Manic Street Preachersin levystä Journal for Plague Lovers

Levyn kansitaidetta

Manic Street Preachers ärsyttää monia. Kriitikkojen mukaan nämä walesilaismiehet eivät osaa soittaa ja liioittelevat laulujensa sanoituksissa älykkyyttään. Syytökset ovat totta, mutta ne ovat vain kolikon kääntöpuoli. Sanoituksissa vilisee toki taiteilijoita ja korkealentoisia, kontekstistaan poistettuja lainauksia, mutta eivät laulut pelkkää yliampumista ole. Repertuaariin mahtuu todellisia helmiäkin, kuten vuosituhannen vaihteen megahitti If You Tolerate This Your Children Will Be Next.

Lisäksi yhtye kuulostaa nyt paremmalta kuin koskaan. Heidän kaksi viimeisintä levyään, Send Away the Tigers (2007) ja nyt julkaistu Journal for Plague Lovers (2009), ovat mainioita. Ne nimittäin hyötyvät suurielkeisestä tuotannosta. Laulaja James Dean Bradfieldin ääni hukutetaan kitara-, rumpu- ja viuluvalleihin. Ratkaisu toimii.

Journal for Plague Lovers on herättänyt kiinnostusta. Levyn kansitaiteesta ehdittiin jo kohista Iso-Britanniassa. Kansi nimittäin poistettiin erään suuren tavarataloketjun valikoimasta, koska se saattaisi kuulemma vaikuttaa häiritsevästi kuluttajiin. Niinpä niin. Suurin poru nousi kuitenkin siitä, että levy käyttää vuonna 1995 kadonneen Richey Edwarsin sanoituksia. Edwarshan oli Manic Street Preachersin neljäs jäsen ja kirjoitti yhdessä pääkitaristi Nicky Wiren kanssa nuoren yhtyeen sanoituksia. Nyt Edwarsin levyttämättä jääneet laulut on kaivettu naftaliinista.

Journal for Plague Loversin myötä bändin sanotaan viimeinkin jättäneen Edwardsin haamun taakseen. Siksi onkin ironista, että uuden albumin pahin ongelma löytyy sanoituksista. Aiheet, kuten Marlon Brando, kulutuskulttuuri ja maalaustaide, ovat toki kiinnostavia, mutta Edwards ei ole löytänyt niistä uutta sanottavaa. Lyyrikat sortuvatkin juuri siihen yli-intellektiuteen, josta bändiä on vuosien varrella syytetty.

Lopulta on kuitenkin hauska huomata, että albumi toimii itsensä liian vakavasti ottavista sanoituksista huolimatta. Se johtuu hienosta tuotannosta. Musiikki kuulostaa kerrassaan komealta etenkin rumpujen ja kitaroiden osalta. Aivan kuten kahden vuoden takaista mainiota Send Away the Tigersiäkin, tätä uutuuttakin kuuntelee mielellään kovalla äänenvoimakkuudella. Bradfieldin äänikin kuulostaa edelleen miellyttävältä, vaikka suusta sammakoita putkahteleekin.

On hienoa, että Manic Street Preachers pystyy kerta toisensa jälkeen uudistumaan onnistuneesti. Se ei ole maailman taitavin yhtye, mutta puutteineenkin sen musiikki on parempaa kuin monen muiden saman myyntiluokan bändien. Toivottavasti he tekevät levyjä jatkossakin.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *