Elokuvasta James Bond: Quantum of Solace

Väkivaltaviihteellä on yhä vankempi jalansija elokuvabisneksessä. Quentin Tarantinon kaltaiset ohjaajat ovat tehneet veripaltusta tavaramerkkinsä, ja ennen kaikkea tyylikkäästi. Tyyli onkin avain. Esimerkiksi Matt Damonin tähdittämät Bourne-elokuvat ovat supersuosittuja, vaikka niissä (kuten ei elokuvien pohjana toimivissa kirjoissakaan) ole päätä eikä häntää. Tärkeintä on, että miestä putoaa ja vauhti on kova. Vuonna 2006 ilmestynyt James Bond -elokuva Casino Royale toi monien rakastaman salaisen agentinkin onnistuneesti tähän pirtaan. Pätkä oli tietenkin jättimenestys. On yhteiskunnallisesti kiinnostavaa, kuinka väkivallan laatu näkyy positiivisesti lipputuloissa.

Järjestyksessään 22. Bond-raina Quantum of Solace vahvistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että Bond ei todellakaan ole enää camp-huumoria, vaan vakavasti otettavaa toimintaa. Toiseksi varmistuu se, että kivikasvoinen Daniel Craig oli nappivalinta esittämään pääroolia.

Quantum of Solacen toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja loistavia, vaikkakin kovin kaukana todellisuudesta. Juuri tässä äärimmäisessä eskapismissa on Bondien vahvuus ja heikkous. Osumaa kestävät urheiluautot, naiset ja tyylikkäät puvut ovat tietysti monen miehen toivelistalla, mutta vakavasti Bondin toilailuja ei oikein voi ottaa. Daniel Craig säntäilee kadulla, katolla, kujalla, lentokoneessa, hotellissa, ravintolassa, ja ties missä. Kaikesta tästä hän selviää miehekkäästi ahavoituvilla kasvoilla. Muutenkin mies näyttää kuin vaatekatalogista karanneelta. Pakostakin tulee mieleen: onko Bondilla oma stylisti?

Silti, Daniel Craigin karisma, atleettisuus ja näyttelijänlahjat pitävät paketin koossa. Yliammutun toiminnan mittapuulla Quantum of Solace ei ole yhtä tyylikäs kuin edeltäjänsä Casino Royale, mutta kyseessä on silti käypä väkivaltaelokuva. Uutukainen on valovuosia Pierce Brosnanin viimeisiä Bondeja edellä. Kiitosta ansaitsevat pääroolin esittäjän lisäksi näyttävät maisemat, niitä vangitseva kuvaus, hommansa enimmäkseen osaava näyttelijäkaarti sekä mainio ääniraita. Huonointa anti ovat, valitettavasti, Bond-tytöt sekä tarinan konnat. Bond selviytyy sekä naisista että roistoista turhan helposti.

Ohjaaja Marc Foster, Craigin henkilökohtainen ehdotus paikalle, ei saa Bondiin tarpeeksi tyyliä, että elokuvan voisi nostaa lajityyppinsä klassikoksi. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin nousut ja laskut vuoristoradassa; suvantovaiheita seuraa aina kymmenen minuutin rähinä. Casino Royalesta tavatut yllätyksellisyys ja nyanssit puuttuvat. Eipä silti, Quantum Solacen katsoo mielellään, kunhan elokuvateatteri on mahdollisimman suuri ja turpasaunan katsominen miellyttää. Klassikkoa on aina vaikea seurata, mutta uusi Bond selviytyy urakasta kohtalaisesti. Ensi kerralla on lupa odottaa parempaa.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *