Niinpä vaikka suomalaiset ovat urheilukansaa, ja vaikka meillä on selvää tilausta kaikenlaisille urheilutapahtumille, niin organisoinnin puolesta homma ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Vihavainen vihjaa blogikirjoituksessaan tietysti myös otteluiden ulkopuolisiin tapahtumiin, kuten kaduilla tai kuppiloissa tapahtuviin ja jalkapallon motivoimiin väkivallantekoihin. Nämä ovat tietysti tuomittavia asioita. Sekä stadioneiden sisäinen että niiden ulkopuolinen väkivalta on kuitenkin vähentynyt viime vuosikymmenien aikana huomattavasti. Ennenhän oli vielä jäsenmäärältään suuria ja pahamaineisia huligaanikannattajaryhmiä, jotka käyttivät jalkapalloa tekosyynä kaikkeen rikolliseen toimintaa, mutta nyt huliganismi on lähinnä marginaali-ilmiö. Äänekkäimmät fanit on aivan oikein järjestetty omiksi kannattajakatsomoikseen, jossa he voivat mielin määrin heilutella lippujaan, polttaa soihtujaan, huudella solvauksiaan ja laulaa laulujaan. He luovat otteluihin tunnelmaa, eli Vihavaisen sapekkaasti kritisoimaa vääränlaista kulttuuria, mutta tästä ”mielipuolisesta mekastuksesta” syntyy myös paljon hyvää, kuten näyttäviä katsomolakanoita. Kannattaminen on parhaimmillaan karnevalistista, pahimmillaan mellakanomaista, mutta yleensä rauhallista toimintaa.

Olen käynyt katsomassa monia jalkapallo-otteluita ympäri maailmaa, enkä ole koskaan joutunut minkäänlaisiin ongelmiin tai tuntenut oloani millään lailla uhatuksi. Täysissäkin katsomoissa on vallinnut intohimoisen positiivinen tunnelma. Oman joukkueen hävitessä ollaan tietysti pettyneitä, mutta kannattajat sortuvat hyvin harvoin ylilyönteihin.

Olen seurannut pallon potkimista eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa, kuten Firenzessä, Pariisissa ja Madridissa, ja tapittanut urheilun lisäksi myös taidemuseoiden seinillä roikkuvia maalauksia. Kulttuurin eri muodot eivät sulje toisiaan pois. Arvotan suuria taideteoksia ja jalkapallopelissä tehtyjä hienoja maaleja luonnollisesti eri tavalla, koska ne kuuluvat täysin toisenlaisiin maailmoihin, mutta mikään ei estä minua arvostamasta molempia. Vihavainen on todennäköisesti sitä mieltä, että massoja houkuttelevat urheilutapahtumat vievät heidän huomionsa pois elämän todella tärkeiltä asioilta, kuten oopperalta, teatterilta ja kirjallisuudelta, mutta massat eivät nähdäkseni ole koskaan olleet erityisen kiinnostuneita suuresta taiteesta.

Siinä olen puolestaan Vihavaisen kanssa samaa mieltä, että kaikella leikillä on aikansa ja paikkansa. Samaten pidän vääränä sitä käsitystä, että kaikkia mahdollisia asioita, kuten pop-levyä ja oopperaa, pitäisi arvottaa samalla tavalla. Tasapäistäminen ei ole oikein. Olen kirjoittanut tässä blogissa terveestä elitismistä, ja peräänkuulutan sitä edelleen, mutta myös massoille pitää antaa välillä tunnustusta. Laput silmillä eteenpäin ravaavat väkijoukot osuvat nimittäin välillä myös oikeaan paikkaan. Näin on elämää suurempaa draamaa tarjoavan jalkapallon kohdalla.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *