David Lynchistä ja elokuvasta Eraserhead (1977)

David Lynch.

David Lynch (s. 1946) on Hollywoodin outolintu. Hän myy omaa kahvimerkkiään kotisivuillaan ja harrastaa kyseenalaista mainetta nauttivaa transsendenttista meditaatiota. Niin: ja tekee outoja elokuvia. Kysyttäessä katsojien mielipidettä häntä yleensä joko vihataan tai rakastetaan. Vihataan siksi, että hänen elokuvansa menevät yli hilseen. Rakastetaan siksi, että hän on päässyt omaperäisillä teoksillaan elokuvamaailman huipulle, ja pysynyt siellä.

Jack Nance.

Eraserhead (1977) on Lynchin ensimmäinen elokuva. Sitä aloitettiin tekemään jo vuonna 1971, Lynchin ollessa vielä elokuvakoulussa. Kymmenen tuhannen dollarin budjetti paisui kuitenkin kuin pannukakku, eikä elokuvaa saatu mitenkään valmiiksi aikataulussa. Sittemmin sitä kuvattiin lyhyissä jaksoissa useamman vuoden ajan. Näyttelijät olivat enimmäkseen Lynchin perheystäviä. Silloinen avioliitto kärsi, ja rahaa paloi. Tuloksena oli, hämmästyttävää kyllä, hieno elokuva. Eraserhead on sekopäinen, alitajuntaan pureutuva puolitoistatuntinen painajainen, kulttiklassikko.

Elokuvan pintapuolta on vaikea selittää. Kaikki tärkeä löytyy syvemmältä. Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikaan ja epämääräiselle teollisuusalueelle. Henry Spencer (Jack Nance) on lomalla tehtaasta. Pian selviää, että hänen tyttöystävänsä Mary X (Charlotte Spencer) on raskaana. Lapsi ei kuitenkaan ole mikä tahansa pienokainen. Se on epämääräinen mönkiäinen, joka muistuttaa lähinnä avaruusoliota tai liskoa. Lasta sitten hoidetaan ja hoidellaan loppuelokuvan verran. Tapahtumat ovat epäselviä. Henry näkee unia, jotka eivät ole terveimmästä päästä. Katsoja tuntee ja tietää, ettei tämä tule päättymään hyvin.

Mustavalkoinen Eraserheard herätti ilmestyttyään arvattavaa vastustusta. Vain taidepiirit ottivat sen omakseen. Vuosikymmenten saatossa elokuvan arvostus on kasvanut. Syystä. Eraserhead on pienen budjetin taidonnäyte. Sitä on väännetty huolella. Vaikka tapahtumista ei saa helposti selkoa, jokainen yksityiskohta tuntuu mietityltä. Se vastustaa onnistuneesti perinteistä elokuvakerrontaa, jossa juoni alkaa yhdestä pisteestä, etenee lineaarisesti ja päättyy tietyllä tavalla. Lynch ei ole tavallinen ohjaaja. Hänen käsissään amerikkalainen lähiöidylli muuttuu painajaiseksi (Blue Velvet), Hollywoodissa tapahtuu outoja asioita (Mulholland Drive ja Inland Empire) ja miehillä on lupa käyttää leopardinnahkatakkia (Wild at Heart). Sanalla sanoen: mies on nero.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *