Marko Tapion Arktinen hysteria

skannaaminen0001

Esitelmä pidetty Kanneltalon kirjastossa 2.11.2015.

Johdanto

Marko Tapio (1924–1973) julkaisi melko vähän kirjoja. Vielä vähemmän hän julkaisi mitään merkittävää. Hänen elämänsä ja kirjallinen tuotantonsa jäivät kesken, mutta romaaniensa Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) ja Arktinen hysteria (1967 ja 1968) ansiosta hänellä on pysyvä paikka suomalaisessa kirjallisuushistoriassa. Sivuan tässä esitelmässä ohimennen Viikatetanssia, mutta keskityn Arktiseen hysteriaan. Tämä Tapion pääteos on todellinen unohtunut klassikko.

Arktinen hysteria tiedetään. Romaanina se ei ole kuitenkaan lähellekään yhtä luettu tai tutkittu kuin samaa aihepiiriä käsittelevät Väinö Linnan (1920–1992) romaanit Tuntematon sotilas (1954) ja Pohjantähti-trilogia (1959–1962). Tämä on sääli, sillä Arktinen hysteria on tarinana ja tekstinä ensiluokkainen, Linnan parhaiden kirjojen veroinen.

Ensin hieman Arktisen hysterian taustasta. 1960-luvun kiihkeä poliittinen ilmapiiri näkyi muun muassa kirjoihin liittyneissä keskusteluissa. Ne olivat poikkeuksellisen kiihkeä. Jo Linnan Tuntematon sotilas oli aiheuttanut porua, mutta seuraavalla vuosikymmenellä esimerkiksi Paavo Rintalan Sissiluutnantti (1963) ja Hannu Salaman Juhannustanssit (1964) aiheuttivat todellista kohua. Ne kuvasivat uudenlaista, muuttuvaa Suomea, ja haastoivat aiemmat käsitykset historiasta.

Kirjallisuudessa 1950- ja 1960-luvut merkitsivät kamppailua realistien ja modernistien välillä. Linna kuului ensimmäisiin, Tapio jälkimmäisiin. Ryhmien välinen kamppailu rauhoittui 1960-luvulla, mutta erimielisyydet eivät loppuneet. Jako realismiin ja modernismiin oli yksi syy siihen, miksi myöhemmät kirjallisuustutkijat asettivat Linnan ja Tapion vastakkaisiin leireihin.

Marko Tapio oli debytoinut kirjailija jo vuonna 1952. WSOY julkaisi silloin hänen ensimmäisen romaaninsa Lasinen pyykkilauta. Sen päähenkilönä on armeijasta palaava nuori mies. Maaseututaustansa takia Tapio tunsi kansan ja ruumiillisen työn. Hän ei ollut tyypillinen älykkö, vaan itseoppinut kansanmies. Toinen maailmansota vaikutti hänen ajatuksiinsa ja tuotantoonsa syvällisellä tavalla. Tapio imi aluksi vaikutteita Pentti Haanpäältä (1905–1955) ja F.E. Sillanpäältä (1888–1964). Myöhemmin hän pääsi enemmän omilleen. Tapio oli itsenäinen kirjailija, joka vaihtoi lajityyppiä ja tyyliä kirja kirjalta. Hän julkaisi useita erilaisia teoksia. Esimerkiksi Aapo Heiskasen viikatetanssi on rakenteeltaan ja päähahmon rikkinäisyyden osalta modernistinen, myöhempi Arktinen hysteria taas selvästi monipuolisempi.

Tapio suunnitteli Arktista hysteriaa neliosaiseksi. Hän valmistautui sen kirjoittamiseen vuosien ajan. Valmiiksi tuli kaksi osaa. Niissä seurataan Björkharryn suvun vaiheita. Tarina alkaa 1800-luvun lopusta ja jatkuu noin 1960-luvun puoliväliin. Hahmoja vasten käsitellään suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia. Aika ja aihe ovat melko samat kuin Linnalla Pohjantähti-trilogiassa. Matti Kuhna esittääkin väitöskirjassaan Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana (2004), että Tapion aikomuksena oli kirjoittaa Pohjantähti-trilogialle vastaus tai vastine. Romaanit tuntuvat saman kolikon eri puolilta. Jotkut pitävät Tapiota Linnan oikeistolaisena vastineena, mutta tämä, kuten muutkin liian helpot tulkinnat, osuvat harhaan. Arktinen hysteria on liian monimutkainen, että se voitaisiin tällaisilla lokeroinnilla tyhjentävästi selittää.

Tapio arvosti Linnaa. Tapio ei kuitenkaan halunnut kopioida Linnaa, vaikka pitikin hänen tavastaan kirjoittaa. Linna ei ollut Tapion mielestä taiteilija, pikemminkin asioiden esittelijä ja näyttäjä. Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla toimivatkin Tapiosta etenkin tyylin tasolla.

Kuhnan mukaan eräästä Tapion kirjeestä on pääteltävissä, että hän ”suunnitteli ilmaisevansa modernistisemmassa muodossa sen, minkä Linna oli sanonut perinteisellä tavalla. Traditionaalinen juoniromaani ei häntä kiinnostanut. Tapio ei myöskään ollut kateellinen mutta silti hänkin halusi kuulua niihin, joilla on sanottavaa.” (1)

Kuhna huomauttaa, että Tapio aloitti suurromaaninsa suunnittelun jo vuonna 1958. Linnan Pohjantähti-trilogiasta ei vielä tässä vaiheessa ollut ilmestynyt yhtäkään osaa. Linnan pääteos ”ei siis muodostanut ratkaisevaa virikettä Tapion suuren romaanin ideoinnin aloittamiselle mutta sen sijaan vaikutti kirjailijan työhön haastavalla, jopa kilpailuun yllyttävällä tavalla”. (2)

Koska Linna sai Pohjantähden valmiiksi, se on ymmärrettävästi paljon luetumpi ja tutkitumpi kuin niin sanottu vastinparinsa. Tapion suunnittelemasta kunnianhimoisesta sarjasta valmiiksi asti ehtivät vain laajassa kaaressa liikkuva Vuoden 1939 ensilumi ja toista maailmansotaa käsittelevä Sano todella rakastatko minua. Loputkin osat oli ehditty miettiä. Timo Hännikäinen kertoo kirjassaan Hysterian maa (2013), että ”Tapion kuoleman jälkeen vuonna 1973 hänen omaisensa avasivat hänen vuokraamansa tallelokeron saarijärveläisessä osuuspankissa. Lokerosta löytyi sinetöity arkistomappi, jonka päälle kirjoitettu merkintä ilmoitti sen sisältävän Arktinen hysteria -romaanisarjan neljännen osan. Perunkirjoituksessa mapin sisältä löytyi riisi puhtaan valkoista paperia.” (3)

Kolmannesta osasta ei jäänyt siitäkään kuin satunnaisia muistiinpanoja. Tämä on harmi, mutta kuten Hännikäinen huomauttaa, ”Arktinen hysteria oli enemmän tai vähemmän valmiina Marko Tapion päässä, olosuhteet vain osoittautuivat ylivoimaisiksi urakan loppuun saattamiselle.” (4)

Arktista hysteriaa ei pitäisi sen keskeneräisyyden takia tuomita. Se on siitä huolimatta parhaita kotimaisia romaaneja toisen maailmansodan jälkeen. On mielenkiintoista, ettei se tunnu puolivalmiilta. Valmistuneista osista pystyy päättelemään, mihin suuntaan tarina olisi edennyt. Koska puitteet ovat hyvät ja valmiit, lukija voi kuvitella loput.

Arktisen hysterian aiheisiin kuuluvat Suomen sisällissota, maan rakennemuutokset, toinen maailmansota ja sodan jälkeinen uusi aika. Myös aiempaa aikaa sivutaan. Tapion historiakäsitys on pessimistinen, jopa fatalistinen. Tapahtuvia muutoksia ei nähdä pelkästään positiivisina. Ihmisen pahuus ei suostu kuolemaan, vaikka yhteiskunta kehittyykin hänen ympärillään kovalla vauhdilla. Tämä on Arktisen hysterian pääteemoja. Sen synkkyys ei tee kuitenkaan siitä masentavaa, vaan saa sen päinvastoin tuntumaan kiinnostavammalta. Se vaikuttaa monin paikoin realistisemmalta kuin positiivisemmin asioiden tilaan suhtautuva Pohjantähti-trilogia, suomalaisessa kulttuurissa merkittävässä asemassa oleva kirja.

On luultavaa, että Björkharryille olisi käynyt Arktisessa hysteriassa huonosti. Romaanien sävy on nihilistinen. Toisin kuin vaikeuksien kautta voittoon -tyyppiset Pohjantähti ja Tuntematon sotilas, Arktinen hysteria ei pidä käynnissä olevia muutoksia pelkästään hyvinä.

Tässä välissä on syytä mainita Tapion aiempi romaani, Aapo Heiskasen viikatetanssi. Se kertoo toisesta maailmansodasta palaavasta nuoresta sotilaasta, joka suunnittelee tekevänsä itsemurhan. Jo lähtökohta on masentava. Viikatetanssia voi pitää eräänlaisena harjoitelmana Arktiselle hysterialle. Aiempi romaani ei ole yhtä selkeä ja hyvin kirjoitettu kuin myöhempi. Viikatetanssi oli yhtä kaikki Tapion läpimurtoteos ja sen lukeminen Arktisen hysterian syvemmäksi ymmärtämiseksi kannattaa.

Anna Makkonen on tutkinut Viikatetanssia ja sen rakennetta. Hän toteaa kirjassaan Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssi -romaanin syntyprosessista (1982), että Tapio käyttää modernistisia tyylikeinoja kirjoittaen kuitenkin niitä vastaan. Sekä Aapo Heiskasen viikatetanssi että Arktinen hysteria käsittelevät epäonnistumisia. Niiden hahmojen ongelmat ja heidän kokemansa syyllisyys kasaantuvat. Lopulta ne muodostuvat heille ylivoimaisiksi. Tragediaa tasapainotetaan huumorilla. Se on Tapion tapa lieventää synkkyyttä. Monet Arktisen hysterian oivallukset ovat Viikatetanssissa jo versomassa, mutta eivät vielä kukassa.

Tosiasia on, että Arktisen hysterian myötä Tapio oli vasta lunastamassa potentiaaliaan kirjoittajana. Hän oli kiistatta lahjakas. Pääteoksen kirjoittaminen oli kuitenkin poikkeuksellisen raskasta ja vaati veronsa. Tapio tappoi itsensä juomalla. Alkoholilla onkin näkyvä rooli Arktisessa hysteriassa. Romaanin kuvaama luokkataistelu ulottuu kaikkeen, jopa viinaan. Etenkin ala- ja keskiluokkaiset työmiehet juovat. Toisin kuin Linna, Tapio ei tarjoa vastauksia. Hän tuntuu jopa ehdottavan, ettei ratkaisuja ole. Tämä on yksi syy siihen, miksi Arktinen hysteria ei ole Pohjantähden tavoin suosittu.

Millainen mies oli kirjailija Marko Tapio? Hän oli kotoisin Saarijärveltä, Keski-Suomesta. Hän sai nimeksi Markko Viktor Tapper. Etunimen kaksi k-kirjainta olivat papin kirjoitusvirhe ja lasta kutsuttiin Markoksi. Tapio-nimi tuli käyttöön kustantaja WSOY:n toivomuksesta Marko Tapion julkaistessa ensimmäisen romaaninsa Lasisen pyykkilaudan vuonna 1952. Tapperin veljeksistä kaikki neljä olivat urheilullisia ja taiteellisesti menestyneitä: Marko ja Harri kirjailijoina, Yrjö lavastajana ja Kain kuvanveistäjänä. Veljeksiä pidetään heidän kotipaikkakunnallaan arvossa.

Tapion elämästä on kirjoitettu muutamia kirjoja. Itävaltalaissyntyinen, Suomessa pitkään vaikuttanut kirjailija Anne Fried julkaisi vuonna 1975 teoksen Marko Tapio. Kohdetta lähestytään siinä psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Toinen tutustumisen arvoinen kirja on Tuulikki Valkosen, Tapion lesken, Mäyhä – Lähikuvia Marko Tapion elämästä (2003). Se on Friedin teoreettisempaa teosta konkreettisempi. Tapion monimutkainen persoonallisuus välittyy molemmista julkaisuista hyvin.

Arktisen hysterian valmiiksi tulleet osat kirjoitettiin vuosina 1965–1968. Kirjoittaessaan Tapio sulkeutui kotitalonsa kellarissa sijainneeseen pommisuojaan. Siellä hän sai olla rauhassa. Hän juopotteli ja raivosi. Hänen tilaansa pahensi hänen käyttämänsä unilääke, joka kiellettiin myöhemmin riippuvuutta aiheuttavana ja keskushermostoa vaurioittavana. Tapio otti Arkista hysteriaa kirjoittaessaan mahdottoman raskaan tehtävän ja kärsi seuraukset. Hänen juomisensa oli kuitenkin alkanut jo aiemmin, joten hänen kohtalostaan ei voi syyttää pelkästään romaania. Arktisen hysterian kirjoittaminen nopeutti joka tapauksessa hänen loppuaan.

Tapio väitti Arktista hysteriaa kustantajalleen WSOY:lle tarjotessaan, että sarja oli valmis ja kaipasi vain perusteellista korjausta ja tarkistusta. Todellisuudessa vain ensimmäinen osa oli tehty. WSOY luotti Tapioon. Arktisen hysterian ensimmäisen osan ilmestyttyä Tapion alkoholismi paheni. Häin sai toisen kirjan valmiiksi, mutta oli sen jälkeen menettänyt pysyvästi työkykynsä. Hän joutui lopulta sairaalaan ja menehtyi vuonna 1973, jättäen kunnianhimoisen romaanisarjansa kesken.

Kuten Hännikäinen kommentoi, Tapio latasi Arktiseen hysteriaan sekä omat ristiriitansa että aikakautensa ristiriidat. Romaani on siis sekä omaelämäkerrallinen että yleisluontoinen. Tapion elämäntarinan tietäminen ei ole Arktisen hysterian ymmärtämiseksi kuitenkaan tärkeää. Arktista hysteriaa ei voi tyhjentävästi selittää, mistä syystä se erottuu edukseen sekä tekijänsä tuotannossa että kotimaisessa kirjallisuudessa. Pyrin seuraavaksi kuvailemaan romaania ja sen sisältöä, en selittämään sitä tyhjiin.

Vuoden 1939 ensilumi

Arktisen hysterian ensimmäinen osa, Vuoden 1939 ensilumi, alkaa 1960-luvulta, liikkuu ajassa ja päättyy talvisodan alkuun. Kertojana toimii elitistinen ja kaupunkiin muuttanut Harri Björkharry. Tarina kertoo isistä ja pojista. Harri johtaa isänsä omistamaa voimalaitostyömaata. Koska hän ei ole ollut suoraan kokemassa monia kirjassa kuvaamiaan tapahtumia, niitä kerrotaan välikäsien kautta. Tämä lisää kerronnan epäluotettavuutta.

Arktinen hysteria on haasteellinen, sillä lukijan pitää jatkuvasti ponnistella erottaakseen totuus keksitystä. Ratkaisu on onnistunut. Harri on hyvä tarinaniskijä, mutta hänen luonteensa on hyökkäävä. Hän kannattaa tervettä järkeä, mutta pitää sen merkitystä ihmisten toiminnassa vähäisenä. Maamme historiaa käsitellään Arktisessa hysteriassa tästä synkästä näkökulmasta. Teosta lukiessaan joutuu väkisinkin tarkistamaan näkemyksiään Suomesta ja suomalaisuudesta.

Björkharryn suvun tarina on mielenkiintoinen. Kirjan kertojan isoisä, Janne Björkharry, aloittaa köyhänä maanviljelijänä. Hän nousee vähitellen yhteiskunnassa ylemmäs. Hänen poikansa Vikki onkin jo pankinjohtaja. Suvun nousua peilataan Suomen kehitykseen. Siinä missä Janne on vielä maanviljelijä, pojanpoika Harri on jo täysiverinen kaupunkilainen. Menneisyys nähdään nostalgisessa valossa. Kertoja Harri on sitä mieltä, että ennen hänen aikaansa miehet olivat miehiä ja ihmiset tiesivät paikkansa. Nykyajan maailmanmeno sotineen ja luokkataisteluineen on hänestä kaukana menneisyyden jämäkkyydestä. Ristiriitaista kyllä, Harri arvostaa kuitenkin sotaa ja siinä pärjääviä miehiä. Sodan kaltainen hullu tilanne erottaa hänen mukaansa jyvät akanoista ja nostaa esiin tavalla tai toisella poikkeukselliset yksilöt.

Vuoden 1939 ensilumen alku edustaa suomalaisen proosan ehdotonta huippua. Vajaan 80 sivun mittainen prologi ”Köyhät” kertoo Harrin johtamasta laitostyömaasta ja siellä työskentelevistä miehistä. Osio on vaikuttava. Kerronta menettää sen jälkeen osan intensiteetistään, mutta pysyy kiinnostavana. Kirjan sävy on kiihkeän pessimistinen. Näin Harri puhuu monelle suomalaiselle tärkeästä asiasta, viinasta: ”Ei siis ole ihme, jos tunto, omatunto, joka juuri tällaisilla työmiehillä on erittäin herkkä ja kehittynyt, alkaa painaa, vaimon ja lasten tapaaminen tilapäisten seikkailujen jälkeen on tuskallista – ja niin lähdetään lähimpään pitkäripaiseen, eli viinakauppaan. Ja on sanottava, että viina on todellakin aine – niin paljon kuin siitä pahaa puhutaankin – joka ainakin näillä työmailla ja näille miehille on suorastaan siunaus, ainoa ihmisen pelastus, Jumalan uusi ja käytännöllinen muoto, koska sen lahjana on suuri vapautus: unohdus. Muut jumalat meillä olivatkin harvinaisia tämän rinnalla.” (5)

Uskontoon suhtaudutaan Arktisessa hysteriassa niin ikään penseästi. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, ettå Janne Björkharryn hautajaiset hoitava saksalainen pappi on hieman omituinen, jopa koominen, sekä siitä, että erään hahmon kantamaa pontikka-astiaa verrataan Jeesuksen Golgatalla kantamaan ristiin. Uskonto on menettänyt kaupungistuneessa ja maallistuneessa maailmassa lähes tyystin merkityksensä. Se tuntuu kulttuurillisena muistona, mutta sen konkreettinen vaikutus on vähäinen.

Paljon suurempi vaikutus on politiikalla. Myös se saa Harri Björkharrylta tylyn tuomion. Harri pitää politiikkaa tarttuvana tautina, joka etenkin köyhälle paikkakunnalle levitessään aiheuttaa pahaa ja johtaa kahnauksiin. Esimies valittaa alaisensa kapinoimaan saavasta luottamusmiehestä ja maalaa hänestä erittäin epäedullisen kuvan. Harrin asennoitumisesta miehiään kohtaan kertoo paljon se, että hän nimittää heitä köyhiksi. Hän kommentoi: ”Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi.” (6)

Harri pitää alaisiaan likaisina, oppimattomina ja yksinkertaisina. He ovat hänen mielestään typeryksiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Harri pitäisi itseään heitä parempana. Hänen paremmuutensa johtuu yhteiskuntaluokasta, ei synnynnäisestä etevyydestä. Harri pitää yhtä kaikki kaikkia ihmisiä parantumattomina ja pahoina. Hän sanoo: ”Tässä on nyt sellainen piirre, jota liikemiehissä olen aina ihmetellyt, sikäli kuin heitä nyt tunnen. Nimittäin heidän melkein käsittämätön, aivan silmitön optimistisuutensa, tapansa joutua innostuksen valtaan ja käsittää, että muutkin suovat asialle menestyksen. Mutta paha ei kuole koskaan.” (7)

Olosuhteiden muuttuessa vaikeiksi työmiehet alkavat kapinoimaan esimiestään vastaan ja tilanne työmaalla muuttuu räjähdysherkäksi. Harri selviää vaikeasta tilanteesta vain selviytymisvaistonsa avulla. Hän pystyy tietystä ylemmyydentunteestaan huolimatta samaistumaan alaisiinsa tai ainakin luulee ymmärtävänsä heitä. Harri joutuu välikäteen, kun voimalaitoksen pato murtuu ja työmiehet menevät lakkoon. Harrin isä Vikki hakataan: ”Vikki viedään verissä päin ja tiedottomana sairaalaan, ja Harri joutuu tukalan valinnan eteen: on joko annettava työmaan tuhoutua ja perheyrityksen mennä vararikkoon, tai saatava työmiehet korjaustöihin vaikka pakottamalla.” (8)

Tapiota syytettiin jo hänen elinaikanaan oikeistolaisuudesta. Tähän on perusteensa, kuten Arktisen hysterian osittain Tapion omiin käsityksiin perustuvan kertojan näkemykset osoittavat. Timo Hännikäisen mukaan kirjailijan ”ihanne oli annettujen olosuhteiden yläpuolelle nouseva nietzscheläinen tahtoihminen. Hän takertui siihen kuin pelastusköyteen maailmassa, jossa vanhat identiteetit ja moraalikäsitykset olivat menettäneet merkityksensä.” (9)

Vaikka Hännikäisen käsitys on turhan yksioikoinen, Arktisen hysterian poliittisesti oikealle kallistuvia juonteita on turha yrittää kieltää. Sisäisesti ristiriitainen kirja hämmentää lukijaa. Kertoja-Harri ei kuitenkaan ole joka suhteessa Tapion kaltainen, vaan kirjailija lainasi häneen ja muihin hahmoihinsa aineksia muista kirjoista. Eräs hänelle tärkeä esikuva oli William Faulkner. Faulknerin romaanista Villipalmut (1939) tuli Tapiolle vuosien saatossa tärkeä. Sen vaikutus tuntuu Arktisen hysterian sivuilla. Tapio inspiroitui Faulknerin romaanin rakenteesta, maailmankuvasta ja tunnelmasta, ja siirsi ne enemmän tai vähemmän suoraan Arktiseen hysteriaan. Tapion romaani on silti omaperäinen. Hän osasi soveltaa Faulknerin teemoja suomalaiseen maisemaan ja muokata niitä kiinnostavasti.

Loistavan prologin jälkeen Arktinen hysteria sirpaloituu ja muuttuu vaikeammaksi seurata. Tarinat sekoittuvat toisiinsa. Tapio haastatteli päätyötään varten isäänsä ja muita vanhoja saarijärveläisiä miehiä. Heidän kertomansa siirtyi enemmän tai vähemmän suoraan Arktisen hysterian sivuille. Tämä lisää romaanin dokumentaarista luonnetta. Ne lisäävät myös sen uskottavuutta, tehden siitä realistisemman oloisen. Tapio osoitti huomattavaa kyvykkyyttä yhdistelemällä hänelle kerrottuja asioita toisiinsa. Arkiset ja yleiset tapahtumat yhdistyvät toisiinsa. Välillä Harri Björkharry sanoo jotakin yleisluontoista: ”Olen katsonut asioita sellaisina kuin näen niiden olleen. Tarkoitan meidän veljessotaamme vuonna 1918 ja aikaa sen kahden puolen. Minulla on epäilykseni, etteivät ne aatteet tai aatteiden ajajat sen puhtaampia ja uljaampia olleet kuin nykyäänkään. Ja taas se käsitys, mikä minulla on nykyisestä poliittisesta valveutuneisuudesta tai taantumuksellisuudesta, ei noin ihmisten itsensä kohdalla, siis käytännössä, ole erikoisen kaunopuheinen. Samat ymmärtämättömät pulputtajat, sama likaisuus, sama juopottelu, samat puheet, samat huorat, samat luopiot ja lahjottavat ja pinnarit. Minulla on, päinvastoin kuin historiassa ja sen myöhemmissä sulosanaisissa tulkinnoissa esitetään, hyvin synkkä ja kovasti arveluttavaan päätelmään taipuva käsitys noista ’aatteen pyhän ja kalliin’ ajoista puolin ja toisin; ja samoin noista aatteistakin.” (10)

Romaanin nimi, Arktinen hysteria, viittaa suomalaisissa tasaisin väliajoin puhkeavaan tautiin. Suomalaiset ovat hiljaisia ja melankolisia, mutta syttyvät aina silloin tällöin liekkiin. Heidän synkkyytensä purkautuu tällöin väkivaltana. Tapio pistää yksittäiset ylilyönnit ja sisällissodan kaltaiset vakavammat tapahtumat arktisen hysterian, parantumattoman taudin, piikkiin. Timo Hännikäinen kiteyttää: ”Arvatenkin tarvittiin kompleksinen luonne kirjoittamaan kompleksisesta kansasta. Romaanisarjan varsinainen aihe on suomalaisuus: jäyhä, alakuloinen, passiivinen ja sulkeutunut kansanluonne, joka välillä leimahtaa äkkiarvaamatta äärimmäisiin mielentiloihin ja tekoihin. Hysteria on suomalaisuuden pimeän puolen syväluotaus, muttei varsinaisesti moraliteetti tai sairaskertomus. Pimeiden puolten tunnustaminen kulttuurissa ei tarkoita sen hylkäämistä tai häpäisemistä.” (11)

Tapio itse ei ole kehittänyt arktisen hysterian käsitettä. Matti Kuhnan mukaan sitä käytettiin jo 1860-luvulla venäläisessä šamaanitutkimuksessa. Suomalaisessa tieteessä käsitettä on sovitettu lappalaisiin. Tapiolla kyseessä ei kuitenkaan ole lääketieteellinen termi, vaan vertauskuva, käsitys suomalaisesta kansanluonteesta. Se on Tapion mielestä rauhallinen ja vetäytyvä, mutta pinnan alla kytee aina mahdollisuus väkivaltaan ja muuhun. Sen puhkeamisella ei yleensä ole mitään yksittäistä syytä. Kyse on pikemminkin asioiden summasta. Hännikäinen kommentoi: ”Tapio tarkastelee arktisen hysterian kuohahduksia yksityisellä ja yleisellä tasolla. Hänelle yksityinen ja yleinen ovat tässä sama asia. Arktinen hysteria ilmenee kansakunnassa ja sen historiassa siinä missä yksilössä ja hänen menneisyydessäänkin. Historian, politiikan ja yhteiskunnan pohjavirrat ovat perin juurin irrationaalisia ja alati läsnä, vaikka ne voidaankin havaita vain ääritilanteissa.” (12)

Sano todella rakastatko minua

Arktisen hysterian toinen osa, Sano todella rakastatko minua, näkee Suomen yhteiskunnallisissa muutoksissa ja tapahtuvassa kehityksessä hyviäkin puolia. Sotamyönteisyys onkin eräs romaanin kiinnostavimpia puolia. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Pohjantähti – monesta muusta romaanista puhumattakaan – käsittelevät sotimista kielteisesti. Linnan kirjoissa ihmiset saavat voiton heitä ympäröivistä pimeistä voimista, mutta Tapiolla heille käy toisin. Historian rattaat jauhavat murskaksi yksilöt.

Talvi- ja jatkosotakuvaus Sano todella rakastatko minua esittää sodan mahdollisuutena. Tapion tarinassa jyvät erottuvat akanoista. Miehissä piilevä heikkous pääsee kertojana jatkavan Harri Björkharryn mukaan esiin sotimisen kaltaisessa mahdottomassa paikassa. Tällöin esimerkiksi hänen tekemänsä julmuudet tai hänen hätäiset ratkaisunsa paljastavat hänen todellisen luonteensa. Samaan aikaan sota voi nostaa esiin persoonallisuuksia ja kykyjä, jotka jäisivät rauhan aikana toteuttamatta.

Yksi tällainen persoonallisuus ja kyky on toisen osan kertojana pääasiassa toimiva Vihtori Kautto. Kautto oli todellinen henkilö, jota Tapio haastatteli romaania varten. Kauton kertomukset kattavat suuren osan kirjasta. Romaanissa hän tulee työmaalle, tapaa Harri Björkharryn ja alkaa vähitellen kertomaan tarinaansa. Sano todella rakastatko minua on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Lukija joutuu päättelemään, mikä on totta ja mikä ei. Tapio leikittelee mahdollisuuksilla. Hän panee kertojansa tekemään aika- ja paikkavirheitä, ja jopa myöntämään, että jokin asia saattoi tapahtua toisinkin.

Tämä antaa Arktisen hysterian toiselle osalle sen omaperäisen, ristiriitaisen luonteen. Timo Hännikäinen kuvailee: ”Kauton hahmo on esimerkki siitä, miten Tapio ylittää Hysteriassa dokumentaarisen ja fiktiivisen materiaalin rajoja. Kautto oli todellinen henkilö, vanha saarijärveläinen, kolmen sodan veteraani ja yksi Tapion keskeisistä tietolähteistä hänen kirjoittaessaan romaania. Tapio nauhoitti Kauton sotajuttuja kymmeniä tunteja ja rakensi niitä muokkaamalla ja yhdistelemällä Hysterian toisen osan. Sen ilmestyttyä kirjailija jopa piti yhteisiä lehdistötilaisuuksia ’romaanihenkilönsä’ kanssa.” (13)

Sano todella rakastatko minua kertoo talvisodasta ja jatkosodasta. Sen sävy on edeltäjäänsä kevyempi, jopa kepeä. Harrin tapaama Kautto on hyvä tarinaniskijä. Tapahtumien todenmukaisuudesta ei voi olla varma, mutta Kautto osaa viihdyttää lukijaa. Harri viettää aikaa Kauton kanssa ja kuuntelee tämän kertomuksia. Välillä Harri kommentoi jotakin asiaa: ”Jostakin syystä olen taipuvainen hyväksymään tämän käsityksen. Siis sen, että Suomen talvisota on mitä suurimmassa määrin proletaarinen sota. Siihen ottivat aktiivisesti osaa työläiset ja sen lopullisesti ratkaisivat voitokseen työläiset. Tarkoitan kaikkia työtätekeviä, myös talollisia ja pikkutilallisia ja heidän apuväkeään, kaikkia niitä miehiä, jotka ovat tottuneet sopeutumaan olosuhteisiin ja oppineet käyttämään käsiään.” (14)

Harrin isä Vikki osallistui toiseen maailmansotaan. Poika oli silloin vielä pieni ja isä nousi sotasaavutustensa ansiosta myöhemmässä elämässään johtavaan asemaan. Vikki toi konkreettisena muistona sodasta konepistoolin, jota Harri säilyttää Arktista hysteriaa kertoessaan työmaansa kopissa, ja jota hän harkitsee käyttävänsä lakkoilevia työläisiä vastaan. Koska Arktinen hysteria jäi kesken, konepistoolin lopullinen tarkoitus jää arvoitukseksi. Tapio ehti kuitenkin korostaa sen tärkeyttä. Ase luo yhtymäkohdan menneisyyteen ja sen ikäviin tapahtumiin. Kyse ei ole pelkästään toisesta maailmansodasta, vaan myös sisällissodasta. Konepistoolin mahdollinen käyttäminen todistaa myös Harrin pessimistisen ajatuksen, että ihmiset ovat tuomittuja toistamaan virheitään.

Koska Harri oli toisen maailmansodan aikaan vielä pieni poika, hänellä on isänsä toimista sodan aikaan vain ylimalkaisia tietoja: ”Isä ei itse puhunut sodistaan juuri mitään, ei varsinkaan talvisodasta. Ne, jotka ovat suoraan minulle puhuneet, ovat maininneet, että hän saattoi valvoa viikkokaudet yhteen menoon, olla vartiossa toisten edestä ja että hän korsussa ollessaan istui jokseenkin koko ajan pää käsiin nojattuna ja tuijotti lattiaan.” (15)

Kuten sanottu, Arktisen hysterian toisen osan pääasiallisena kertojana toimii Vihtori Kautto. Hän ei puhu Harrin isästä Vikistä talvisodan kohdalla mitään, jatkosodan kohdalla paljonkin. Harri toteaa isästään: ”Hän esittää sen täydelleen toisella tavalla kuin hänen esiintymisensä talvisodassa edellyttäisi. Ilmeisesti tarvittiin näitä kahta sotaa, jotta hänestä tuli se, mikä hänestä tuli, menestyvä liikemies ja poliitikko. Menestyäkseen näissä ihmisen nähtävästi täytyy oppia puremaan hävyltä häntä – niin sitä asiaa kuvataan. Yksi kerta ei riitä tekemään suurmiestä. – Talvisodan aikana isä yleni mitään sotilaskoulutusta suorittamattomasta vapaaehtoisesta miehestä kersantiksi.” (16)

Politiikasta Harri toteaa Arktisessa hysteriassa, että koska siihen liittyy hämäriä vaikuttimia, siihen ei pidä koskaan luottaa. Harri ei kuitenkaan ole täysi kyynikko. Hänen ristiriitojaan kuvaavat hänen läheiset välinsä kahteen työmieheensä, Vihtori Kauttoon ja Tukkimäkeen, joka on Kauton kaltainen luotettava hahmo, sekä hänen suhteensa venäläiseen naiseen, Katjaan.

On syytä huomauttaa, että Marko Tapio ei ollut poliittinen kirjailija, vaikka politiikka aiheena kiinnostikin häntä. Hänellä ei ollut Arktisessa hysteriassa tai muissa kirjoissaan mitään tiettyä agendaa. Hänen pääteoksensa pitäminen oikeistolaisena onkin hieman epäoikeutettua. Eri yhteiskuntaluokkia ja poliittisia näkemyksiä edustavat ihmiset esitetään Arktisessa hysteriassa yhtä epäedullisessa valossa. He ovat eksyksissä. He heittelehtivät historian pyörteissä, eivätkä hallitse arktista hysteriaa.

Poikkeuksiakin on. Eräs sellainen on Vihtori Kautto. Kautto on ollut mukana kolmessa sodassa, Suomen sisällissodassa, talvisodassa ja jatkosodassa, mutta ei ole antanut niiden muuttaa itseään. Hän on itsensä. Häneen voi luottaa, eikä arktisen hysterian tauti juuri vaikuta hänessä. Hän pystyy nousemaan sen yläpuolelle. Kautto on erinomainen sotilas ja työmies. Hän muistuttaa jossain määrin Tuntemattoman sotilaan Rokkaa, mutta on tätä luotettavampi ja värikkäämpi. Kautto ei ota vastaan typeriä käskyjä, mutta noudattaa järkeväksi katsomiaan määräyksiä järkähtämättä. Näillä ominaisuuksilla hän saavuttaa useimpien esimiestensä suosion. Vain heikot johtajat – joita Arktisessa hysteriassa niin ikään esiintyy – pitävät Kauttoa huonona ja kurittomana miehenä.

Eräs Tapioon kohdistettu kritiikki liittyy Arktiseen hysteriaan sisältyviin kuvauksiin Suomen sisällissodasta. Kirjailijaa on syytetty niiden perusteella oikeistolaisuudesta. Arktisen hysterian kertojalla Harri Björkharrylla on kieltämättä jonkin verran tällaisia taipumuksia. Ne eivät kuitenkaan juuri näy hänen näkemyksissään sisällissodasta. Sekä punaiset että valkoiset olivat hänen mielestään typeryksiä.

Suomen sisällissota oli yksi Euroopan verisimmistä sisällissodista. Vain Espanjan sisällissodassa (1936–1939) oli väkilukuun suhteutettuna enemmän kuolleita. Harri Björkharry väittää, että vuoden 1918 tapahtumat johtuivat arktisesta hysteriasta, ja että niitä on jälkikäteen poliittisesti motivoituneiden historioitsijoiden toimesta kaunisteltu.

Harrin mielestä sekä punaisten että valkoisten toiminta sisällissodassa liittyi heidän kantamaansa tautiin, arktiseen hysteriaan. Punakaarti ja suojeluskunta näyttäytyvät Tapion kirjassa onnettomina puuhastelijoina, jotka eivät tiedä mitä tekevät. Hännikäinen kirjoittaa: ”Jokaisesta kuvasta välittyy kotikutoisuus ja amatöörimäisyys. Sekalainen punakaartilaisjoukko muistuttaa siviilivaatteissaan kaikkea muuta kuin organisoitua joukko-osastoa, suojeluskuntalaiset karvalakkeineen ja haulikoineen tuovat Harrin mieleen kullankaivajaretkikunnan.” (17)

Sisällissota on yksi Arktisen hysterian ikävimmistä jaksoista. Siinä ei ole mitään ylevää tai kaunista. Sen taustalla olleet aatteet kuitataan turhina. Harri kertoo sodanaikaisista tapahtumista, jotka vaikuttavat myöhempiin välikohtauksiin ja selittävät niitä. Hännikäinen toteaa, että vaikka Arktisen hysterian kuvausta sisällissodasta voisi helposti pitää pasifistisena, ”laajassa kokonaiskuvassa, koko romaanisarjan perspektiivissä, sisällissota on monisyisempi tapaus. Sekä riveillä että niiden välissä kertoja antaa ymmärtää, että verinen välienselvitetty oli välttämätön uuden järjestyksen, itsenäisen Suomen valtion, syntymisen kannalta. Ja koska se tapahtui arktisen hysterian riivaaman pohjoisen kansan keskuudessa, se ei olisi voinut muuta ollakaan kuin rujo ja silmitön.” (18)

Arktisen hysterian suurin vahvuus ei kuitenkaan ole sen sanomassa, vaan sen kielessä. Kerronta on erinomaista. Teksti on pakottoman oloista, vaikka sen kirjoittaminen oli Marko Tapion henkilökohtaisten ongelmien ja hänen kyltymättömän kunnianhimonsa takia vaikeaa. Valmiiksi saadut osat ovat rikkinäisiä ja epätäydellisiä. Toisin kuin Väinö Linna, joka käyttää kaikkitietävää kertojaa, Tapio jättää useat kysymykset avoimiksi.

Sano todella rakastatko minua -romaanin sävy on jutusteleva. Luen otteen Vihtori Kauton tavasta kertoa: ”Mutta kuka sen nyt lomansa olis vaihtanut minkäänlaiseen mitaliin. No miksei joku tietysti. Mutta yleensä siellä oli loma kaikki kaikessa. Sen edestähän sitä hommaa tehtiin, sen ja leivän. Mitä sillä teki semmosella mitalilla, ei mitään. Toisen luokan vapaudenmitalin ne sitten antoivat. Minä en tiedä, missä se on nyt, minulla ei ole yhtään mitalia. Sainhan minä niitä monenlaisia, mutta ne on hukkuneet. Kun minä menin Mannerheimin ratsastajapatsasjuhliin Helsingin Kaivohuoneelle niin minä Hetemäen Maurilta ja Penttilän Laurilta kävin lainaamassa niitä joitakin. Mutta enhän minä pannut sielläkään niitä rintaan, vaikka siinä kutsussa sanottiin, että kaikki kunniamerkit, isot ja pienet. Minä pidin ne taskussa.” (19)

Kauton juttelu kätkee alleen Arktisen hysterian tekemiseen Tapiolle liittyneet lähes ylittämättömät vaikeudet. Etenkin Vuoden 1939 ensilumi -romaanin kirjoittaminen kertaalleen imi Tapion voimat. Pian ilmeni, että hän oli ottanut itselleen liian vaativan urakan. Kirjan penseä vastaanotto ei varmasti sekään auttanut Tapiota rentoutumaan ja keräämään voimia voittaakseen ongelmansa.

Poikkeuksellista pessimismiä

Mistä sitten johtuu, ettei Arktinen hysteria lopulta noussut Pohjantähti-trilogian veroiseen suosioon? Marko Tapion romaanin keskiössä ovat Suomessa tapahtuvat rakennemuutokset. Sellainen oli jälleen käynnissä romaanin kahden osan ilmestyessä 1960-luvun lopussa. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin ja suuret ikäluokat aikuistuivat. Yhtenäiskulttuuri korvautui sirpaleisemmalla todellisuudella.

Kriittisyys romaania kohtaan ei kuitenkaan johtunut vain ideologisista syistä. Kyse oli myös esimerkiksi Arktisen hysterian sirpaleisesta rakenteesta ja sen pessimismistä. Tapion romaanin ankara nihilismi oli erikoista suomalaisessa kirjallisuudessa. Se oli kaukana muodikkaasta työläisromantiikasta. Muut samoja tai vastaavia aiheita käsitelleet tai sivunneet kirjat yrittivät kohottaa kansallistuntoa, vedota isänmaallisiin tunteisiin. Tapio ei tähän suostunut. Vaikka hänen hahmonsa ovat selkeästi kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja ovat sen tuotteita, he ovat hukassa siellä. Tämä näkyy hyvin heidän suhteessaan kirkkoon. Tapio käsittelee suomalaista valtionkirkkoa ja -uskontoa yhtä pessimistisesti kuin romaaninsa muitakin aiheita. Arktinen hysteria esittää nietzscheläisesti, että Jumala on kuollut. Romaanin kirkot ovat pelottavia, autioita paikkoja. Pappeja ja muita uskonmiehiä yhdistää se, että he ovat karikatyyrimaisia, naurettavia hahmoja.

Arktinen hysteria on täynnä ratkaisemattomia ongelmia. Sen maailma on väkivaltainen ja ikävä paikka. Monilla hahmoilla olisi kykyjensä puolesta mahdollisuus päästä elämässään pitkälle, mutta maailma estää heitä saavuttamasta potentiaaliaan. Heikkous vie voiton. Kun korkeampaan voimaan ei voida turvautua, silloin tartutaan pulloon. Tapio kuvaa juomista miehisenä toimintana. Arktinen hysteria on kirja miehistä, heidän keskinäisistä ja sisäisistä ongelmistaan. Naiset pysyvät taustalla, vaikka heillä onkin tärkeä tasapainottava rooli. Punaisena lankana kulkee suhde isän ja pojan välillä. Pojat arvostavat isiään ja yrittävät tehdä nämä ylpeiksi. Samaa vyyhtiä Tapio ratkoi omassa elämässään. Hänelläkin oli vaikea saada isänsä hyväksymään itseään.

Niinpä vaikka Arktisen hysterian olisi voinut luulla sopivan hyvin 1960-luvun lopussa edelleen käynnissä olleeseen yhteiskunnalliseen murrokseen, se oli jopa arvojen murtumisen aikaan liian pessimistinen. Romaani esitti, että vaikka vanhat arvot hylättiin, uusia ei tullut tilalle. Ihminen nähtiin pahana ja parantumattomana. Hän oli viheliäinen olento, jonka perusluontoa mikään myllerrys ei muuta. Myllerrykset paljastavat hänen todellisen luontonsa. Tapion kirja oli tässä suhteessa erityisen synkkä, mutta siinä on myös lämpöä. Esimerkiksi Kauton ja joidenkin naisten hahmot tuovat romaaniin lempeyttä. Kertoja Harri Björkharry – muista Bjökharryista puhumattakaan – ei ole erityisen miellyttävä hahmo, mutta hänen valintansa tarinan keskushenkilöksi on perusteltu. Arktinen hysteria ei ilman Harria pystyisi käsittelemään edes jotenkin tasapuolisesti eri näkökulmia. Hänen ansiostaan Marko Tapio pystyy kertomaan monenlaisista poliittisista ajatuksista, asettumatta kuitenkaan kenenkään puolelle. Tätä aidalla istumista monen hänen aikalaisensa oli vaikea sulattaa.

On lopulta turha spekuloida, onko Arktinen hysteria omaelämäkerrallinen. Kirja nousee tekijänsä yläpuolelle. Sen vähäisempi suosio Linnan teoksiin verrattuna on ymmärrettävää. Väliinputoajan maine ei johdu Arktisen hysterian keskeneräisyydestä tai keskinkertaisuudesta, vaan sen pessimismistä. Suomalaisten on ollut vaikea ymmärtää Tapion ei-patrioottista, väkivaltaista ja nihilististä käsitystä Suomesta. Arktinen hysteria on tärkeä romaani. Kirjan kääntämättömyys muille kielille on ikävää, sillä se täyttää klassikon tyypilliset tunnusmerkit puhumalla yksilöllisistä asioista yleismaailmallisesti. Ennen kaikkea Arktinen hysteria on kirjoitettu hienosti. Kirjaa on yritetty lokeroida, mutta se oli ja on aikaansa edellä. Se on tekijänsä selvästi paras kirja. Se tuntuu yhä tuoreelta. Nykylukijan kannattaakin tutustua sekä positiivisempaan Linnaan ja negatiivisempaan Tapioon, sillä heidän parhaat romaaninsa täydentävät toisiaan.

Esa Mäkijärvi

Viitteet:

(1) Kahden maailman välissä, s. 14
(2) Kahden maailman välissä, s. 15
(3) Hysterian maa, s. 7
(4) Hysterian maa, s. 7
(5) Vuoden 1939 ensilumi, s. 13
(6) Vuoden 1939 ensilumi, s. 27
(7) Vuoden 1939 ensilumi, s. 55
(8) Hysterian maa, s. 13
(9) Hysterian maa, s. 49
(10) Vuoden 1939 ensilumi, s. 213
(11) Hysterian maa, s. 22
(12) Hysterian maa, s. 62
(13) Hysterian maa, s. 15
(14) Sano todella rakastatko minua, s. 71
(15) Sano todella rakastatko minua, s. 107
(16) Sano todella rakastatko minua, s. 107–108
(17) Hysterian maa, s. 86
(18) Hysterian maa, s. 87–88
(19) Sano todella rakastatko minua, s. 181–182

Lähteet:

Hännikäinen, Timo: Hysterian maa – Marko Tapio ja Arktinen hysteria (Savukeidas 2013)
Kuhna, Matti: Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana (Jyväskylän yliopisto 2004)
Makkonen, Anna: Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssi -romaanin syntyprosessista (Helsingin yliopisto 1982)
Makkonen, Anna: Romaani katsoo peiliin: mise en abyme -rakenteet ja tekstienvälisyys Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssissa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991)
Tapio, Marko: Arktinen hysteria I: Vuoden 1939 ensilumi (WSOY 1967)
Tapio, Marko: Arktinen hysteria II: Sano todella rakastatko minua (WSOY 1968)
Valkonen, Annikki: Mäyhä – Lähikuvia Marko Tapion elämästä (Tammi 2003)

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Uskonto ja nietzscheläisyys Arktisessa hysteriassa

    Haluaisin sanoa pari sanaa Arktisen hysterian uskonnollisesta ulottuvuudesta. Oivaltavissa kirjassa Marko Tapion Arktisesta hysteriasta kirjailija ja kriitikko Timo Hännikäinen varoittaa kirjan uskonnollisesta tulkinnasta. Hännikäisen mukaan Marko Tapio oli kristitty, joka luki useasti Raamattua, mutta vain kirjallisena teoksena. Hännikäinen on varmasti oikeassa jos mietitään kirjailijan intentiota ja omaa elämää ja sen taustalla olevaa elämännäkemystä.

    Jos kuitenkin asetetaan erilainen kysymys, saadaan erilainen vastaus. Hännikäinen vastaa oikein kysymykseen, jonka hän asettaa. Kirjailija tuskin oli uskovainen eikä tarkoittanut Arktista hysteriaa uskonnolliseksi teokseksi millään tavoin. Itse kuitenkin alkaisin pohtia Arktisen hysteria -kirjaa kaunokirjallisena teoksena, joka avautuu useaan eri suuntaan. Jos puhumme romaanista vakavassa mielessä, se ei voi tyhjentyä pelkästään kirjailijan intentioihin vaan elää ainakin jossain määrin myös omaa elämäänsä.

    Jokaiselle Arktisen hysterian lukeneelle on sanomattakin selvää, että kirja on täynnä uskonnollista kuvastoa sekä hengellistä terminologiaa. “Siinä minä seisoin selin patoon ilman Jumalaa ja onnea. Ilman kahta suurinta ja petollisinta harhaa, joihin hätäinen voi turvata.” Kirjan kertoja tunnustaa avoimesti olevansa ateisti, ei halpahintaiseen kritikoiden Jumalaa, Raamattua ja Jeesusta, vaan pikemminkin nietscheläiseen tapaan tehden kertakaikkisen tilin sen kanssa, että ei ole mitään Jumalaa. Myös Hännikäinen viittaa Nietscheen ja mielestäni aivan oikeutetusti. Kertoja joutuu tunnustamaan, että hän on todellinen luopio niiden huimapäiden sijaan, jotka lapsellisesti näykkivät kirkkoja ja pappeja, sillä tosiasiassa juuri he ovat sisimmässään uskonsa uhreja. On siis selvää, että kertoja itse ei usko. Palauttaessaan valokuvien perusteella mieliin isoisänsä Jannen hautajaiset hän toteaa oman ja uskoakseen myös isänsä Viken elämänohjeen: “ei ole olemassa minkäänlaista mahtia, joka enää herättäisi Janne Björkharryn, koskaan, milloinkaan. Mennyt mikä mennyt.”

    Viina

    Viinasta oli työmaalla vain harmia ja vaikeutta, siitä huolimatta kertoja toteaa sen olleen näille miehille suorastaan siunaus, ainoa ihmisen pelastus, Jumalan uusi ja käytännöllinen muoto, koska sen lahjana on suuri vapautus: unohdus.

    Jos uskonnon kriteerinä on tärkeys elämässä, alkoholi käy hyvin uskonnosta, sillä kuten kertoja toteaa: “mies ja viina kuuluvat yhteen, se on tälle ihmiselle (myös hänen naiselleen, vaikka tämä kuinka vihaisia viinaa) mitä syvin tietoisuus hänen elämässään. Viinan juomisen alku taitaa olla miehen elämän tärkein riitti, sillä kertojan mukaan jos mieheltä ottaa pullon pois, vie samalla tämän miehuuden ikään kuin ottaisi mieheltä housut pois ja väittäisi, että mies ei kykene itse huolehtimaan itsestään.

    Viinan juomiseen liittyy kirjan todellinen Kristus-hahmo, nimittäin viinankeittäjä Paananen. Paananen on kertojan mukaan tyhjänpäiväinen irtolainen, joka kuitenkin oli seudun paras pontikankeittäjä. Hämmästyttävintä Paanasessa on se, että jos hän olisi halunnut myydä viinansa, hän olisi ollut rikas, mutta hän tuli työmaalle ja antoi viinansa ilmaiseksi työmiehille vain saadakseen ryypätä näiden kanssa. Lopulta Paananen sammui törkyiselle parakin lattialle jolloin miehet, joille hän oli viinansa tuonut, hylkäsivät hänet kuin halvan huoran ja joivat loppuun hänen viinansa. Herättyään Paananen nousi istumaan lattialle, etsi tyhjän kanisterinsa ja lähti sanaa sanomatta pois. Paanasen viina oli hyvälaatuista, paljon parempaa kuin se mitä valtion alkoholiliikkeessä myytiin.

    Papin saarna

    Kertoja luo paikkakunnan alunperin saksalaisesta papista kummallisen narrin ja uskollisen Herran palvelijan sekasikiön. Kaikissa eleissään ja puheissaan pappi on lähinnä naurettava, pukeutuminenkin jopa ajan olosuhteet huomioon ottaen kummallinen, mutta kaikesta huolimatta kertoja joutuu tunnustamaan papin olevan niitä ainoita seurakunnan palvelijoita, jotka julistivat sanaa uskossa ja kutsumuksessa.

    Papin saarna kerrotaan kirjassa kaksi kertaa, hieman eri variaatioin. Referoimatta sitä voi sanoa, että pappi yrittää omilla sanoillaan ratkaista kristinuskon ja uskonnon suurimman kysymyksen, miksi maailmassa on pahaa, jos on olemassa hyvä Jumala. Saarna kertoo tutun tarinan Joosefista, jonka veljet myivät Egyptiin ajattelemattomuuttaan, ei siis pahuuttaan. Joosef ei ollut Jeesus, koska antoi Potifarin vaimon koskea itseensä, Potifar oli vätys, koska uskoi vaimoaan. Ei Jumala erityisesti Egyptin maassa toiminut, koska pappi oli siellä käynyt ja todennut asian: “Se on kuiva maa. Se on niin kuin poltetun tiilen pölyvä.” Kun syntinen nainen lähestyi Jeesusta, Jeesus ei antautunut houkutuksille, joita nainen papin mielestä ehdotti. Kaikki nämä toimivat vain Jumalan välikappaleina osana Jumalan suurta suunnitelmaa. Pappi päättää puheensa rukoukseen: “Anna meidän oppiva ymmärtämään, että pahuutta on aina oleva maan päällä, niin kuin schurua ja kärsschimyschtäkin.”

    Uskonnonfilosofisesti voidaan varmasti kehitellä hienostuneempiä selityksiä pahan ongelmaan. Puheessaan pappi itse toistaa sen perinteisen kristillisen näkemyksen, että tarvitaan sijaiskärsimystä, jotta Jumala voisi toteuttaa suunnitelmansa. Selitystä on ollut aina vaikea hyväksyä, vaikka kristittyjen onkin täytynyt se uskoa.

    Papin puheesta tekee karikatyyrin tai lähes rienausta se konteksti, mihin kertoja sen liittää. Pikkupojat olivat sitoneet dynamiittipötkön, nallin ja sytytetyn tulilangan kissan mahan alle ja päästäneet kissan menemään. Kissa olikin lähtenyt väärään suuntaan ja mennyt jonkun paikkakunnan muijan mökin kivijalasta sisään. Muita vahinkoja ei ollut tapahtunut muuta kuin että savupiippu oli pudonnut sisään. Yksi miehistä oli myöhemmin kertojan työmaalla panostajana ja harrasti samanlaista touhua varisten kanssa. Kertomuksen juoni on jotenkin makaaberi, pikkupojat leikkivät, veljet myyvät Joosefin orjaksi, Joosef toimii Jumalan suunnitelman osana, myöhemmin yhdestä dynamiitilla leikkineistä pojista tulee voimatyömaan panostaja. Tässäkö koko kertomus?

    Voimmeko lähestyä papin saarnaa hieman toisesta näkövinkkelistä ja kysyä mitä vaihtoehtoisia tapoja on tulkita Jumalan suunnitelmaa maailmassa tämän perinteisen lisäksi, joka esitetään ellei nyt rienaavassa kuitenkin näennäisen arvostavassa, mutta kuitenkin pilkallisessa sävyssä.

    Toisaalla kertoja nimittäin lähestyy Jumalan suunnitelmaa aivan toisessa valossa kuin papin kertomus. Kertoja ei ehkä huomaa itse, että teos toisintaa muita kristinuskon perinteisiä totuuksia muissa yhteyksissä. Paha saa palkkansa juuri sillä tavoin kuin kristinuskoa on perinteisesti tulkittu. Kun naapurin isäntä tahallaan ja ilkeyttään kieltäytyy auttamassa Janne Björkharrya tämän raskaana olevan vaimon kuljettamisessa hevosella, saa naapuri ansaitsemansa kohtalon. Hän kuolee hevosen vetämänä lumihankeen. Syy ja seuraus ovat ilmeisiä, tapahtuu tahallinen synti, joka saa rangaistuksen, synnin palkka on kuolema.

    Hengelliset laulut

    Täysin oma lukunsa ovat kirjassa esitetyt useat hengelliset laulut ja virret. On hivenen vaikea uskoa, että aikaisemmin sellaisia hengellisiä lauluja kuin “Olin pyörteissä maisten huvien” olisi laulettu ryyppäjäisten juomalauluina. Edellä mainittu naapurin isäntä hoilasi humalapäissään: “Elin pyörteissä maisten huvien, Sydän kauhua, tuskaa paeten, Ja mun nauttivan luultiin onneain, Mutta tiennyt ei kenkään tuskiain.” Näinhän se syntisellä ihmisellä menee, mutta muita säkeistöjä kirja ei tuosta vanhasta ruotsalaisesta laulusta tuo esille. Ei tarvitse kirjoittaa kaikkia säkeistöjä tähän jotta asia tulisi selväksi mikä ilkeältä naapurin isännältä puuttui, laulussa on nimittäin kohta: “Mutta taivaassa näki hätäni, Hän, ken ristillä kuoli eestäni.” On vaikea ymmärtää, että joku pystyisi ryyppylauluna laulamaan tuon kohdan. Herää kysymys, eikö tuota loppua hengellisestä laulusta laulettu, koska sitä ei osattu vai puuttuiko naapurin isännältä ja muilta laulun ryyppylauluna rallattajilta rohkeus ja uskallus katsoa laulun sanoma loppuun saakka.

    Nietzscheläisyys

    Vielä on kysyttävä miten Arktinen hysteria onnistuu nietzscheläisenä romaanina. Nietzschen tunnetun käsityksen mukaan Jumala on kuollut. Nietzsche ei sanonut, että Jumalaa ei ole, vaan hän kysyy miksi Jumala on kuollut. Paradoksaalista kyllä Nietzschen mielestä kristinusko on tappanut Jumalan hävittäessään antiikin kreikkalaiseen tragedian kuuluvan totuuden. Elämä on tragedia, jonka rinnalla kristinuskon tarjoama lohdutus ei vain toimi. Jos Jumalan on kuollut, Nietzsche vaati ihmistä luomaan uudet kristinuskon jälkeiset arvot.

    Jumala on kuollut myös kertojan mielestä. Seuraavaksi meidän on kysyttävä, pystyykö kertoja luomaan uudet arvot. Kirjassa on kaunis tarina kertojan ja Kataamäen Katjan rakkaudessa. Kertoja ja hänen rakastettunsa ylittävät sukujen välisen vihanpidon alkaessaan olla rakastavaisia. Siinä mielessä hän kykenee luomaan uudet arvot joiltakin pieneltä osin omassa henkilökohtaisessa elämässään. Hännikäinen toteaa kertojan ja Katjan haluun ja kykyyn luoda sydänten avartuminen ja yhteys.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *