Lyhyesti Eeva-Liisa Mannerista

(Tämä käyttämätön teksti on kirjoitettu Pispalan Runotulet 2010 -tapahtuman inspiroimana ja sitä varten.)

Muistot ja menneisyys runoudessa: pyyhkäisy ehdotettuun aiheeseen

”Puutarha tulee harvemmaksi päivä päivältä,
kohta se näkyy lävitse kuin repeytynyt verho.
Taivas tulee lävitse, ja sade, pilvien meri, vuodatetaan.”

(Eeva-Liisa Manner)

1

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) kirjoitti monipuolista runoutta. Hänen tuotantonsa kokoava Kirkas, hämärä, kirkas sisältää voimakasta ja monella tasolla liikkuvaa runoutta. Tuula Hökkä esittää kirjan esipuheessa muutamia näkökulmia Mannerin tuotantoon. Hökkä esimerkiksi kirjoittaa, kuinka Manner pyrki runoudessaan yhdistämään ”ei minkään” ja hiljaisuuden. Hökkä jatkaa mainitsemalla, kuinka Manner toi hiljaisuuden suomalaiseen runouteen: ”Hiljaisuus osana kieltä ja sen tuonti runouteen muiden taiteenlajien avulla, rajoja ylittäen, aistinalueita sekoittaen, valkoisen ja mustan viivan, äänen ja odottavan tauon kohtaamisena on laajalti muuallakin maailmassa modernin taiteen omaksumaa.”

Mannerin runoissa eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa. Hän voi esimerkiksi siirtyä nykyisyydestä menneisyyteen, käsitellä nykyhetkeä tai siirtyä menneisyydestä tulevaisuuteen. Mannerin runous pyrkii ajattomuuteen. Silti hänen runojaan lukemalla selviää, että niiden ydin on muistoissa ja menneisyydessä.

2

Mannerin parhaimpia runoja on Tämä matka -kokoelmaan (1956) sisältyvä teksti ”Lapsuuden hämärästä”. Tämä Mannerin omasta lapsuudesta kertova pitkä ja lyyrinen runo on malliesimerkki muistojen ja menneisyyden käytöstä runoudessa. Runo alkaa: ”Joku liikutti muistini tomua, johon aika piirsi / symbolinsa / ja avasi käärön joka osaksi on murentunut / kuin vanha hauras kirja hajoten veteen.” Tämä ”joku” herättää runon puhujan muistelemaan lapsuuttaan.

Lapsuus näyttäytyy Mannerin runossa yhtä aikaa pelottavana ja ihmeellisenä. Manner kirjoittaa lapsena kokemistaan mahdollisuuksista: ”Seinään oli maalattu puisto: puita ja koukeroita. / Kauan tuijotin metsään ja tapettiin / jonka tumma ja kiehtova pinta aukeni äärettömyyteen – / sateeseen, lauluun, lintujen musiikkiin.” Lapsuuden aika näyttäytyy puhujalle tiloina ja avaruuksina, musiikkina ja valona. Aikuisten maailma puolestaan näyttäytyy kaiken tämän vastakohtana.

Mannerin koti oli uskonnollinen. Uskonnollisuuden vertauskuvana ”Lapsuuden hämärässä” -runossa toimii puhujan isoäiti, joka laulaa viattomalle lapselle tuonpuoleisesta maailmasta: ”Ja Isoäiti otti nopeasti / tyytymättömän näköisenä virsikirjan / ja sekoitti riutuviin säveliin oman särkyneen laulunsa, / joka tuli raskaista, kylmistä maailmoista, / todemmista kuin omani.” Näin aikuisuus ja sen takana odottava tuonpuoleinen ottavat jo pienen lapsen otteeseensa.

Leikki loppuu tähän. Edessä on aikuistuminen, siirtyminen rajoitusten ja ahtauden, metelin ja pimeyden maailmaan: ”Näistä luoduista maailmoista hälveni päivä päivältä oikku ja / leikki, / avaruus murtui, arki / kyhäsi sieluun uusia sokkeloita, / joissa harhailin varpain nokisin.” Tätä seuraa ahdistus, yksinäisyys, tunne eksymisestä. Tiedämme, että sota leimasi Viipurissa syntyneen ja kasvaneen Mannerin lapsuutta. Lapsuuden idyllin ja leikkien tilalle astui äkkiä kuolema: ”Oi nuoruus! Isoäiti veisasi, ja kuoli, / kärsivällisesti kuin eläin, ja sai puhtaan paidan / pitsein, ruusukkein ja röyhelöin.” Uskonnollinen isoäiti pääsi taivaaseen, mutta Eeva-Liisa oli eksyksissä: ”Mutta minä, mitään-näkemätön, silmät täynnä tuhkaa, / elin penseydessä kuin penessä pesässä.” Ja edelleen: ”Niin menetin rakkauden, avoimen ja valoisan oven, / niin kuin me kaikki sen kerran menetämme.”

On merkillepantavaa, että Manner kirjoittaa lapsuudesta rakkautena ja aikuisuudesta puolestaan rakkauden vastakohtana, eli täydellisenä yksinäisyytenä. Sanastoltaan, kuvastoltaan ja teemoiltaan monitahoinen ”Lapsuuden hämärästä” kasvaa suureksi runoksi. Se on lapsuuden ja viattomuuden ylistys ja vastalause aikuisuutta ja sen vakavaa maailmaa vastaan. Mannerin runo on hyvä osoitus menneisyyden ja muistojen käyttämisen tarjoamista mahdollisuuksista. Runo piirtää esiin elävän kuvan pienestä tytöstä, joka vähitellen varttuu aikuiseksi.

Tämän runon, kuten suuren osan Mannerin tuotannosta, pohjavire on haikea. Mannerin runot voi jakaa kahteen pääkategoriaan. Ensimmäinen kategoria on ”Maailma on aistieni runoelma” -tekstien kaltaiset läsnäoloa, nykyhetkeä ja sen kokemista kuvaavat runot. Toinen kategoria on puolestaan ”Lapsuuden hämärästä” -tekstien kaltaiset runot, jotka kuvaavat menneisyyttä ja luovuttamista. Molemmat ovat tyylikeinoja, joiden avulla Manner sukeltaa alitajuntaansa ja hakee sieltä aineksia. Niinpä meidän kannattaakin Eeva-Liisa Mannerin esimerkin mukaisesti ensin kirjoittaa itsemme muistojen ja menneisyyden labyrinttiin, ja sitten kirjoittaa itsemme ulos sieltä.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *