Kauko Röyhkän romaaneista

Kauko Röyhkä on loistava muusikko, mutta hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole sieltä parhaimmasta päästä. 1980-luvulla Röyhkä kirjoitti kirjoja, jotka olivat huonoja tai korkeintaan keskinkertaisia. Tähän alelaarikategoriaan kuuluvat teokset Tien laidalla Waterloo, Aave, joka maalasi taulun, Oskari Koposen seikkailut ja Magneetti. Varhaistuotannon epätasaisuudesta huomasi, että Röyhkä on parhaimmillaan laulujen sanoittajana. Ei ihme, että hän lopetti vuonna 1987 ilmestyneen Magneetin jälkeen kirjoittamisen toistaiseksi. Sittemmin Röyhkä oppi kirjoittamaan. Monet hänen 1990-luvun ja tämän vuosituhannen kirjoistaan, kuten kirjoitustauon päättänyt ja Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt Kaksi aurinkoa (1996), ovat varsin hyviä lukuromaaneja.

Röyhkä sanoo asiat suoraan. Kahdesta auringosta hän on todennut: ”Halusin kirjoittaa romaanin joka olisi mahdollisimman törkeä, kaunis ja epäkirjallinen.” Sellainen kyseinen romaani kieltämättä onkin. Röyhkän kirjat muistuttavat hänen julkisuuskuvaansa, eli ne pyrkivät herättämään keskustelua keinolla millä hyvänsä. Röyhkä on tässä suhteessa oman maineensa vanki. Muusikkonakin häntä on alettu kunnolla arvostaa vain kypsällä iällä, kun nuoruuden levyjä pidettiin 1980-luvulla lähinnä vitseinä. Röyhkeyksiä mielellään lateleva Kauko Röyhkä on taiteilijanimi, jonka takaa löytyy arkisemman kuuloinen Jukka-Pekka Välimaa. Syntyy vaikutelma, että Välimaa huutelee Röyhkä-nimen takaa. Välillä huutelu on tietysti tarpeen. Useimmat Röyhkän julkaistut romaanit sisältävät runsaasti seksuaalista kuvastoa. Tämä on toisaalta piristävää, sillä Suomen kaltaisessa puritaanisessa maassa seksuaalisuus on perinteisesti ollut arka aihe, ja toisaalta rasittavaa, kun kirjassa muhinoidaan joka toisella sivulla.

Röyhkän uusin romaani, Kreikkalainen salaatti, kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Mitä kirjoihin tulee, niin seksi vie helposti huomion olennaisesta. Röyhkän uudet romaanit tunnistaa helposti, sillä kaikki ne ovat noin 200 sivun mittaisia, helppolukuisia ja revitteleviä. Kun kirjoittaja yritti vielä 1980-luvulla olla ainakin jossain määrin vakava, niin viimeistään Kahden auringon jälkeen hän uskalsi kirjoittaa omalla suorasukaisella tyylillään. Uudet romaanit ovat Röyhkän parhaimpia kirjallisia töitä, vaikka niitä tuskin tullaan satojen vuosien päästä klassikkoina muistelemaan. Uudemmille kirjoille on yhteistä ennen kaikkea se, että ne alkavat ikään kuin tapahtumien keskeltä ja jättävät lopussa tarinan kesken. Viimeiset käänteet jätetään lukijan pääteltäväksi. Onnistuneimmasta päästä on vuonna 2006 julkaistu Avec. Avecissa Röyhkä on onnistunut kirjoittamaan kertomuksen, joka on vimmainen ja hyvin rytmitetty. Kokonaisuus on tasapainossa, kuten tarinavetoisessa romaanissa kuuluukin.

Kreikkalainen salaatti on sekin hyvin rytmitetty. Romaanin kolme lyhyehköä tarinaa risteilevät keskenään tavalla, joka kertoo kirjailijan ammattitaidosta. Välillä päähenkilöt jopa tapaavat ohimennen toisensa. Kaikki jää kuitenkin röyhkämäisesti levälleen. Uuden romaanin kannalta ikävin asia on, ettei yksikään kolmesta tarinasta ole erityisen kiinnostava. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, vaikka yksi heistä sattuukin olemaan lesbo. Henkilöiden tavallisuudessa ei tietenkään olisi mitään pahaa, jos itse teksti olisi korkeatasoista. Näin ei kuitenkaan ole. Uuden romaanin nimi tuo tietysti nykylukijan mieleen Kreikasta käynnistyneen Euroopan talouskriisin, mutta tätä Röyhkä ei korosta. Kreikkalaisen salaatin päähenkilöt kärsivät kaikki jonkinlaisista henkilökohtaisista kriiseistä, ja kaikki lähtevät Kreikkaan lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Röyhkän tunteva lukija jää odottamaan jotain räväkämpää, kuten lenteleviä astioita ja murhia. Ehkä kirjoittaja on seestynyt.

Kreikkalaisesta salaatista tulee mieleen Röyhkän toinen romaani, vuonna 2007 ilmestynyt Job. Senkin luki nopeasti, mutta kokonaisuudesta ei jäänyt mitään käteen. Röyhkän kaikki kirjat voisikin luokitella ajanvietekirjallisuudeksi. Niitä ei kannata yrittää älyllistää. Kun lukija jättää aivonsa narikkaan, niin Kreikkalaisen salaatin parissa voi viettää muutamia mukavia hetkiä. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että vaikka joskus 1800-luvulla Röyhkä olisi todennäköisesti lynkattu, koska hänen kirjoissaan kiroillaan ja ollaan viriilejä, niin 2000-luvulla hänen edustamansa paheellisuus on arkipäivää.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    En ota kantaa Röyhkän kirjalliseen tuotantoon, sillä en ole siihen tutustunut, mutta blogitekstin alussa esitetty väite Kauko Röyhkä on loistava muusikko vaatii korjausta, sillä Kauko Röyhkä ei ole varsinaisesti muusikko loistavasta sellaisesta nyt puhumattakaan.

    Röyhkä ei osaa laulaa ja hänen kitaransoittotaitonsa menee lokeroon auttava , mutta sillä ei olekaan merkitystä, sillä Röyhkän bändit ovat olleet aina erittäin hyviä lajissaan, ja Röyhkä pystyy ääntelemään omat kappaleensa uskottavasti.

    Sanoittajana Röyhkä kuuluu ehdottomasti maamme eturivin kastiin, ja erityiskiitoksen hän ansaitsee siitä, että ei pahoinpitele suomen kieltä järjettömillä venytys- ja vanutustavutuksilla – laulutaidottomuuden tuoma luotaisetu! 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *