Mikko Rimmisen proosasta

Mikko Rimminen

Mikko Rimminen on julkaissut kolme romaania. Viimeisin, Nenäpäivä, voitti juuri Finlandia-palkinnon. Palkinto meni oikeaan osoitteeseen, sillä Rimminen on poikkeuksellisen taitava prosaisti. Hänen kielensä on tarkkaa, paljon tarkempaa kuin monilla suomalaisilla kirjailijoilla. Jo Pussikaljaromaanissa (2004) Rimminen profiloitui kirjailijaksi, jonka teoksissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Se ei ole huono asia. Pussikaljaromaanissa kaljoitellaan, Pölkyssä pidetään huolta luistinradasta ja nyt palkitussa Nenäpäivässä pyöritään Hakaniemessä ja Keravalla. Nenäpäivässä tapahtuu tosin Rimmisen kirjaksi poikkeuksellisen paljon, sillä siinä ollaan jatkuvassa liikkeessä. Romaanin päähenkilö Irma on ovensuukyselijä. Vitsi piilee siinä, että nainen on oikeasti eläkkeellä ja vain teeskentelee kyselijää. Asetelma on herkullinen ja siitä seuraa monia hykerryttäviä tilanteita.

Kieli on Rimmiselle tärkeää. Kaikki hänen kirjansa ovat tarkkaan hiottuja kokonaisuuksia, joiden lukemisesta nauttii todella. Toinen hänelle tärkeä asia on Helsinki. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät, tuloksena on säkenöivää tekstiä: ”Siitä se alkoi, talvi. Lunta satoi toista viikkoa ja sitten kiristyivät pakkaset ja niitä riittikin, semmoisia oikeita, kovia miinuspäiviä jotka saavat nenänpään säkenöimään ja varpaat kipristelemään ja patterit puhkumaan kuumuutta ylirasittuneesti muristen. Kukaan ei tuntunut muistavan, koska Helsingissä oli viimeksi ollut kunnon talvi.” (Ote romaanista Nenäpäivä) Haastatteluissa Rimminen on maininnut olevansa hidas kirjoittaja. Se on hyvä, koska se johtaa tarkkuuteen. Sitä puuttuu monelta.

Oma suosikkini Rimmisen kirjoista on vähälle huomiolle jäänyt Pölkky. Siinä ei ole juurikaan toimintaa, ellei sitten yksinäisen ihmisen jokapäiväisiä toimia lasketa. Parasta kirjassa on ulkopuolinen kertoja, joka on selvästi vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan. Hän kehuu itseään jatkuvasti. Kirjaan tulee särmää, kun kertoja samalla piikittelee päähenkilön saamattomuutta. Rimminen tuntuu muutenkin liikkuvan erikoisessa maailmassa, joka on yhdistelmä keksittyä ja totta. Hänen kirjojensa Kallion, Kaisaniemen ja Hakaniemen kaupunginosat ovat tunnistettavissa, mutta ne tuntuvat jotenkin kummallisilta. Sama pätee hahmoihin, jotka vaikuttavat nimiään myöten (Marsalkka, Vänätyinen, Perusmäki) vähän erikoisilta. He ajattelevat ja toimivat poikkeavalla tavalla.

Kaiken takana on yhteisö. Pussikaljaromaani ja Pölkky kuvasivat pieniä ihmisryhmiä, jotka hakivat lohtua toisistaan. Nenäpäivä liikkuu laajemmalla alueella. Sen päähenkilö Irma käyttää ovensuukyselyä tekosyynä päästäkseen kosketuksiin toisten ihmisten kanssa. Irma solmii tuttavuuksia ja ystävyyksiä, jotka saavat hänet tuntemaan kuuluvansa maailmaan. Kirjan Helsinkikin on oudon yhteisöllinen, sillä kummallisesti käyttäytyvältä Irmalta kysytään vähän välillä hänen vointiaan. Rimminen kirjoittaakin mahdollisuuksista, joiden avulla yksinäisen ihmisen on mahdollista murtautua ulos yksinäisyydestään. Ja kaikki päättyy tietenkin onnellisesti.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *