Münchenistä

Lähi-itä tarjoaa ehtymättömän
aihevaraston journalismille ja taiteelle. Siellä asuvat ovat erimielisiä
poliittisista ja uskonnollisista syistä, mutta ennen kaikkea siksi koska sieltä
löytyy öljyä. Läntisen Aasian tapahtumista kuullaan tiedonvälityksessä päivittäin,
minkä lisäksi niitä käsitellään usein romaaneissa ja elokuvissa. Veriset kahnaukset kertovat
ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan. Rahasta taisteleminen on johtanut noidankehään, joka tuskin loppuu ennen kuin rikkaan Lähi-idän luonnonvarat ehtyvät.

Polttoaineesta riippuvaiset amerikkalaiset ovat strategisista syistä Israelin
puolella. Melkein kaikkien muiden alueen maiden kanssa yhdysvaltalaiset ovatkin riidoissa. Tästä syystä ei olekaan yllättävää, että rapakon takana
aihepiiriä lähestytään useimmiten Israel-keskeisestä ja puolueellisesta näkökulmasta.
Jopa sitoutumattomat lehtimiehet, kuten jalat maassa yleensä pitävä Michael J. Totten,
noudattavat tätä kirjoittamatonta ohjetta.

Samaa kaavaa noudatetaan Steven Spielbergin elokuvassa München. Kiinnostavaa kyllä, filmissä ei käsitellä palestiinalaisten terroristien vuoden 1972
kesäolympialaisiin tekemää iskua, josta Spielberg aloittaa, vaan sen jälkeistä
kostoa. Israelin salainen palvelu Mossad lähetti Eurooppaan ryhmän tappamaan
palestiinalaisia, joiden uskottiin olleen vastuussa 17 ihmisen kuolemaan
johtaneesta Münchenin verilöylystä. Epäillyt tapettiin raakalaismaisesti
aseilla ja pommeilla.


München
yrittää olla puolueeton siinä täysin onnistumatta. Elokuva ei ole yhtä
siirappinen kuin suurin osa Spielbergin muusta vakavasta tuotannosta,
mutta siitä tunnistaa helposti hänen kädenjälkensä. Spielbergiläiset elementit,
kuten näyttävä kuvaus, ammattitaitoinen näyttely ja liika melodramaattisuus, ovat
kaikki mukana. Jousisoittimet soivat kohdissa, joissa katsojan pitää itkeä, ja tulkinnanvaraisuus on muutenkin vähissä.

Mikä tyypillisintä, vaikean aiheen valinnut München jakoi ilmestyessään
mielipiteitä. Roger Ebert ylisti arvostelussaan Spielbergin rohkeutta seisoa
kahden rintaman, israelilaisten ja palestiinalaisten, välissä. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä München on selvästi Israel-myönteinen aina päähenkilöistään,
sympaattisista salamurhaajista, lähtien. Joissakin kohtauksissa nähdään myös
hyväsydämisiä palestiinalaisia, mutta muuten ohjaaja seisoo selvästi
amerikkalaisten liittolaisten leirissä. Tämä ei tee Münchenistä huonoa,
ainoastaan poliittisesti kyseenalaisen.

Trillerinä Spielbergin elokuva on kieltämättä toimiva. Pulssin nousemaan saavat
käänteet seuraavat toisiaan vuoristoradan mieleen tuovalla tavalla. Väkivallan kierteeseen ajautumista kuvataan Münchenissä
uskottavasti, mutta ilman että katsoja jättäisi syömättä paahtomaissinsa. Ebert
huomauttaa, että Münchenissä Israelin kommentoidaan menneen liian pitkälle. Tämä
esitetään kuitenkin tavalla, joka saa katsojan luulemaan sen olevan uutta,
vaikka Israel on naapureittensa tavoin ryvettynyt sisä- ja ulkopolitiikassa.

Filmistä The City Journaliin kirjoittanut Stefan Kanfer listaa artikkelissaan Münchenin
historiallisia epäkohtia. Niitä riittää, mutta ohjaajan puolustukseksi on
sanottava, että elokuvan todetaan saaneen vaikutteita todellisista
tapahtumista, ei seuraavan niitä. Epäilyttävintä on kenties se, että
Spielbergin ja käsikirjoittajakaksikko Tony Kusherin ja Eric Rothin mielestä kaikki väkivaltaan
syyllistyvät tahot, olivat ne sitten valtioita tai valtionpoliiseja, tekevät
samoja virheitä. Raakuus on raukkamaista, mutta Münchenissä umpisolmua muistuttavaa poliittista tilannetta kuvataan erittäin yksioikoisella tavalla.

Liika yksinkertaistaminen pätee muihinkin Spielbergin poliittisiin elokuviin,
kuten Schindlerin listaan ja Lincolniin. Historiallisia tapahtumia käsitellään
niissä melodramaattisella tavalla. Filmien ensisijainen tarkoitus on viihdyttävää.
On epäuskottavaa, että ankaran koulutuksen kokeneet Mossadin agentit potisivat
Münchenissä kuvattuja tunnuntuskia, mutta toisaalta epäilykset johtavat draamaan. Spielbergiä pidetään suurena humanistina, joka ei pelkää käsitellä
vaikeita aikeita. Ohjaaja ansaitsee hatunnoston rohkeudestaan, vaikka se johtaakin ensisijaisesti hyvään elokuvaiteeseen ja vasta toiseksi tärkeisiin moraalisiin kannanottoihin.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *