Arktisesta hysteriasta

Marko Tapio

Timo Hännikäinen kirjoittaa blogissaan, että Marko Tapion Arktinen hysteria -romaanin ”ensimmäiset sata sivua ovat ehkä parasta suomenkielistä proosaa sitten Seitsemän veljeksen.” Enpä tiedä Seitsemästä veljeksestä. Mielestäni kyseiset sata sivua, siis Köyhät-prologi, on parasta koskaan kirjoitettua suomenkielistä proosaa.

Kirjoitin Arktisesta hysteriasta artikkelin viime vuonna ilmestyneeseen Nuoren Voiman Kritiikki-lehteen. Siinä kirjoitan: ”Tapion neliosaiseksi suunniteltu romaani jäi kesken. Valmistuneissa osissa seurataan Björkharryn suvun nousua ja alamäkeä. Tarina alkaa 1800-luvun lopulta ja jatkuu noin 1960-luvun puoliväliin. Hahmoja vasten käsitellään suomalaisen yhteiskunnan muutoksia. Kuten sanottu, aika ja aihepiiri ovat samat kuin Linnalla. Matti Kuhna esittääkin väitöskirjassaan Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana (2004), että Tapion aikomuksena oli kirjoittaa Pohjantähti-trilogialle vastaus, tai vastine. Romaanit ovatkin selvästi saman kolikon kaksi puolta.”

Osa Tapion romaanin viehätystä on juuri sen keskeneräisyydessä. Se ruokkii myyttiä, jonka ansiosta Arktinen hysteria on noussut ns. kulttikirjaksi. Kirjan ympärille on kehittynyt jos jonkinlaista tarinaa. Hännikäinen kertoo erään tunnetuimman: ”Voidaan vain spekuloida, millainen romaani olisi lopullisessa muodossaan ollut. Tapion jäämistöstä löytyi hajanaisia muistiinpanoja kolmanteen osaan. Lisäksi Tapion nimellä avatusta saarijärveläisen pankin tallelokerosta löytyi arkistomappi, johon oli kirjoitettu: ”Arktisen hysterian 4:nnen osan alkuperäiskappale.” Mapista löytyi riisi puhtaan valkoista paperia.”

Tapio oli alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä, eikä siten pystynyt viemään työtään loppuun. Yhtä kaikki, keskeneräisenäkin Arktinen hysteria on suomenkielisen kirjallisuuden eräs merkittävimmistä teoksista. Siinä pureudutaan merkittäviin asioihin. Wikipediassa lukee: ”Marko Tapion tuotannon polttavimmaksi ja keskeisimmäksi teemaksi näyttää erottuvan jopa väkivaltaisia ratkaisuja vaativa isän ja pojan suhde. Se on mukana myös Arktisessa hysteriassa. Voimalaitosjohtajan itsekkään hahmon suhde työläisiin laajentuu padon murtuessa tuhoisaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Hysteria on pessimistinen, suorastaan nihilistinen teos. Kirkolla, papeilla, uskonnolla ei milloinkaan ollut Marko Tapiolle itselleen oleellista merkitystä. Jumalalle hän oli jättänyt sen, mikä Jumalalle kuului. Ihmisen oli itse pystyttävä hoitelemaan sarkansa omassa maailmassaan. Mutta Arktinen hysteria jäi kesken, ja 2. osaan mennessä ei toivoa ollut näkyvissä.”

On paradoksi, että kärjistetysti pessimistiset suomalaiset tukeutuvat kirjavalinnoissaan posiitiviseen kirjallisuuteen. Halutaan esimerkiksi uskoa, että Suomella on kunniakas historia. Tai että ennen asiat olivat hyvin. Tämä heijastuu esimerkiksi Väinö Linnan tunnetuimmissa teoksissa, Tuntemattomassa sotilaassa ja Täällä pohjantähden alla -trilogiassa. Marko Tapion näkemys suomalaisuudesta on synkempi. Ehkä se on osasyy, miksei Arktista hysteriaa lueta enemmän. Pitäisi kuitenkin miettiä, kumpi on lähempänä todellisuutta.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *