Andrei Tarkovskista ja elokuvasta Stalker (1979)

Andrei Tarkovski

Elokuvaohjaajista puhuttaessa yksi on ylitse muiden: Andrei Tarkovski (1932-1986). Neuvostoliitossa suurimman osan elämästään viettänyt ohjaajavisionääri teki loistavia elokuvia, kuten Andrei Rublev, Solaris, Peili ja Stalker. Niissä hän käsitteli perinpohjaisella tavalla ihmisyyttä ja sen ongelmia. Kaikkia hänen parhaita töitään yhdistää pitkä kesto, unenomainen, runollinen kuvasto, sekä monitulkintaisuus. Tyhmemmät kutsuvat Tarkovskia käsittämättömäksi; älykkäämmät tietävät paremmin.

Stalker

Stalker (1979) on Tarkovskin töistä paras. Se on käsittämättömän hyvä melkein-kolmetuntinen, tieteiselokuva ihmisenä olemisen mysteereistä. Päähenkilö Stalker johdattaa kaksi muuta miestä salaperäiselle alueelle, jossa toiveet tiettävästi toteutuvat, mutta josta kukaan ei ole palannut. Alueen syntyä tai merkitystä ei suorasanaisesti käsitellä; päättely jää katsojalle. Vyöhyke-nimellä tunnettu alue on sotilaiden vartioima, joten Stalkerin kaltaisia oppaita tarvitaan. He ovat uskonnollisia ihmisiä, jotka uskovat Vyöhykkeen voimaan ja kykyynsä navigoida siellä.

Elokuva vie mukanaan, sillä se on nykyelokuvan vastakohta: rauhallinen, pohdiskeleva, siis täyttä taidetta. Siinä ollaan suurten kysymysten äärellä. Kolmesta päähenkilöstä kukin edustaa jotain ihmiskunnan saavutusta: uskontoa, taidetta ja tiedettä. Opas-Stalkerin lisäksi mukana matkassa ovat kirjailija ja tiedemies. He käyvät keskusteluja itselleen tärkeiden asioiden merkityksestä. Johdonmukaisuus tai korkeammat voimat eivät kuitenkaan käy Vyöhykkeen selitykseksi, sillä se uhmaa kaikkea logiikkaa. Lopulta henkilöt joutuvat kysymään itseltään, mitä he oikein elämältään haluavat, ja miksi he katsovat sen löytyvän juuri täältä.

Vyöhyke on ensisijaisesti luonnollinen tila. Siellä on metsää, aukeita ja, ennen kaikkea, vettä. Luonto on harmoninen ja seuraa tiettä logiikkaa, vaikka sitä muokkaava ihminen järjetön onkin. Stalkerin maailma on täynnä vihjeitä: veden alta siintäviä esineitä, ruohon peittämiä aseita ja hylättyjä rakennuksia. Kuvasto tuo mieleen maailmanlopun. Yllättävää kyllä, ihmisistä riisuttuna se on poikkeuksellisen rauhallinen näky. Rauhallisuutta korostavat ääneen lausutut runot, jotka ovat peräisin ohjaajan isän, Arseni Tarkovskin (1907-1989) kynästä.

Teemat on kerrottu hienovaraisesti. Tarkovski ei tyrkytä mitään maailmankuvaa tai tarjoa vastauksia. Sen sijaan hän tarjoaa katsojille vihjeitä kuvissa, josta he voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Kuten hyvässä runossa, nämä johtopäätökset ovat kokijasta riippuen erilaisia ja oikeita. Stalker ei jää haihattelun tai haahuilun asteelle. Se saa katsojansa miettimään suurimpia mysteerejä.

(Katso myös: Ensitapaamisia-runo (Arseni Tarkovski))

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *