Liiallisuudesta ja kohtuullisuudesta

Rushdien romaanissa kuvattu Fatehpur Sikrin palatsi

Olen hiljattain paneutunut kahteen eriävään näkemykseen historiaan nojautuvasta proosasta. Historiahan on, kuten tiedetään, tarinoita ja tulkintoja. Henkilöstä riippuu, kuinka lukemansa tapahtumat ja tarinat on tulkittu.

Salman Rushdien romaani Firenzen lumoojatar on täynnä oikeitä nimiä, paikkoja ja tapahtumia. Kerrotaan, kuinka hän ja hän on sukua hänelle ja hänelle, kuinka se ja se valtakunta valloitti sen ja sen maan. Lopussa on monisivuinen lähdeluettelo. Mukavaa, että kirjailija vaivautuu tekemään taustatutkimusta. Näin hän ei ainakaan puhu asioista, joista ei mitään tiedä.

Asioiden tarkalleen tietäminen ja tarinoiden kertominen ovat kuitenkin monesti kaksi eri asiaa. Vain todella hyvät kirjoittajat pystyvät yhdistämään faktan ja fiktion niin, että ne sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Tällainen kirjoittaja on esimerkiksi W.G. Sebald. Hänen romaaninsa Saturnuksen renkaat on täynnä historiaa, vaan ei Rushdien kirjan kaltaista tietotulvaa. Siinä missä Firenzen lumoojatar on tukehtua faktoihin, Saturnuksen renkaissa ne kerrotaan ikään kuin ohimennen. Jälkimmäisestä syntyy vaikutelma, että tässä on hyvää kirjallisuutta. Ensimmäisestä puolestaan ajattelee, että pitää käsissään jonkinlaista henkilöiden, kaupunkien ja tapahtumien luetteloa.

Tarinan mukaan Mika Waltari kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen, vaikka ei ollut koskaan käynyt Egyptissä. Sinuhen tarina on mielikuvituksen riemuvoitto. Varmasti Waltari teki asianmukaista tutkimusta. Tämä tieto ei kuitenkaan tule missään vaiheessa tarinan tielle. Rushdien romaani tökkii, vaikka sen puitteet ovat kunnossa. Sebaldin romaani toimii, koska siinä tieto ja fiktio sulautuvat toisiinsa. Saman mainion ilmiön löytää myös vaikkapa Jorge Luis Borgesin novelleista.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *