Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

9789510419434_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa syksyllä 2016.

Viihdyttäjä viimeiseen hengenvetoon

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen:

Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

Johnny Kniga 2016, s. 363

Topi Sorsakoski (oik. Pekka Tammilehto, 1952–2011) viihdytti suomalaisia musiikillaan vuosikymmenien ajan. Hän oli laulaja, joka erottui edukseen mieleenpainuvalla äänellään. Sorsakoski toimi jossakin rockin ja iskelmän välimaastossa. Hän teki viihdemusiikkia, mutta onnistui nostamaan sen taiteeksi.

Ensimmäinen Sorsakoskesta kirjoitettu kirja, Reijo Ikävalkon Topi Sorsakoski – Kulkukoira (2002) oli kohtalainen, mutta ei saanut aiheestaan kaikkea irti. Antti Arvajan ja Tuomas Mustikainen teos Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin on parempi. Siinä keskeiseen rooliin nousevat Sorsakosken haastatellut kollegat, sukulaiset ja ystävät.

Viimeiseen korttiin etenee kronologisesti Sorsakosken lapsuudesta hänen viimeiseen päiväänsä. Haastatelluilta poimittuja otteita rytmitetään Arvajan ja Mustikaisen kirjoittamilla selvennyksillä. Ratkaisu on onnistunut ja teos on huolellisesti toimitettu. Ei haittaa, vaikka toimittajat ovat joskus hieman liikaa Sorsakosken lumoissa: ”Sorsakosken ääni elävänä oli ihmeellinen kokemus.” (s. 9)

Viimeiseen korttiin ei kuitenkaan ole pelkkää kehumista, vaan siinä puhutaan avoimesti myös Sorsakosken ikävistä piirteistä. Lavan ulkopuolella Sorsakoski oli stereotyyppinen taiteilija, joka joi liikaa ja poltti ketjussa tupakkaa. Hänen suhteensa naisiin olivat ongelmallisia. Viimeiseen korttiin kertoo sympatisoivaan sävyyn myös laulajan pimeästä puolesta.

Ristiriitainen mies

Myös Topi Sorsakosken isä Tapio Tammilehto oli tangolaulaja. Sorsakoski otti taiteilijanimensä ehkä erottuakseen paikallisesti tunnetusta isästään. Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen kertovat: ”Sukunimen Pekka poimi keikkamatkalla maantiekyltistä. Reilun tuhannen asukkaan teollisuustaajama Sorsakoski sijaitsee Pohjois-Savossa Leppävirran kunnassa, aivan viitostien tuntumassa.” (s. 36)

Sorsakoski oli aluksi mukana orkesterissa veljensä Antti Tammilehdon kanssa. Ura lähti lentoon kuitenkin vasta 1980-luvulla, kun Sorsakoski palkattiin kakkoslaulajaksi Rauli ”Badding” Somerjoen johtamaan Agentsiin. Baddingin terveyden reistaillessa Sorsakoski nostettiin yhtyeen keulakuvaksi.

Agentsin rockia, rautalankaa ja iskelmää yhdistänyt musiikki oli suosittua. Sorsakosken sielukas ääni viimeisteli paketin. Yhteistyö Agentsin ja Sorsakosken välillä päättyi vuonna 1992, myynnillisesti ja taiteellisesti suurien vuosien jälkeen. Yhtye ja laulaja sopivat hyvin yhteen: ”Sorsakoski toi Agentsiin äänensä lisäksi oman jäljittelemättömän lavakarismansa, blues-asenteen ja arvaamattomuuden. Kun nämä elementit saivat tekeytyä rauhassa ja komppiryhmä ymmärsi roolinsa, oli Agents valmis haastamaan aina vain muovisemmaksi muuttuneen syntetisaattori-iskelmän.” (s. 68)

Viimeiseen korttiin -kirjassa lohkaistaan hauskasti, että Sorsakoski kuulosti Olavi Virralta ja näytti Veltto Virtaselta. Sorsakoski itse ei häntä pitkään seuranneista vertauksista pitänyt. Hän ei halunnut tulla lokeroiduksi pelkäksi uudeksi Virraksi, vaikka miehillä oli lauluäänen puolesta paljon yhteistä: ”Topi Sorsakoski oli jonkinlainen sekoitus šamaania, nurkkabaarin perällä istunutta Kaurismäen Suomen kantapeikkoa ja heleä-äänistä Olavi Virtaa – kaikin tavoin epätodennäköinen tangolaulajan perikuva.” (s. 154)

Ulkonäkö ja ääni olivat Sorsakoskella ristiriidassa. Tämä vetosi yleisöön, vaikka Sorsakoski ei ollutkaan julkisuushakuinen ihminen, vaan ikään kuin ajautui suureen suosioon. Julkisuudessa olemisella oli kuitenkin hintansa: ”Työ on epäsäännöllistä, kiertäminen vie mehut, on fyysistä ja psyykkistä stressiä. Kilpailu on armotonta. Koko ajan nousee esiin uusia nälkäisiä artisteja.” (s. 155)

Pakopaikkoja

Topi Sorsakoski ei koskaan elänyt terveellisesti ja etenkin tupakointi oli hänellä pysyvänä riesana. Hän kuoli sen aiheuttamaan keuhkosyöpään. Sorsakoski yritti jättää savukkeita, mutta ei pystynyt karistamaan tapaa kokonaan: ”Julkisuutta saanut tupakkalakko oli mennyttä, eikä nikotiinin vaihtaminen suklaan ahmimiseen lakon aikana ollut ihan terveellinen vaihtoehto sekään.” (s. 289)

Henkinen hyvinvointi ja luomisvoima kasvoivat, kun Sorsakoski ymmärsi jättää Helsingin ja muutti takaisin synnyinseudulleen Ähtäriin. Viimeisinä vuosinaan hän löysi myös Floridan, jossa nautti yksityisyydestä. Amerikassa kukaan ei tuntenut Suomessa kuuluisaa Sorsakoskea: ”Ähtärin vuodet jollain tapaa muuttivat. Laulaja rauhoittui, viina ei virrannut samalla kohinalla kuin aiemmin. Silti jotain puuttui. Puuttui vapaus ja rauha. Amerikka oli avoin tie, keino paeta.” (s. 292)

Kuten monet suuret iskelmälaulajat, Sorsakoski meni äärirajoille ja niiden yli. Hän antoi musiikille kaikkensa, jättäen jälkeensä tukun hienoja levyjä. Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin on hyvä läpileikkaus Sorsakosken elämään ja tuotantoon. Se on tämän vuoden paras musiikkikirja.

Esa Mäkijärvi

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *