The Mars Voltasta ja albumista Octahedron

Omar Rodríguez-López ja Cedric Bixler-Zavala

Omar Rodríguez-López (s. 1975) ja Cedric Bixler-Zavala (s. 1974), The Mars Volta -yhtyeen nokkamiehet, ovat neroja. Heillä on kaikkea: tyylikkäät nimet ja kampaukset sekä roppakaupalla musikaalista lahjakkuutta. At the Drive-In -rockyhtyeen raunioille perustettu The Mars Volta on vuodesta 2003 lähtien julkaissut viisi studioalbumia, siis melkein yhden vuodessa. Samalla yhtye on kiertänyt ympäri maailmaa ja soittanut energisiä ja pitkiä konsertteja. Suomeen asti he eivät valitettavasti ole vielä klubikeikalle tulleet.

The Mars Voltan musiikki on kakofonista. Yhtye kasaa ääniraitoja toisensa päälle. Yhtyeen kerrotaan soittavan progressiivista rockia, mutta tämä on varsin kaukana totuudesta. Enimmistö kappaleista on toki pitkiä, mutta niissä riittää vaikutteita: salsaa, jazzia, ambient-melua, psykedeliää, kitarasooloja, kaikkea mahdollista. Kitaristi Rodríguez-López vastaa levyjen tuottamisesta. Laulaja Bixler-Zavala puolestaan hoilaa vuorotellen espanjaksi ja englanniksi. Sekopäisyys on päivän sana.

Octahedron

Vaan eipä ole enää. Tuoreessa Octahedron-pitkäsoitossa sekopäisintä on nimittäin kansitaide. Itse levy on puolestaan rauhallisempi, sovinnaisempi kuin mitä The Mars Voltalta on totuttu odottamaan. Yhtyeen parhaat levyt ovat edelleen kaksi ensimmäistä, De-Loused in the Comatorium (2003) ja eeppistäkin eeppisempi Frances the Mute (2005). Sen jälkeen ilmestyneille albumeille on mahtunut hienoja kappaleita, mutta kokonaisuuksissa on aina ollut parantamisen varaa. Octahedron on The Mars Voltan kolmanneksi ehein ja samalla kolmanneksi paras tekele.

Yhtyeen nokkamiehet puhuivat levyä tehdessään akustisesta levystä ja jopa pop-albumista. Sellainen Octahedron ei tietenkään ole. Mukana on sähkökitaraa ja rumpuja, ripaus psykedeliaakin, mutta pääasiassa pitkäsoitto on tosiaan ihmeellisen rauhallinen. Syykin on ilmiselvä: tuottaja Rodríguez-López on tällä kertaa suosinut yksinkertaisempaa lähestymistapaa. Fanit eivät yksinkertaistamisesta välttämättä perusta, mutta siitä viis: taiteellisesti takapakin ottaminen on mainio ratkaisu.

Sanoitukset ovat sentään kryptisiä, jopa älyttömiä. Yleisiä teemoja ja suuria linjoja löytyy, yksityiskohtia ei niinkään. Tarttumapintaa on eniten itse musiikissa. Bixler-Zavala laulaa tällä kertaa pelkästään englanniksi. Se korostaa levyn yksinkertaisempaa luonnetta, vaikka The Mars Voltan tapauksessa simppeliys onkin liioittelua. Octhedron on joka tapauksessa yllättävä, piristävä levy. Se osoittaa, että The Mars Volta on yhä voimissaan.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *