Italian jalkapallosta (jalkapallo ja politiikka 3/4)

Jalkapallo
on italiaksi calcio (potku).
Todisteita sen varhaisista versioista on jo muinaisilta ajoilta. Moderni jalkapallo saapui Italiaan 1880-luvulla. Se sai alkunsa pohjoisesta, mahdollisesti Genovasta tai Torinosta,
mutta joka tapauksessa maan luoteisesta osasta. Alueelliset erimielisyydet,
kuten riidat rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä, ovat jatkuneet Italian vuoden
1861 itsenäistymisestä tähän päivään. Ne perustuvat pitkälti stereotypioihin,
mutta ovat kiihkeitä. Varhaiseen kansallismieliseen ajatteluun kuului
esimerkiksi se, että vuonna 1907 Italian jalkapalloliitto päätti uudesta pelkästään
italialaisille pelaajille varatusta sarjasta. Lopulta päätettiin
kahden sarjan, yksinomaan ulkomaalaisille sallitun ja vain italialaisille tarkoitetun,
aloittamisesta. Kalliit ei-italialaiset pelaajat olivat paikallisia parempia, mistä syystä pienemmät ja köyhemmät seurat
kannattivat suljettua sarjaa kehittyäkseen ja saadakseen osansa menestyksestä.

Italian kansallinen liiga Serie A potkaistiin käyntiin vuonna 1929. Sitä ennen maan
jalkapallo oli jaettu pieniin alueellisiin lohkoihin. Paikalliset joukkueet
pelasivat toisiaan vastaan, eivätkä juuri matkustaneet muille paikkakunnille. Serie A:n ja
alempien sarjatasojen, Serie B:n ja Serie C:n, ilmaantuminen muutti kehityksen
suunnan. Jalkapallo kehittyi nopeasti ja siitä tuli alueellisen kilpailun tärkeä
mittari. Laji auttoi Italiaa nivoutumaan yhteen. Sen eri alueet eroavat toisistaan
muun muassa maantieteellisesti ja kulttuurillisesti, mutta ovat etenkin
ulkopuolisesta näkökulmasta selvästi saman kokonaisuuden osia.

Benito Mussolinin fasistit johtivat Italiaa yksinvaltaisesti
1920-luvulta 1940-luvulle. Maata muokattiin tänä aikana kovalla kädellä.
Menneisyyden muisteleminen kiellettiin Rooman valtakunnan sotilaallisia
saavutuksia lukuun ottamatta ja fasisteilla oli uuden Italian syntymisen
mahdollistava utopistinen hallitusohjelma. Mussolinin ankara ja monessa mielessä
epäonnistunut hallinto pahensi entisestään Italian pohjoisten ja eteläisten osien välejä.
Italia oli käytännössä poliisivaltio. Fasistit puuttuivat lähes kaikkeen, eivätkä
sallinneet muita puolueita tai vapaata lehdistöä. Ihmisoikeuksien
kunnioittaminen oli heille vierasta.

Italiasta tuli jalkapallon suurvalta 1930-luvulla. Maan urheilussa liikkui
paljon rahaa, mikä mahdollisti ulkomaalaisvahvistusten oston. He toivat uuteen
kotimaahansa ripauksen omia kulttuurejaan ja auttoivat osaltaan kehittämään tärkeäksi tullutta
pallopeliä. Italia horjui fasistien kannattaman omavaraisuuden ja
sulkeutuneisuuden ja muun maailman suosiman kapitalistisemman ja vapaamman
eteenpäin siirtymisen välillä. Mussolini käytti jalkapalloa häikäilemättömästi hyväkseen. Vuoden 1934
jalkapallon MM-turnaus järjestettiin Roomassa. Eduardo Galeano kirjoittaa teoksessaan Jalkapallo valossa ja varjossa: ”Turnauksen
julisteissa näkyi Herkules, joka antoi fasistitervehdyksen pallo jaloissaan. […]
Mussolini seurasi jokaista ottelua kunnia-aitiosta leuka koholla kohti mustien
paitojen täyttämiä lehtereitä, ja Italian joukkueen pelaajat omistivat käsi
ojossa voittonsa hänelle.” (s. 75)

Jalkapallo oli massojen viihdettä, eikä
Mussolini jättänyt sen mahdollisuuksia käyttämättä. Hän ei keksinyt
ensimmäisenä käyttää jalkapalloa poliittisena aseena, mutta satsasi siihen
edeltäjiään enemmän. Myöhemmin muun muassa Adolf Hitler, Josif Stalin ja
Francisco Franco seurasivat hänen esimerkkiään. Vuoden 1934 voitetun finaalin jälkeen
italialainen lehdistö ylisti joukkueensa harmoniaa, kuria, järjestystä ja
rohkeutta. Ne olivat samoja asioita, joita fasismi korosti. Jalkapalloa
harjoiteltiin sotilaallisella kurilla, minkä lisäksi siitä
intoilevat ihmiset eivät ajatelleet inflaation tai työttömyyden kaltaisia ongelmia, vaan
keskittyivät peliin.

Fasistit rakensivat Italiaan jalkapallostadioneita ja edesauttoivat lajin leviämistä.
Pyhättöjä nousi Bariin, Torinoon, Bolognaan, Firenzeen, L’Aquilaan ja
Livornoon. Areenat toimivat kehityksen monumentteina, puhumattakaan siitä, että
niiden olemassaolo mahdollisti vuoden 1934 MM-turnauksen tuomisen Italiaan. Maajoukkueen merkitystä korostettiin seurajoukkueiden
kustannuksella. Mussolinille oli tärkeää, että kansalaiset tunnustivat yhteisiä
värejä. Ilmiö on jatkunut, sillä vaikka Italian maajoukkuetta ei tunnusteta
kaikkialla maassa, se yhdistää mentaliteetiltaan poikkeavia alueita toisiinsa.

Vuoden 1934 maailmanmestaruuden varmistuttua ilo oli ylimmillään ja Mussolini
paistatteli parrasvaloissa. Historia toisti itseään neljä vuotta myöhemmin
Ranskassa. Italia säilytti jännittävien vaiheiden jälkeen mestaruutensa. Eteläamerikkalaiset
maat eivät pitäneet siitä, että kisat pidettiin jälleen Euroopassa, ja
Argentiina ja Uruguay boikotoivat turnausta. Tämä ei estänyt Mussolinia, hänen
puoluettaan ja rasistista lehdistöä ottamasta kaikkea irti uusista voitoista. Galeano kertoo: ”Sitten
seurasi loppuottelu, jossa Italia kohtasi Unkarin. Mussolinille ottelun voitto
oli valtiokysymys. Ennen ottelua Italian pelaajat saivat Roomasta
kolmisanaisen sähkösanoman, jossa oli fasistijohtajan allekirjoitus: ’Voitto
tai kuolema.’ Kuolla ei tarvinnut, sillä Italia voitti maalein 4-2. Voittajilla
oli yllään sotilasunivormu seuraavan päivän juhlaseremoniassa, jota Il Duce johti. […] La Gazzetta dello Sport -lehti ylisti ’fasistisen urheilun
huipennusta tässä rodun voitossa’. Vähän aiemmin Italian virallinen lehdistö
oli julistanut Brasilian tappiota tähän tapaan: ’Tervehdimme italialaisen älyn
voittoa neekereiden eläimellisestä voimasta.’” (s. 84)

Fasistinen Italia nolasi itsensä täydellisesti toisessa maailmansodassa ja
partisaanit murhasivat Mussolinin ja hänen vaimonsa Como-järven lähellä
huhtikuussa 1945. Heidän ruumiinsa vietiin Milanoon ja ripustettiin roikkumaan
julkiselle paikalle. Italian 1940-luvulta 2010-luvulle jatkunut
yhteiskunnallinen epävakaus johtuu toisen maailmansodan aikaisista ja jälkeisistä
tapahtumista. Vallasta taistelleet ryhmittymät eivät saaneet muodostettua
toimivaa demokratiaa fasismin romahdettua. Instituutiot jäivät heikoiksi.
Valtaan pääsi tästä syystä monta onnenonkijaa, joista yksi, populisti Silvio
Berlusconi, hääräsi jalkapallon parissa toimimalla AC Milanin presidenttinä. Jalkapallo onkin toiminut Italiassa pitkään politiikan jatkeena.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *