Nebraskasta

Bruce Springsteenin albumi Nebraska täytti vastikään 30 vuotta. ”Rockin tulevaisuudeksi” aikoinaan kutsutun Springsteenin vuonna 1982 julkaisemasta akustisesta levystä pitävät nekin, jotka eivät hänen tunteikkaasta muusta tuotannostaan perusta. Levy on inspiroinut monia.
Nebraska on myyntilistoilla koko uransa jyllänneen muusikon muihin tekemisiin verrattuna yllättävän riisuttua folkrockia, jonka pessimistiset laulut, kuten Atlantic City, Johnny 99 ja Open All Night, kertovat amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta. Siihen kuuluu köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä, rikollisuutta, sairautta ja kuolemaa. Springsteen laulaa Ronald Reaganin vapaan talouden nimeen vannovasta Yhdysvalloista, mutta levyn teemat ovat yleismaailmallisia ja pysyviä, ja juuri tästä syystä albumi on kestänyt tekijänsä tuotannosta aikaa parhaiten.

Kestävästä suosiosta nauttivalla Nebraskalla ei soita Springsteenin taustayhtyeenä pitkään jyllännyt big band -kokoonpano E Street Band, vaan enimmäkseen vain akustisella kitaralla itseään säestävä laulaja. Levyä yritettiin kyllä äänittää rock-kokoonpanolla ja studiossa, mutta lopputulos ei miellyttänyt soittajia, joten kauppojen hyllyille päätyi Springsteenin nauhurille kotonaan äänittämä rosoinen demoversio.

Riisuttujen laulujen julkaiseminen oli riskialtis temppu, koska Springsteen oli vastikään noussut suureen suosioon vuoden 1980 The River -tuplalevyllään ja sitä seuranneella pitkällä kiertueella, ja koska moni odotti hänen julkaisevan lisää virtaviivaista rockia. Hiljainen Nebraska löi monet ällikällä. Akustisen albumin tekeminen oli yllättävä veto, koska lukemattomat 1980-luvun muusikot suosivat syntetisaattoreita ja muuta humpuukia, eikä heidän musiikillaan ole nykyään kuin korkeintaan camp-arvoa. Nebraskan arvostelu- ja myyntimenestyksen voi nähdä johtaneen akustisten levyjen virtaan ja lisänneen myös jo unholaan painumassa olleen folk-musiikin suosiota.

David Burken viime vuonna ilmestynyt kirja Heart Of Darkness: Bruce Springsteen’s Nebraska pyrkii valottamaan Springsteenin tärkeimmän tai ainakin parhaiten aikaa kestäneen levyn syntyä ja merkitystä. Burken kirjassa käsitellään levyn mutkikasta tekoprosessia ja kuullaan monien sen vaikuttamaksi tulleiden musiikkialalla työskentelevien henkilöiden haastatteluja. Teos jää potentiaalistaan huolimatta kuitenkin köykäiseksi. Tosiasiat kerrotaan, mutta mitään yllättävää tai älykästä mielikuvituksettomasti nimetystä ja tylsästi kirjoitetusta Heart Of Darknessista ei selviä. Burkelta puuttuu näkemys.

Musiikista työkseen kirjoittava irlantilainen Burke pohtii sivukaupalla amerikkalaisuuden syvintä olemusta. Tämä lienee monien mielestä Heart Of Darknessin parasta antia, koska Burke on saanut kultaisen keskitien pohdinnoistaan paljon kiitosta. Kirjoittaja vaikuttaa mukavalta ja maailman ongelmat tiedostavalta mieheltä. Hänen kanssaan on helppo olla samaa mieltä. Burke on Barack Obaman kannattaja, amerikkalaisen imperialismin, Ronald Reaganin ja George W. Bushin vastustaja sekä joka suhteessa kirkasotsainen liberaali, jonka mietteitä lukiessa ”yhteisöllisyyttä” korostaneet muusikot, kuten Woody Guthrie, Pete Seeger ja Springsteen, alkavat vaikuttaa johdonmukaisilta poliittisilta ajattelijoilta.

Burken paasakseen kyllästyy nopeasti: ”Maailma muuttui syyskuun 11. päivänä. Niin kansainvälinen lehdistö ainakin haluaa meidän uskovan. He ovat väärässä. Syyskuun 11. päivänä ne, jotka eivät halunneet joutua kaikkivoivan amerikkalaisen kapitalismin ja kulttuurisen homogenisaation kohteeksi, iskivät takaisin.” (s. 137) En ole amerikkalaisen elämäntavan puolustaja, mutta tällainen avautuminen on musiikkiaiheisessa kirjassa liian paksua, olkoonkin että kirjoittaja toivoo maailman muuttuvan tasa-arvoisemmaksi ja paremmaksi paikaksi.

Heart Of Darkness: Bruce Springsteen’s Nebraskan suurin ongelma on, että vaikka kirja on melko lyhyt, vain noin 200 sivun mittainen, niin siinä käydään läpi lähes koko Springsteenin tuotanto. Teos ei ikävä kyllä keskity pelkästään Nebraskaan. Vauhtia on liikaa ja Springsteenin elämäntyö käsitellään luettelomaisesti ja levy levyltä. Burkella ei ole paljoakaan sanottavaa yksittäisistä lauluista, eikä hänen tietämyksensä kokonaisuuksistakaan vakuuta. Kirja on täynnä kliseitä, kuten: ”Tunnel of Lovea ei ole helppo kuunnella, mutta kyseessä on yhtä kaikki Springsteenin oma Blood On The Tracks.” (s. 123)

Springsteenistä on kirjoitettu monia kirjoja. Ne, kuten Dave Marshin vajaan kymmenen vuoden takainen Bruce Springsteen: Pomon tarina 1972-2004, ovat puolueellisia ja pitävät Springsteeniä erehtymättömänä suurmiehenä. Suurmies tämä New Jerseyn kasvatti toki on, mutta myös hänen harha-askeliaan olisi hyvä tuoda rehellisemmin esille. Monilta jää esimerkiksi mainitsematta, että Springsteen teki kardinaalivirheen hajottaessaan E Street Bandin 1980-luvun lopussa ja julkaisemalla sessiomuusikkojen kanssa Human Touchin ja Lucky Townin kaltaisia ala-arvoisia levyjä. Myöhemmin hän ymmärsi onneksi muodostaa E Street Bandin uudelleen, mutta puolueettomalle elämäkerralle olisi joka tapauksessa tilausta.

Burken kirja erottuu massasta, koska sen aihe on periaatteessa rajattu ja ytimekäs. Se mainostaa keskittyvänsä vain yhteen Springsteenin levyyn ja pystyy lähtökohtaisesti antamaan tiivistetyn kuvan erään aikamme merkittävimmän populaarimuusikon tietystä luomisvaiheesta. Toteutus kuitenkin ontuu, koska Burke ei pysty menemään tarpeeksi syvälle Nebraskan laulujen kuvaamaan synkkään todellisuuteen, ja koska kirjoittaja vaikuttaa tämän teoksen perusteella aivan liian lammasmaiselta tyypiltä. Burken maailmankuva on turhan sileä. Heart Of Darkness: Bruce Springsteen’s Nebraska ei tästä syystä onnistu räjäyttämään tajuntaa, mutta onneksi sen aiheena oleva musiikki on toista maata.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hei. Ja kiitos kattavasta analyysista. Olin törmännyt kirjaan netissä, kun aloin pitkästä aikaa kuunnella Nebraskaa. Olinkin innokas kuulemaan, minkälainen kirja on. Ei ilmeisesti ainakaan ostamisen arvoinen.

    Olet aivan oikeassa, että Marshin kirja Pomon tarina on puolueellinen. Itselleni se oli niin paksua, että en edes pystynyt lukemaan sitä kokonaan. Parhaimmillaan kirja sentään valottaa tiettyjen levyjen ja laulujen taustoja, mutta Marshin tapa nostaa Bruce jalustalle ja kertoa, missä muut artistit ovat epäonnistuneet mutta Bruce ei, on inhottavaa luettavaa.

    Toivottavasti nyt tuo Nebraskan bändiversio tulisi joskus julki.Ja David Michael Kennedyn ottama levynkansi on kyllä hienoimpia kansia, joita olen nähnyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *