Bob Dylanista (2)

(Julkaisematon artikkeli vuodelta 2009)

Onko Bob Dylan runoilija?

Yleiskatsaus muusikon uraan ja kirjaan Hollywood Foto-Rhetoric (2008)

”It’s the difference between words on paper and the song. The song disappears into the air, the paper stays.” (B.D.)

Bob Dylanin (s. 1941) runoilijuutta on epäilty ja julistettu niin kauan kuin hän on ollut kuuluisa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea muusikkona, joka muutti populaarimusiikin sanoituksillaan ja sävellyksillään. Hänen 1960-luvulla alkanut ja edelleen jatkuva taiteilijannuransa on pitänyt sisällään viitisenkymmentä levyä, muutaman kirjan ja radio-ohjelman juontajuuden. Levyjen taso on vaihdellut melkoisesti, mutta niiden tekijän suosio on pysynyt vankkumattomana.

Dylan on ristiriitainen hahmo. 1960-luvulla hän hylkäsi asemansa folk-vastakulttuurin johtohahmona ja ryhtyi soittamaan sähkökitaraa. Hänen laulunsa eivät enää käsitelleet yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, vaan kääntyivät sisäänpäin. Sekavien, surrealistisesti polveilevien laulujen jälkeen oli vuorossa yksinkertaisempien kappaleiden kausi. Niitä seurasivat kristillisvaikutteiset levyt, joiden jälkeen Dylan palasi taas ”tavallisen” musiikin pariin. Viime aikojen Dylan-lauluja ovat leimanneet lainaukset. Lauluntekijä on lainannut tai varastanut ahkerasti menneiltä muusikoilta, ammentaen mm. blues-perinteestä.

Joka siirtymävaiheessa Dylan on onnistunut suututtamaan monia. Hän on taiteilijana hämmästyttävän monipuolinen. Välillä suunnanmuutokset ovat menneet metsään, mutta Dylan on yhtä kaikki onnistunut säilyttämään ikonisen asemansa. Dylan-faneja löytyy kaikkialta ja he ovat viimeiseen saakka hänen puolellaan. Vihamiehetkin ovat yhtä intohimoisia.

Dylanin kirjatuotanto on rajoittunut muutamaan teokseen. Hän on maininnut, että teki uransa alkuvaiheessa tietoisen valinnan kirjallisuuden ja musiikin välillä, keskittyen jälkimmäiseen. Valinta osui oikeaan. Kokeellinen runokirja Tarantula (1966) ei saanut yhtä ylistävää vastaanottoa kuin 1960-luvun puolivälissä ilmestyneet äänilevyt. Sen jälkeen saatiinkin odottaa. Dylanin itsensä kynäilemä elämäkerta Chronicles ilmestyi 2005. Vuoden 2008 lopussa ilmestyi Dylanin runoja ja Barry Feinsteinin valokuvia sisältävä Hollywood Photo-Rhetoric – The Lost Manuscript.

Hollywood Photo-Rhetoricin runot on kirjoitettu vuonna 1966, siis samoihin aikoihin kuin Tarantula ja ehkä Dylanin paras levy Blonde on Blonde. Julkaisemattomat tekstit löytyivät arkistojen uumenista. Proosarunot kuvaavat erinomaisesti tekijänsä silloista luomiskautta. Ne ovat sekavia, surrealistishenkisiä ja poukkoilevia. Dylan on oma itsensä. Hän seikkailee teksteissään omassa päässään ammentaen sieltä amerikkalaista ja yleistä mytologiaa, tekee kunniaa menneisyydelle ja ajattomuudelle.

Tekstejä ja saman aikakauden lauluja yhdistää se, että niihin on samanaikaisesti helppo ja vaikea saada otetta. Laulujen ymmärtämistä helpottaa tietysti tarttuva melodia, pelkkien tekstien tulkinta on vaikeaa. Silti kirjoittaja-Dylan puhuttelee lukijaa, vaikka teksteissä ei näyttäisikään olevan järkeä. Runot ovat tulkinnanvaraisia; niiden rikkauden käsittelyn vastuu jää usein yksinomaan lukijalle. Tämä vahvistaa omaa käsitystäni Dylanista omaperäisenä runoilijana.

Hollywood Photo-Rhetoricin tapauksessa tulkintaa helpottavat valokuvat. Nekin kuvaavat Dylanin hipaisemaa rapakon takaista sielunmaisemaa näyttelijöineen, maisemineen, Hollywood-kyltteineen ja amerikanrautoineen. Vaikka runot ja Feinsteinin valokuvat eivät alkujaan kuuluneet yhteen, niin yhteen laitettuina ne kommentoivat toisiaan. Niiden dialogi ei ole sulkeutunutta; ei-amerikkalainenkin saa teksteistä ja asetelmista nautintoa. Mikään ei ole sitä miltä vaikuttaa. Dylan liikkuu runoissa yllättäviin, mielenkiintoisiin suuntiin. Ne ovat puhdasta lyriikkaa mielleyhtymineen ja tarkkoine maisemineen. Ajatus ei katkea, se virtaa. Bob Dylan on näissä runoissa yhtä paljon runoilija kuin lauluissaankin.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *