Kirja-arvostelu: Ei kukaan (WSOY 2007)

Arvostelu on julkaistu Katsaus-lehden numerossa 3 / 07.

Epäolemisen äärellä

Risto Ahti: Ei kukaan, runoja, WSOY 2007

Taiteilijaprofessori Risto Ahti on julkaissut jo yli 20 runokokoelmaa. Ne ovat olleet parhaimmillaan loistavaa ja visionääristä lyriikkaa (kuten esimerkiksi hänen esikoisteoksensa Talvi on harha vuodelta 1964) ja huonoimmillaankin vain mitäänsanomattomia. Ahti on Haavikon tai Linkolan kaltainen persoona, jollaisia tarvittaisiin jäyhän maamme kulttuurikenttään enemmän.

Ahdin uusin runokokoelma, Ei kukaan, käsittelee olemattomuutta. Kirjassa etsitään aitoa ja vapaata ihmistä. Ihminen on Ahdin mukaan vapaimmillaan nimettömänä. Henkilön rooli ei ole tärkeä, vain hänen ymmärtämisensä tavoitella rakkautta ja vapautta. Aluksi siteerataan Emily Dickinsonia: ”Oletko sinäkin ei-kukaan. / Sitten meitä on kaksi.” Ahti on samoilla linjoilla: ”Kuka olen, sitä en ymmärrä. / Minne menen, / siitä minulla ei ole sanottavaa. / Olen liian rikas eikä puuhailusta tule loppua – / vaunut on tyhjennettävä, / koottava hevoset matkaa varten.” Olennaista on se, ettei ihminen hae omaa tietään ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa. Kuten nykyrunoudessa, kaikki on otettava mahdollisimman vakavasti ja silti vältettävä otsaan syntyviä ryppyjä.

Eräässä Ei kukaan –kokoelman runossa taiteilijaksi tunnustautuva puhuja väittää, että ”Maailma on täynnä tarpeettomia ihmisiä.” Itsetietoisuus voi olla ongelma vapautta tavoitellessa. Ahti ymmärtää tämän. Hän sanoo runoudesta, että ”Laulaessani olen kukaan.” Tämä on tärkeä huomio. Älyn, aistien ja tunteiden kolminaisuus on ensin omaksuttava ja sitten hylättävä, jos haluaa tulla vapaaksi ihmiseksi: ”Kun annat pois kaikki kolme tunnetta, näet maailman laulavan.” Vasta antaessaan periksi voi nähdä kaiken puhkeavan kukkaan.

Ahti kirjoittaa proosarunoutta. Säkeet leviävät ja muodostavat eräänlaisia pienoisesseitä. Niissä käsitellään Ahdille ominaiseen tapaan uskontoa, filosofiaa ja ihmisyyttä. Kirjoittaja käyttää runsaasti vastakkaisuuksia: ihminen on samalla ei kukaan ja kaikki. Lisäksi hän on aina yksinäinen ja aina jonkun seurassa.
Ahdin viime vuosien tai oikeastaan viime vuosikymmenien suurin ongelma on ollut rakentavan kritiikin puute. Hänen tekstinsä ovat saaneet osakseen lähes varauksetonta suitsutusta. Runoilija epäilemättä ansaitsee itseensä kohdistuneet kehut, mutta hänen ainutlaatuisensa kärsii ilman vastustusta tai oikeanlaista samanmielisyyttä. Viimeisissä kokoelmissaan Kukko tunkiolla (2002), Oikkuja ja totuuksia (2005) ja Leikkilauluja! (2006) Ahti on paikoin sortunut liialliseen itsensä jalustalle nostamiseen.

Edellä mainituissa runokokoelmissa, kuten myös uusimmassa, on samoja ansioita ja ongelmia. Ansiot liittyvät joidenkin runojen kirkkaisiin visioihin ja teräviin havaintoihin maailmasta. Hyvää näkemistä on lauseessa ”Puutarhurin on helppo hallita niitä ihmisiä, joita tuoksut kuljettavat ja niitä, / joita silmät vievät.” Ongelmat taas kuuluvat runoihin, joissa Ahti päätyy ylistämään nerokkuuttaan ja joutuu heikoille jäille. Esimerkiksi tästä käy viidennen luvun säe ”Miten minä, viisas mies, katselen niin turhaa ja epätoivoista unta?” Ahti tietää oman arvonsa, mutta hänenkin pitäisi ymmärtää, että liiallinen kehuminen karkottaa lukijan.

Ongelmista huolimatta Ahdin ajatuksia herättävä proosarunous pulppuaa edelleen rikkaana. Ei kukaan on lyhyt kokoelma, mutta siksi siinä onkin vähemmän täyterunoja kuin Ahdin edellisissä kokoelmissa. Kirja on helppolukuinen. Sen intensiteetti ja moraalinen raivo eivät synny nuoruuden valtavasta lyyrisestä vyörytyksestä, vaan vanhan iän seestyneestä raakuudesta. Ei kukaan ei aivan lunasta Leikkilauluja! -kokoelman herättämiä lupauksia. Kaksi viimeisintä runoteosta tuntuvat hyviltä välitöiltä. Niistä voidaan päätellä, että Ahti ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *