Lars von Trieristä ja elokuvasta Antichrist (2009)

Lars von Trier

Tanskalaisilla on syytä ylpeyteen. Heillä on Lars Trier (s. 1956), taiteilijanimeltään Lars von Trier, eräs nykyelokuvien omaperäisimpiä ohjaajia. Hän on ihastuttanut ja vihastuttanut katsojia jo 25 vuoden ajan. Esikoinen, The Element of Crime, näki päivänvalon vuonna 1984. Siitä eteenpäin hän on jatkanut alalla omalla persoonallisella ja tinkimättömällä tyylillään.

Trier pitää trilogioista. Hän aloitti Europe-trilogialla (The Element of Crime, Epidemic ja Europa), jatkoi Golden Heart -trilogialla (Breaking the Waves, Idioterne ja Dancing in the Dark) ja aivan viimeisimpänä ryhtyi työstämään USA: Land of Opportunity -trilogiaa, josta nähdään ilmeisesti kuitenkin vain kaksi osaa (Dogville ja Manderlay). Välillä hän kokeili tv-sarjankin tekoa.

Kaikille Trierin töille on ominaista niiden omaperäisyys. Dogvillessa ja Manderlayssa ei esimerkiksi ole lavasteita juuri ollenkaan. Niissä taloja ja maamerkkejä merkitsevät lattiaan piirretyt viivat. Trierin elokuvissa ei myöskään turhia kainostella. Niissä itketään, pyöritään alastomana, purraan, tapellaan, tapetaan, lauletaan ja tanssitaan. Eipä ihme, että herkimmät eivät Trieristä perusta.

Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg

Tanskalaisen ohjaajaneron viimeisin, Antichrist, on hänen provokatiivisin työnsä. Se syntyi, kun ohjaaja kärsi ja toipui syvästä masennuksesta. Niinpä elokuvakaan ei ole sieltä leppoisimmasta päästä. Sen lajityyppi on kauhu, mutta sisimmässään elokuva kertoo ihmisen pahuudesta. Willem Dafoe ja Charlotte Gainsbourg esittävät avioparia, joka menettää lapsensa. Dafoen esittämä roolihahmo on psykiatri, joten hän päättää ottaa vaimon hoitamisen omiin käsiinsä. Pieleenhän se menee. Pari päätyy mökilleen, vertauskuvallisesti nimettyyn Edeniin, eikä verenvuodatukselta säästytä.

Elokuvan mustavalkoinen, hidastettu aloituskohtaus on hienointa elokuvataidetta jota on hetkeen nähty. Muutaman minuutin mittainen kohtaus on kerrassaan upea, sukupuolielimineen kaikkineen. Sen jälkeen siirrytään psykologisempaan, rosoisempaan kuvaustyyliin. Elokuva muistuttaa tyyliltään Andrei Tarkovskin runollista elokuvaa Peili. Eipä siis ihme, että Antichrist on omistettu neuvostoliittolaiselle ohjaajanerolle.

Mutta ei tässä toisten kopioinnista ole kyse. Trier vetää mattoa katsojan odotusten alta. Elokuvassa nähdään puhuva eläin, seksiä, kovaa väkivaltaa ja muita ohjaajalle tyypillisiä yllättäviä ratkaisuja. Antichrist ei kuitenkaan ole pelkkää mässäilyä. Se on vakava elokuva parisuhteen valtataistelusta ja kaikkialla vaanivasta pahuudesta.

Vaikka kuvaus mainiota onkin, parasta elokuvassa on näyttelijätyö. Sekä etäistä psykiatria näyttelevä Dafoe että hulluksi tulevaa naista esittävä Gainsbourg ansaitsisivat roolityöstään kaikki mahdolliset palkinnot. Gainsbourg palkittiinkin Cannesin elokuvafestivaalilla. Näyttelijäkaksikko on hyytävän hyvä.

Trier on haastatteluissa väittänyt, ettei masennukseltaan ehtinyt paneutua tarpeeksi tämän elokuvan käsikirjoitukseen ja kuvaukseen. Ehkä hyvä niin. Antichrist nimittäin hyötyy ohjaajan etäisestä otteesta.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *