Novelli: Silminnäkijä

(Francisco Goya, Kolmas toukokuuta 1808, 1814-15)

Aurinko oli juuri laskeutunut, kun ranskalaiset joukot tunkeutuivat Madridiin. Kuuroutunut maalari Francisco Goya seisoi kotinsa parvekkeella ja katsoi talojen seiniä valaisevia äänettömiä räjähdyksiä. Välähdyksiä näkyi kaikkialla kaupungissa. Suurimmat räjähdykset hävittivät taloja ja muureja, pienimmät veivät mukanaan vain ihmisiä. Jokaisessa tulessa oli jotain maalauksellista.

Goya näki mielessään mitä sivukadun päässä olevassa kirkossa tapahtui. Komeasti pukeutunut ranskalainen upseeri ratsasti valkoisella hevosella kirkkoon ja ilmoitti pistoolillaan jumalanpalveluksen päättyneeksi. Ammuttuaan laukauksen kattoon hän laittoi pistoolin koteloon, otti rullatun paperin vyöltään, rikkoi sinetin ja luki ääneen vieraalla kielellä. Käsittämättömän viestin päätyttyä upseeri antoi paperin pudota kädestään lattialle. Hän otti pistoolin, ampui papin kuoliaaksi ja ratsasti ulos kirkosta.

Messuun kokoontuneet joutuivat paniikkiin ja yrittivät paeta, mutta sotilaat sulkivat heidän tiensä. Ihmiset pakotettiin kivääreillä ja pistimillä uhaten takapihalla nousevan rinteen juurelle. Viisikymmentä jonoon järjestettyä ihmistä ammuttiin viisi kerrallaan. Ensimmäisinä tässä mielivaltaisesti järjestetyssä jonossa olleet pääsivät kuolemaan nopeasti, muut joutuivat odottamaan vuoroaan. Viittä teloitettavaa ammuttiin kivääreillä lähietäisyydeltä. Sotilaat olivat niin lähellä ammuttavia, että yhteislaukauksen jälkeen verta lensi heidän kasvoilleen ja sinisille takeilleen.

Ruumiiden maatessa heidän kuolemansa varmistettiin tikariniskulla sydämen kohdalle. Kaikkein pahinta oli se, kuinka seuraavana vuorossa olleet joutuivat siirtymään ruumiiden luokse ja heittämään ne odottavien vankkurien lavalle. Muiden sallittiin auttaa, jos joku ei jaksanut nostaa ruumista, mutta elävien oli palattava omalle paikalleen jonossa. Kukaan ei vastustanut, sillä sotilaat ilmoittivat niskoittelijoiden perheiden ja sukulaisten kärsivän hirvittävän kohtalon. Hirvittävän teurastuksen jälkeen täyteen ahdetut hevosvankkurit ajoivat pois, ampujat lähtivät peseytymään ja huoltamaan aseitaan ja esimiehet sivelivät tyytyväisinä viiksiään. Kirkko seurasi tapahtumia typerän vaitonaisena.

Luonnosteltuaan viattomien ampumista kuvaavan maalauksen mielessään Goya huomasi koiriensa haukkuvan. Maalari palasi sisään. Vaiti haukkuvissa vihaisissa eläimissä oli jotain runollista. Koirat hyppivät ovea vasten raapien puuta. Goyan pistooli oli hänen laillaan vanha ja toimintakyvytön, mutta maalari otti sen silti esiin pelotukseksi. Oven takana oli kullatuilla nyöreillä koristeltuun punaiseen viittaan pukeutunut kuninkaan lähetti. Lähetin sekaisin oleva pitkä kiharainen tukka ja hikiset kasvot olivat oudossa ristiriidassa hänen siistin ja virallisen pukeutumisensa kanssa.

Goya oli nähnyt nuo vaatteet viimeksi vieraillessaan kuninkaan palatsissa kuukausi sitten. Ranskalaiset olivat silloin kaupungin lähellä. Elämä hovissa jatkui siitä huolimatta suurin piirtein normaalina. Sodan huomasi vain kahteen suuntaan juoksevista läheteistä, joiden kovapohjaiset kengät kopisivat marmorilla. Kuningaspari aterioi ja Goya sai odottaa koreasti koristellussa salissa. Goyalle tarjoiltiin teetä ja leivoksia, mutta maalari söi ja joi haluttomasti. Kun hänet viimein kutsuttiin, kuningas ja kuningatar olivat siirtyneet ruokahallista kahvisalongin puolelle. He joivat kahvia ja söivät kakkua panematta merkille Goyan syvää kumarrusta. Muisto välinpitämättömästä vastaanotosta ja sitä seuranneesta viittomakieltä osanneen tulkin kautta käydyn lyhyen keskustelun hyödyttömyydestä kiusasi Goyaa. Hän katsoi valtauksen iltana ovellaan seisovaa lähettiä.

Entinen kuningas, joka kuukausi sitten oli kuulustellut Goyaa hänen uskollisuudestaan, oli paennut maasta. Hermostuneen näköinen lähetti oli juuri nimitetyn uuden hovin asialla. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut tietämättömälle lähetille Goyan kuuroudesta. Se yhdistettynä vihaisiin koiriin ja asunnon omistajan kädessään pitelemään vanhaan pistooliin johti vaikeaan tilanteeseen. Asia selvisi vasta, kun Goya tuli käytävään paperi, mustepullo ja sulkakynä kädessään, mutta ilman asetta ja eläimiä. Kaukaiset räjähdykset vavahduttivat rakennusta ja valaisivat öljylampuilla himmeästi valaistua käytävää lähetin ja maalarin keskustellessa paperin välityksellä.

Goya sammutti valot, heitti takin päälleen, lukitsi oven ja laskeutui lähetin kanssa portaita kadulle. Alhaalla seisoi kaksi ranskalaista vartiomiestä. He tekivät kunniaa maalarille ja lähetille. Kadut olivat täynnä kuolemaa. Siellä täällä lojui raajansa menettäneitä ihmisiä. Toiset valittivat tuskaansa, osa oli jo menehtynyt, osa juoksi mistään välittämättä. Ranskalaiset sotilaat juoksivat huutaen katuja pitkin tappamassa, ryöstelemässä ja sytyttämässä tulipaloja. Goya ja lähetti nousivat kulmassa odottaviin, Ranskan vaakunan merkitsemiin vaunuihin. Vaunut lähtivät nytkähtäen liikkeelle. Goya huomasi sivukadulla ilmiliekeissä olevan kirkon. Hän painoi päänsä käsiinsä ja itki.

Vaunut saapuivat palatsin eteen. Rakennus näytti samalta kuin ennenkin, mutta Espanjan liput oli revitty alas ja niiden tilalle oltiin juuri nostamassa Ranskan lippuja. Goya ohjattiin sisään. Hän sai lämpimän vastaanoton. Uusi kuningas otti Goyan vastaan yksityissalissa, kätteli, hymyili ja tarjoili hienoa ranskalaista viiniä. Liekit löivät kaukana ikkunan takana palavassa kaupungissa. Madrid oli tuona iltana täynnä hätää ja kuolemaa. Sotilasosasto järjestäytyi palatsin edessä olevalla aukiolla. Goya katsoi iloisen kuninkaan silmiin ja niiden taakse. Sillä hetkellä hän ymmärsi kuinka täynnä petosta kaunis palatsi oli.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *