New York -trilogiasta

Paul Austerin
kirjat Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone sisältävä New York -trilogia
(1985–1987) hylättiin peräti 17 kustantamon toimesta ennen kuin San Franciscossa toimiva Sun and Moon Press hyväksyi sen
viimein julkaistavaksi. Runoilijana aloittaneen ja menestyksekkääksi
prosaistiksi myöhemmin ryhtyneen Austerin kirjailijanuran alku oli monen
kollegansa tapaan kivinen. Hän opiskeli parikymppisenä Columbian yliopistossa, jätti
opinnot kesken ja asui vuosia nälkää nähden Pariisissa ennen paluutaan
Yhdysvaltoihin. New York -trilogia merkitsi Austerin nopeaa läpimurtoa kirjailijana. Sen pikainen nousu kriitikoiden ja yleisön suosikiksi oli sisällön haastavuuden takia varmasti tekijälle yllätys.
Suurinta osaa Austerin tuotannosta voi luonnehtia lukijaa hyväileväksi.
Suurin piirtein kirjan vuodessa julkaisevan amerikkalaisen teksti on sujuvaa ja
sulavaa. Se valuu lukijan käsien läpi lämpimänä vetenä, eikä useimmissa
tapauksissa jätä pysyvää muistijälkeä. Kaltaisilleni Austerin teosten ystäville
käy helposti niin, että kirjojen hahmot ja juonet alkavat jälkikäteen sekoittua
toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, koska leijonanosa Austerin tarinoista on vain laadukasta viihdettä. Romaanit, kuten Sattumuksia Brooklynissa (2005) ja
Sunset Park (2009), saavat ajan lentämään.
Edellinen ei päde Austerin pääteoksena pidettyyn New York -trilogiaan. Se käsitetään tekijänsä haastavimmaksi tekstiksi, eivätkä sisällön epämääräiset kuvaukset, kuten ”mysteerejä mysteereistä” tai ”sekoitus etsivä- ja taideromaania”, auta keskivertolukijaa. Aluksi erikseen ja myöhemmin yhteisniteenä julkaistun kokonaisuuden teksti on kyllä austermaisen menevää, mutta juoni on abstrakti. Tarinoiden epämääräisyys selittää miksi niin moni kustantaja hylkäsi käsikirjoituksen. Rahasta huolehtineet kustannustalot arvioivat Austerin viehätysvoiman pahasti pieleen.
New Yorkiin sijoittuvan proosasarjan aloittava Lasikaupunki sekoittaa eri lajityyppejä. Siinä hyödynnetään Austerille sittemmin tyypilliseksi osoittautunutta lähestymistapaa, jossa henkilöiden identiteetit, kuten kirjailijan ja hänen luomiensa hahmojen suhteet, sekoittuvat toisiinsa. Lasikaupungin päähenkilönä seikkaileva trillerikirjailija Quinn esimerkiksi tapaa romaanin alussa Paul Auster -nimisen miehen. Taustalla pauhaavan New Yorkin miljoonakaupungin vihjaillaan aiheuttaneen kertomuksessa esiintyvät häilyvät identiteetit. Alussa kerrotaan: ”New York on uuvuttava tila, loputtomien
askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan
kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi aina olevansa
eksyksissä.”
Auster viittaa mielellään muiden kirjailijoiden tarinoihin. Nicholas Dawson huomauttaa esseessään, että New York -trilogia sisältää alluusioita muun muassa Edgar Allan Poen, Herman Melvillen ja Henry Thoreaun kirjoituksiin. Romaanien yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden yhdistelmän onnistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että viitatun kirjallisuuden tunteminen tekee teksteistä ymmärrettävämpiä, mutta niihin tutustuminen ei silti ole välttämättömän tärkeää. Lasikaupungissa Quinnin persoonallisuus sulautuu Austerin, hänen luomiensa hahmojen ja New Yorkin kaupungin risteileviin luonteisiin.
New York -trilogian toisessa Aaveita-osassa henkilöiden etäännytys viedään vielä
pidemmälle. Tarinan hahmoille ei ole annettu oikeita nimiä, vaan heitä
kutsutaan pelkästään väreillä. Halpaa trillerimäisyyttä taidekirjalliseen vaikeuteen sekoittava alkaa seuraavasti: ”White haluaa, että Blue seuraa ja pitää silmällä Black-nimistä
miestä niin kauan kuin se on tarpeen. Brownin palveluksessa Blue varjosti
usein, ja tämä tehtävä tuntuu aivan tavalliselta, ehkä jopa helpommalta kuin
monet muut.”
Toimeksiannon kerrotaan tapahtuvan 3. helmikuuta 1947, mutta päivämäärällä ei ole enempää merkitystä kuin henkilöiden persoonallisuuksillakaan. Bluelle annettu varjostustehtävä johtaa hänen hitaaseen muuttumiseensa Blackiksi. Dawsonin mukaan Austerin Mr. Vertigo -romaanissa (1994) on kohta, jossa väitetään toisen henkilön kasvojen tuijottamisen tarpeeksi pitkään johtavan kohteen sulautumiseen itseensä. Blue vapautuu Aaveita-kertomuksessa minuuden kahleista. Blue tiedostaa, että kirjailija tarkkailee hänen toimiaan, ja vapaan valinnan mahdottomuuden hyväksyessään hahmo onnistuu lähtemään tarinasta muuttuen haamuksi.
Trilogian päättävässä Lukitussa huoneessa nimetön kirjailija saa haltuunsa menehtyneen kollegansa jäämistön ja huomaa siirtyvänsä entisen ystävänsä nahkoihin. Identiteettikriisiin joutuva ammattikynäilijä huomaa päätyneensä vertauskuvalliseen lukittuun huoneeseen, toisen henkilön todellisuuden vangiksi. Lukitussa huoneessa päähenkilön yllättäen saama omaisuus sysää tapahtumat liikkeeseen. Sattumanvaraisuudella on Austerin tuotannossa tärkeä osa, kuten voi päätellä vaikkapa hänen Sattuman soittoa -romaaninsa (1992) paljonpuhuvasta nimestä. Ginger Jones ja Kevin Ells väittävät kirjoituksessaan Austerin käyttävän tuotannossaan tietoisesti ja tiedostamattomasti kaaosteorian konventioita.
Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone muodostavat näppärän kudelman. Auster ripottelee niissä keksimiensä asioiden sekaan oman elämänsä todellisia yksityiskohtia, kuten mainintoja Columbian yliopiston ja Pariisin vuosistaan. New York -trilogiasta tulee tekijänsä eräänlainen omakuva. Lukitussa huoneessa sanotaan: ”Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja
ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa.
Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme
tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden
tasoa, tarinan sisällön kannalta.” Romaanit ovat monimutkaisuutensa takia paikoin puuduttavia, mutta lukukokemus säilyy lyhyyden takia miellyttävänä.
Kirjallisuudentutkijoille on kädet täynnä töitä Austerin tuotannon perkaamisessa. Juuri New York -trilogian on helppo nähdä jäävän elämään tekijänsä kuoltua. Teos luottaa Austerin tuotannosta kaikkein vähiten viimeisen päälle
hiottuun kieleen ja saavuttaa abstraktiudestaan huolimatta (tai siitä johtuen)
syvempiä tasoja. Siinä amerikkalainen valtavirtakirjailija pääsi lähimmäksi
kirjallisuutta taiteena.
Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *