Dave Lindholm: Sanat – Sitähän se kaikki

sanat

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2017.

Isokynää suomeksi

Dave Lindholm:

Sanat – Sitähän se kaikki on

Johnny Kniga 2017, s. 315

toimittaneet Timo Ernamo (vast.), Lamppu Laamanen ja Anne Nåhls

Bob Dylanin vuonna 2016 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto jakoi mielipiteitä. Dylan sai tunnustuksen, vaikka on muusikko, eikä ole julkaissut elämänsä aikana montaa kirjaa. Palkinto herätti kiivasta keskustelua kirjallisuuden olemuksesta. Monet Dylanin laulut ovat klassikkoja, mutta toimiko Nobel-akatemia oikein pitäessään niitä runoutena ja seppelöidessään hänet niistä?

Dave Lindholm (s. 1952) ei ole Suomen Bob Dylan, mutta edellinen on jälkimmäisen tavoin laajentanut laululyriikan rajoja. Aikanaan pelkäksi viihteeksi miellettyä populaarimusiikkia voi heidän ansiostaan nykyään pitää taiteena. Suomeksi ja englanniksi kappaleita tehnyttä Lindholmia on kutsuttu runoilijaksi, mutta hänen merkitystään ei ole meillä välttämättä täysin ymmärretty.

Sanat – Sitähän se kaikki on sisältää yli 200 Lindholmin suomeksi kirjoittamaa laulua. Mukana ovat niin ”Pieni ja hento ote” kuin ”Annan kitaran laulaa vaan”. Kirjassa ei ole selityksiä, eikä edes esipuhetta. Teoksen toimittajat uskovat, että Lindholmin lyriikka seisoo omilla jaloillaan, eikä mitään ylimääräistä tarvita.

Kokonaisuus tuo mieleen WSOY:n viime vuonna julkaiseman kirjan Sanat 1961–2012, joka koostuu Dylanin kappaleiden sanoituksista. Tässä teoksessa on myös muusikko Hectorin esipuhe. Vastaavaa selvennystä olisi kaivannut Lindholmin kirjaan, sillä nyt hänen tuotantonsa arvo voi jäädä sitä ennestään tuntemattomille epäselväksi.

Viihdetaiteilija vai runoilija?

Sanat – Sitähän se kaikki on on jaettu teemoittain. Ne ovat hyvä rakkaus, huono rakkaus ja elämä. Kronologisen esitystavan hylkääminen tuntuu erikoiselta. Sivuilla on sekaisin Dave Lindholmin eri ikäisenä tekemiä sanoituksia, mikä tekee sarjoista epätasaisia. Nuorempi Lindholm on taitava kuvaamaan naiivia rakkautta: ”Lepäsin, tein kaiken ja jäin odottamaan jotain selvää tilaa / liikkumisen outoa keveyttä / kissansilmä näkyi ja upotti minut kuin laivan / kelluin jossain missä väri oli laivan nimi / nyt näin enemmän, nyt näin enemmän”. (s. 20)

Vastakohdaksi voidaan nostaa tämä kohta vuodelta 2015, jossa kokenut Lindholm kuvaa vaikeaa parisuhdetta: ”Se mitä teet on repivää / vihellät ja huudat / mä taas haluun vaan hetken rauhaa / se mikä sua kiinnostaa ei innosta mua / kaks eri maailmaa / miten tähän tilanteeseen päädyttiin / pysähdy nyt / selvitetään tää / sä haluut juosta / mä taas haluun vaan hetken rauhaa”. (s. 95)

Sanoitusten joukosta löytyy runsaasti tällaisia helmiä. Mukana on kuitenkin myös monia lyriikoita, jotka eivät toimi ilman musiikkia ja Lindholmin karheaa tulkintaa. Niissä on pinnallisuutta, joka usein estää populaarimusiikkia olemasta muuta kuin ajanvietettä: ”Dum dum dum/ tää on englantii / dum dum dum / tyhmää sä jäit kii / dum dum dum / huomaat viel ett nään enemmän kuin toivoitkaan”. (s. 112)

Toisin kuin monet tylsemmät lauluntekijät, Lindholm ammentaa rohkeasti eri lähteistä. Vuoden 1993 ”Ei tänään, Macbeth” analysoi William Shakespearen klassikkonäytelmää. Laulun loppu on osoitus Lindholmin usein huomaamatta jäävästä humoristisuudesta: ”Nää hahmot on kuollu niin monta kertaa / ett ne on saanu eläkkeen / kuitenkin sama kapina jatkuu tänään ja yhä edelleen”. (s. 215)

Hittejä ja huteja

Taitavakaan tekijä ei aina onnistu. Dave Lindholm on huonoimmillaan valitessaan helpon tien ja tukeutuessaan hölmöihin sanaleikkeihin: ”Meidän nimi on Aah / no, niinno niin on no, / missä on Pan?” (s. 270)

Kappaleissa käsitellään elämää lukuisista näkökulmista. Sekaan mahtuu hittejä ja huteja. On harmi, että teos sisältää vain Lindholmin suomenkielisen tuotannon. Myös hänen englanniksi tekemänsä tekstit ovat hyviä ja niiden jättäminen pois saa kirjan tuntumaan puolinaiselta.

Puuttuvat sanoitukset julkaistaan toivottavasti myöhemmin. Lindholm on parhaita kotimaisia lyyrikkoja, mutta osoitti pystyvänsä ilmaisemaan itseään myös englanniksi. Hänen vahvuutensa ovat silti äidinkielen puolella. Lindholm käyttää sitä vivahteikkaammin kuin monet muut: ”Tiesin fyrkan, jätin taa / käänsin kelkan, elin päivittäin / no / moni ihminen sääli mut pois / ei ne tiedä mitään”. (s. 162)

Kirjan loppuun on valittu sarja sanoituksia, jotka toimivat kehnosti ilman taustalla jytisevää rockia. Näihin painetussa muodossa latteisiin ja pinnallisiin tarinoihin mahtuu kuitenkin joitakin yleviä hetkiä: ”Hetki elämässä / pieni hetki vaan / sytyttää sun valos / valaisee sun ties”. (s. 301)

Lindholm on omaa tietään kulkeva taiteilija, jonka pitkälle uralle Sanat – Sitähän se kaikki on käypä kunnianosoitus. Teos ei ole Sanat 1961–2012 -järkäleen veroinen, mutta pääsee lähelle. Lindholm todistaa, että myös vaikeana pidetty suomi taipuu lauluiksi.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *