Berlin Alexanderplatzista

Alfred Döblinin
(1878–1956) nimi mainitaan usein samassa yhteydessä esimerkiksi James Joycen,
Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaisten kirjallisuuden jättiläisten
kanssa. Döblinin pääteos Berlin Alexanderplatz on edelleen lukemisen arvoinen.
Vuonna 1929 ilmestynyt romaani kertoo lyhytikäiseksi jääneen Weimarin
tasavallan alamaailmasta. Kirjan päähenkilö, lapsenmielinen keski-ikäinen
pikkurikollinen Franz Biberkopf, vapautuu vankilasta ja yrittää turhaan elää
kunnollista elämää. Biberkopf on istunut sellissä Tegelissä hakattuaan
kuoliaaksi avovaimonsa ja uskoo sinisilmäisesti kykenevänsä jatkossa pysymään
kaidalla tiellä. Elämällä on kuitenkin hänen varalleen muita suunnitelmia.

Ongelmasta toiseen hortoileva Biberkopf ei pysty ymmärtämään, että suurin osa ihmisistä pyrkii käyttämään häntä
hyväkseen. Hänen kultasydämisyytensä miellyttää äidinvaistonsa toteuttamisesta
kiinnostuneita naisia, mutta houkuttaa onnenonkijoita. Muun muassa oikean kätensä hyväuskoisuutensa takia menettävä Biberkopf
ei opi missään vaiheessa pitämään huolta itsestään.

Berlin
Alexanderplatz
sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Berliiniin.
Pertti Lassila kirjoittaa romaanin suomennoksen esipuheessa: ”1920-luvun
Berliinin on legendaarinen. Siitä oli keisarikunnan kukistumisen jälkeen itsestään
selvästi tullut myös Weimarin tasavallan pääkaupunki. Vuosikymmenen alkaessa
siellä oli lähes neljä miljoonaa asukasta. Se oli Euroopan vilkkain
liikenneristeys. Sitä kutsuttiin Euroopan sydämeksi. Poliittinen elämä ja
kulttuurielämä olivat siellä värikkäämpää kuin koskaan ennen.” Ihmisten
hyvyyteen luottava ja vähissä varoissa oleva Biberkopf ajautuu sykkivässä suurkaupungissa
välittömästi takaisin rikolliseen toimintaan. Berlin Alexanderplatzin kiihkeys
enteilee maailman vuoden 1929 talouspulaa ja natsien vuoden 1933 valtaannousua.

Döblin käyttää kerronnassaan kiinnostavalla tavalla muun muassa sisäistä
monologia, uutissähkeitä ja taustahälyä. Berlin Alexanderplatzia pidetään
suurkaupunkiromaanina, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen itäisessä
Berliinissä sijaitsevaan Alexanderplatziin ja sen lähikortteleihin. Lassilan
mukaan kyseessä on teatteritaustaisen Döblinin harkiten rakentama näyttämö: ”Suurkaupungin
topografian rinnalle hän on ottanut mukaan koko metropolin kollektiivisen hälyn:
katujen ihmismassat, liikenteen melun, ruuhkat, mainokset, iskulauseet,
tuntemattomien ihmisten irralliset lauseenkatkelmat. Kaikki tämä tunkeutuu yhtä
aikaa Franz Biberkopfin ja lukijan tajuntaan.”

Rainer Werner Fassbinder sai vuonna 1980 valmiiksi Berlin Alexanderplatzin
vaikuttavan televisiosovituksen. Saksalaisen uuden aallon elokuvan kyvykkäimpiin
ja tuotteliaimpiin ohjaajiin kuulunut Fassbinder kertoo Biberkopfin
edesottamuksista sarjassa peräti 15 tunnin ajan. Länsi-Saksan valtiontelevision
rahoittama ja myöhäisillassa näytetyn Berlin Alexanderplatzin
14-osainen filmatisointi sai ilmestyessään jotkut suuttumaan. Kriitikot eivät
arvostaneet Fassbinderin ja kuvaaja Xaver
Schwarzenbergerin käyttämää himmeää valaistusta, mutta
enemmän närää herätti sarjassa vallitseva maailmanlopun tunnelma. Snapsi meni väärään
kurkkuun monilta onnellisiin loppuihin tottuneilta katsojilta.

Fassbinder kommentoi myöhemmin kiinnostavasti, kuinka Döblinin romaanilla oli hänen kehitykseensä huomattava vaikutus. Ohjaajan mukaan suurin osa hänen ajatuksistaan, käsityksistään,
käyttäytymisestään ja luonteestaan oli peräisin Franz Biberkopfilta. Fassbinder
luki Berlin Alexanderplatzin keskellä pahinta murrosikää ja kokemus sai hänet
vakuuttumaan taiteen tekemisen tarpeellisuudesta. Kovaan työtahtiin
37-vuotiaana kuolleen elokuvantekijän laajasta tuotannosta löytää kautta linjan
viitteitä Döblinin pääteoksen aiheisiin.

Anarkismiin viehtynyt Fassbinder piti Berlin Alexanderplatzia kertomuksena
poliittisen toiminnan (ja ylipäätään hyvän elämän) mahdottomuudesta.
Biberkopfilla ei ole poliittista kantaa. Hän haluaisi olla vapaa, mutta huomaa
joutuvansa vedetyksi mukaan milloin mihinkin liikkeeseen. Televisiosarjan eräässä
jaksossa päähenkilö (erinomainen Günter Lamprecht) osallistuu anarkistien järjestämään
kokoukseen. Fassbinderin tuotantoa tutkinut Christian Braad Thomsen kirjoittaa: ”Kokouksessa puhuja vastustaa
sekä natsien että kommunistipuolueen ehdotuksia maan kriisin ratkaisemiseksi. Hän
arvostelee yhtä lailla porvarillisia, sosialistisia ja kommunistisia puolueita
siitä, että kaikki luottavat parlamentaarisessa järjestelmässä ylhäältä tarjottavaan
lakiin ja järjestykseen.” Biberkopf päätyy käsitykseen, ettei minkäänlainen
kapinointi kannata, koska kaikki vastaanpaneminen johtaa vain kapinan
kohteena olevien mekanismien toistoon.

Kansallissosialistien ja kommunistien 1920-luvun Berliinissä harrastama köydenveto
päättyy ensimmäisenä mainitun ryhmän voitoon. Yksioikoisesti ajatteleva Biberkopf yrittää aluksi pysytellä pois työelämästä, koska katsoo palkanmaksajan hyötyvän ahkeroinnista häntä enemmän. Ristiriitaisesti Biberkopf ajattelee
kuitenkin samalla työn tekemisen olevan tärkeää. Hetkeen tarttumaan pyrkivää päähenkilöä
vaivaa Thomsenin mielestä ”lapsellisen naiivi ja kärsimätön käsitys siitä, että
hänen anarkistisen utopiansa on toteuduttava tänään, sillä huomenna on liian myöhäistä.”
Suurin osa berliiniläisistä ei kuitenkaan jaa Biberkopfin toivetta. Tämä
johtaa ratkaisemattomiin ristiriitoihin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Biberkopf
yrittää saada rahaa myymällä kengännauhoja, pornografiaa ja natsien puoluelehteä,
mutta harhautuu aina menestymättömyyteensä kyllästyttyään lain väärälle puolelle.


Berlin Alexanderplatzin
viehätys piilee siinä, että nykylukija tietää myös keinoja
kaihtamatta valtaan nousseiden kansallissosialistien olleen täydellisiä roistoja. Romaanissa
kuvatussa yhteiskunnassa oikean ja väärän raja on häilyvä.

Franz Biberkopf on yksinkertainen ihminen. Hän on jokamies, jolla ei ole selkää
käsitystä siitä kuinka hänen pitäisi elää ja miten hänen tulisi toimia. Jokaiseen
tarjottuun täkyyn tarttuvalle Biberkopfille käy väistämättä huonosti. Hän ”asettaa
lapsellisia vaatimuksia todellisuudelle” ja joutuu mielisairaalan suljetulle
osastolle huomatessaan todellisuuden toimivan näiden vaatimusten
tukahduttamiseksi. Biberkopf ei Günter Grassin Peltirummun päähenkilön Oskar
Matzerathin tavoin halua kasvaa aikuiseksi. Molemmat esimerkkihenkilöistä tietävät
aikuistumisen merkitsevän raskauttavaa tietoa, hulluuteen vajoamista ja
kuolemaa.

Rainer Werner Fassbinderin monessa elokuvassa kuolema on ainoa mahdollinen
vapauttaja, eikä televisiosarja Berlin Alexanderplatz ole poikkeus. Politiikan ja uskonnon kaltaiset asiat eivät tarjoa minkäänlaista lohtua. Berlin Alexanderplatzin päähahmo
menehtyy mielisairaalassa henkisesti. Entinen pikkurikollinen on
sairaalasta lähtiessään lammasmaisen tyyni, eikä hänen ole vaikea nähdä lähtevän
riemumielin mukaan pian toden teolla rellestämään alkavien natsien
hirmutekoihin. Katsoja ja lukija pakotetaan tutkimaan itseään. Tavanomaisessa
elämässä on puolensa, mutta sen eläminen ei Biberkopfin kaltaisille yliherkille
ihmisille välttämättä ole mahdollista.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *