Leif Salmén: Itämainen huone

r4300_1378

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Pitkät varjot Euroopan yllä

Leif Salmén:

Itämainen huone

Teos 2017, s. 220

suomentanut Arto Häilä

Essee on voimissaan, kuten Antti Nylénin ja Leif Salménin (s. 1952) kaltaiset kirjoittajat osoittavat. Salmén on vanhan liiton humanisti, joka uskoo korkean sivistyksen pelastavaan voimaan. Hän on älykäs mies, joka ei ole ajoittaisesta synkistelystään huolimatta menettänyt uskoaan parempaan huomiseen.

Uudessa esseekokoelmassaan Itämainen huone Salmén kirjoittaa lämpimän kriittisesti kulttuurista ja muista aiheista. Hän kuvailee erityisesti hänelle rakkaita Välimeren maita ja Lähi-itää. Esseiden aiheet vaihtelevat runsaasti, mutta niiden punaisena lankana kulkee tekijän tuntema penseys maailmaa tuhoon vieviä taantumuksellisia voimia kohtaan.

Salmén kirjoittaa terävästi ja vetävästi. Hänen tähtäimessään on etenkin postmodernismi, ”jonka sanotaan voittavan, muuttavan mahdottomiksi ja hajottavan kaikki muodot, siteet ja rakenteet, jotka niin pitkään, jo vuosituhansien ajan, ovat määritelleet ihmisten elämän edellytykset.” (s. 13–14) Salmén kysyy itseltään: ”Elänkö aikakautta, jossa kaikki aikoinaan vakaa ja kiinteä nyt haihtuu ja katoaa?” (s. 14)

Osa Itämaisen huoneen kärvistelystä voidaan pistää sen kirjoittajan ikääntymisen piikkiin. Kirjan esseet sisältävät kuitenkin monia teräviä huomioita, eikä niiden argumentteja voi pitää pelkkänä vanhan miehen hourailuna. Salmén todistaa, että ”tämän päivän Euroopassa on unohdettu lähes kaikki eikä mitään ole opittu.” (s. 18)

Barbaarit porteilla

Leif Salmén suhtautuu maailmaan avarakatseisesti, eikä voi ymmärtää esimerkiksi pakolaisten vihaajia. Hän kirjoittaa kiihkeästi, mutta menettämättä tyylitajuaan. Itämaisen huoneen harvat tyylilliset lipsahdukset johtuvat pyrkimyksestä liian ylevään ilmaisuun. Salmén kuvailee tapaamiaan pakolaisia, joiden kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä, ”mutta mikään ei voinut haitata korutonta viestintäämme: että tervehdykset, leipä ja hymyt vievät nälän, että sama taivas kaartuu yli maan, jolla me kaikki astelemme.” (s. 27)

Tyypillistä kyllä, Salmén ei suhtaudu Euroopan tulevaisuuteen optimistisesti. Hän ruoskii Euroopan unionia, joka pyrkii kontrolloimaan alamaistensa elämää, ja jonka johtajat ovat hölmöjä. Hän nostaa esiin Al-Andalusin kalifaatin ja Habsburgien valtakunnan. Ne pysyivät voimakkaina pitkään, koska eivät sekaantuneet liikaa kansalaisten arkeen. Läpimätä ja byrokraattinen Euroopan unioni ei tähän hänen mielestään tähän pysty.

Yhteiskunnalliset kehityskulut juontavat juurensa historiaan, jopa nykyisenä historiattomana aikana. Salménin kaltaiset laajasti sivistyneet ihmiset ovat tänä päivänä painonsa arvoisia kullassa. Harva uskaltaisi esimerkiksi enää huomauttaa, että ”kreikkalaisten suhtautuminen barbaareihin on jättänyt syvät, aina ongelmalliset ja monesti tuhoisat jälkensä länsimaiseen kulttuuriin.” (s. 46–47)

Pelkäämme edelleen portteja kolkuttelevia barbaareja, jotka tulevat tuhoamaan meidät. Näin on siitä huolimatta, että teeskentelemme olevamme sivistyneempiä ja siksi suvaitsevaisempia kuin ennen. Salmén suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen valtaan: ”Kaikenlaisessa pyhässä kiihkossa rehottavat intohimot, jotka houkuttelevat kaikkein pahimman esiin ihmisissä.” (s. 71)

Itämaisen huoneen paras essee kertoo itämaiden tuntija ja tutkimusmatkailija Georg August Wallinista, jonka Salmén mieltää hengenheimolaisekseen. 1800-luvulla elänyt suomalainen tutkija Wallin matkaili Arabiassa ja kirjoitti havainnoistaan. Hän opiskeli arabian kieltä. Salmén kirjoittaa Wallinin elämästä rönsyilevästi ja värikkäästi. ”Vaelluksia Wallinin kanssa” -esseetä on ilo lukea.

Länsimaiden lopun ajat

Nykypäivän muoti-ilmiöt, kuten positiivinen ajattelu, saavat Leif Salménilta tylyn tuomion. Niiden sokeat seuraajat ovat hänen mielestään hukanneet kyvyn tuntea syyllisyyttä ”meidän aikoinamme, joina tärkeintä näyttää olevan hilpeän piittaamaton suhtautuminen omiin ja muiden virheisiin ja konnankoukkuihin ja niiden korvaaminen positiivisella ajattelulla.” (s. 97)

Vanhat ajattelu- ja toimintatavat eivät Salménin mukaan katoa mihinkään, vaikka niitä yritettäisiin väkisin unohtaa. Historiallisen muistin omaaminen on tästä syystä tärkeää sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Salmén kehottaa ajattelemaan laajemmin ja pidemmälle kuin mitä nyt teemme.

Toisin kuin monet nuoremmat esseistit, Salmén ei pidä politiikkaa, taloutta ja uskontoa täydellisen pimeinä voimina. Hänessä elää humanistinen pyrkimys ymmärtää. Hän kritisoi tyhmiä päättäjiä, markkinavoimia ja uskonnollista fundamentalismia, mutta pitää niiden taustalla olevia perustuksia välttämättöminä kunnolliselle olemassaololle.

Itämainen huone sisältää kärjistyksiä ja provokaatioita. Ne, yhdessä sen tiedon ja tyylikkyyden kanssa, tekevät siitä mukavan lukea. Länsimainen kulttuuri on esseissä tullut tiensä päähän. On kuitenkin luultavaa, että sen raunioille syntyy jotakin uutta. Me lopun aikojen eläjät voimme vielä kantaa kortemme kekoon tehdäksemme tulevasta maailmasta paremman paikan: ”Vielä ei pimeys ole laskeutunut.” (s. 169)

Esa Mäkijärvi

Arktinen hysteria – unohdettu klassikko

skannaaminen0001

Käsiohjelmateksti Kansallisteatterin sovitukseen Marko Tapion romaanista Arktinen hysteria. Näytelmän kansaesitys oli pienellä näyttämöllä 1.3.2017. Teksti löytyy myös Kansallisteatterin blogista.

Marko Tapion pääteos Arktinen hysteria (1967–1968) on unohdettu klassikko, vaikka sen pitäisi olla maamme kansalliskirjoja. Arktinen hysteria tiedetään. Romaanina se ei ole kuitenkaan läheskään yhtä luettu tai tutkittu kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia (1959–1962), joka käsittelee samoja aiheita ja samaa aikaa. Tämä on sääli, sillä Arktinen hysteria on loistava kirja.

Arktinen hysteria jäi monesta syystä paitsioon. Se oli pessimistinen. Se leimattiin oikeistolaiseksi, kun Linna oli poliittisesti Tapiota enemmän vasemmalla. Tapiosta ei ollut sodissa kärsineen Suomen terapeutiksi. Arktinen hysteria ei sopinut ajan henkeen, mistä syystä se yritettiin unohtaa.

Nyt, maamme täyttäessä 100 vuotta, Tapion teoksen voi huomata olleen aikaansa edellä. Se tarjoaa uusia näkökulmia suomalaisuuteen ja Suomeen. Siinä riittää valtavasti tulkittavaa. Kuten kaikki suuret kirjat, sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Se haastaa käsityksemme historiasta.

Arktinen hysteria on sukuromaani. Siinä seurataan Björkharryn perheen siirtymistä maaseudulta bisneksen ja politiikan maailmaan. Samalla kerrotaan Suomen rakennemuutoksesta 1800-luvulta 1900-luvulle. Aiheet ja aika ovat lähes yksi yhteen samat kuin Pohjantähti-kirjoissa. Tapio ei kuitenkaan kopioi Linnaa, vaan kulkee omaa tietään. Arktinen hysteria on Pohjantähteä selvästi monimutkaisempi ja ristiriitaisempi.

Suomalaiset kärsivät Tapion mukaan arktisesta hysteriasta. Se on kansantauti ja liittyy kylmään pohjoiseen ilmastoon. Se saa ihmiset kätkemään kiihkeimmät tuntemuksensa. Kun ne tulevat lopulta esiin, tulokset ovat veriset. Arktisessa hysteriassa Suomen sodat ovat kaikki tavalla tai toisella tämän taudin aiheuttamia.

Romaanissa todetaan, että ihmiset toistavat helposti virheitään. Silloin tällöin esiin nousee kuitenkin vahvoja yksilöitä, jotka nousevat olosuhteiden yläpuolelle, ja hetkiä, jolloin historian suunta voidaan muuttaa. Kaiken ei ole pakko mennä huonosti. Näin on siitä huolimatta, että romaanin kerronta on pessimististä, jopa nihilististä, eikä parempaan ole sen perusteella helppo uskoa.

Yhdellä tasolla Arktinen hysteria kertoo isistä ja pojista. Kertojana toimiva Harri Björkharry on insinööri, joka kunnioittaa toiminnan miehiä, mutta on itse päättämätön ja heikko. Hänen isänsä Vikki on häikäilemätön opportunisti ja isoisänsä Janne yksinkertainen mylläri. Isien ja poikien on vaikea tulla toimeen keskenään. Björkharryn suku rappeutuu samaa tahtia Suomen kanssa.

Arktisessa hysteriassa ei haikailla vanhoihin hyviin aikoihin, vaan yritetään saada selvää kaupunkeihin syntyneestä uudesta todellisuudesta. Tapio ei kuvittele, että maaseudusta elänyt Suomi olisi ollut mukavampi paikka, tai että sen asukkaat olisivat olleet kunnollisempia. Hän ymmärtää silti kaupungistumisen ongelmat ja kertoo niistä Arktisessa hysteriassa.

Harri Björkharry suhtautuu epäilevästi kaikkien yhteiskuntaluokkien ihmisiin. Etenkin tässä suhteessa Arktinen hysteria eroaa Pohjantähdestä. Köyhät ja rikkaat tuomitaan Harrin toimesta vastaavalla tavalla. Molempien joukosta löytyy hyvää ja huonoa ainesta. Tämä tekee Arktisen hysterian ihmiskuvasta uskottavan, mutta tekee romaanista hieman vaikean lukea. Se ei tarjoa juurikaan vastauksia tai hyvää mieltä. Se on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu ja jää siksi mieleen.

Arktinen hysteria jäi Tapion kuollessa kesken. Sen kritisoiminen keskeneräisyydestä ei kuitenkaan ole tärkeää. Eihän antiikin patsaitakaan haukuta sen takia, että niiltä puuttuu ruumiinosia. Arktinen hysteria on hieno kirja, joka nousee hitaasti ansaitsemaansa suosioon. Sen uudelle painokselle olisi varmasti kysyntää yhä monimutkaisemmaksi muuttuvana ja haastavana nykyaikana.

Esa Mäkijärvi

Diego Armando Maradona: Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

9789513192587_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Jumalan ja paholaisen matkassa

Diego Armando Maradona:

Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

Tammi 2017, s. 264

suomentanut Antero Tiittula

Diego Maradonan (s. 1960) omaelämäkerta vahvistaa käsitystä siitä, että parhaatkaan urheilijat eivät yleensä ole kyvykkäitä kertojia. Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986 on mitäänsanomaton. Siinä keskitytään Argentiinan voittamaan jalkapallon MM-turnaukseen vuonna 1986. Maradona teki siinä tunnetuimman maalinsa kädellään Englantia vastaan puolivälierässä.

Toimittaja Daniel Arcucci (s. 1963) on haastatellut maanmiestään Maradonaa ja pukenut tämän puheet sanoiksi. Tuloksena syntynyt yksinpuhelu ei ole erityisen kiinnostava. Teoksessa oletetaan, että Maradonan ajan pelaajat ja Maradona itse ovat läpikotaisin tuttuja. Jotkin nimet jäävät kaltaisilleni nuoremmille lukijoille turhan salaperäisiksi.

Selkeyden puutteen sijaan Jumalan käden suurin ongelma on kuitenkin urheilukirjojen perisynnissä, eli tylsyydessä. Maradona tunnettiin suorapuheisuudestaan, joten miksi hänen kirjansa ei ole jännittävämpi? Mukana on joitakin kiinnostavia kohtia, mutta enimmäkseen Arcucci antaa Maradonan jaaritella turhia. Mikä teki Maradonasta mahtavan jalkapalloilijan? Sitä ei Jumalan kädessä kerrota.

Jumala vai paholainen?

Eräs Jumalan käden kiinnostavimpia asioita on Diego Maradonan luku toisensa jälkeen toistama väite siitä, että hän on ollut koko elämänsä ajan jahdattu. Maradona nousi köyhistä oloista maailman parhaiden jalkapalloilijoiden joukkoon. Hän teki Argentiinasta maailmanmestarin ja nosti ikuisen alisuorittaja Napolin Italian ykköseksi. Vapaalla Maradona kaveerasi mafiosojen kanssa ja käytti huumeita. Jälkimmäisestä hän älähtää: ”Minusta huumeet tekivät huonomman pelaajan, eivät parempaa. Tiedätkö, millainen pelaaja olisin ollut, jos en olisi koskenut huumeisiin?” (s. 22)

Maradonalla tuntuu olevan pakonomainen tarve puolustella itseään. Kaikki olivat häntä vastaan, mutta hän raivasi silti tiensä huipulle. Hän haukkuu teoksessaan tielleen asettuneita ihmisiä, mutta erityistä kritiikkiä saavat häntä jatkuvasti haukkuneet journalistit: ”Monet uskoivat kaiken sen, mitä toimittajat kertoivat. Mutta jos meidän pelaajien vain annettaisiin olla, onnistuisimme kyllä.” (s. 63)

Maradonalta jää ymmärtämättä, että vaikka häntä kytättiin epäreilusti, hänellä oli myös taipumus hakeutua vaikeuksiin. Kaikki hänen ongelmansa eivät johtuneet kansainvälisestä salaliitosta.

Jumalan käden teksti on kohtalaista ja suomennos pääasiassa toimiva. Kirja hapuilee kuitenkin temaattisesti, eikä käännöskään ole täydellinen: ”Se kaveri, Park – ei mikään huvipuisto – napautti minua kolmen minuutin kohdalla.” (s. 101)

Useisiin kiinnostaviin kysymyksiin jätetään vastaamatta. Maradonan poikkeukselliset taidot eivät voineet johtua vain siitä, että hän puski eteenpäin, tai että hän oli valmis harjoittelemaan poikkeuksellisen kovaa. Maradona ei ole myöskään valmis pohtimaan mielipiteitä jakaneen persoonallisuutensa syitä: ”Silloin olin jo itse saatana, il Diavolo, niin kuin La Gazzetta dello Sportin kannessa sanottiin.” (s. 126)

Argentiinassa ja Napolissa Maradonaa pidetään Jumalana, mutta suurimmassa osassa muuta maailmaa hänen perintönsä on ristiriitaisempi. Vihaajien mielestä Maradona oli huijari ja roisto, joka teki mitä tahansa voittaakseen. Nämä mielipiteet pannaan Jumalan kädessä kateuden, vihan ja väärinymmärryksen piikkiin.

Kurja nykyaika

Jalkapallon kattojärjestöistä Diego Maradonalla ei ole hyvää sanottavaa. Hän ruoskii niiden johtajia Sepp Blatteria ja Michel Platinia kovin sanoin ja syyttää heitä korruptiosta. Tämä tuntuu Blatterin ja Platinin hiljattaiset sivuun siirtämiset huomioiden kummalliselta, mutta Jumalan käsi julkaistiinkin espanjaksi ennen näitä tapahtumia. Suomennos on siis joiltain osin vanhentunut.

Kuuluisasta käsimaalistaan Maradona ilmoittaa, ettei kadu sitä millään tasolla. Maradona käytti tilannetta hyväkseen, kun päättämättömät tuomarit eivät tienneet mitä tehdä. Tilaisuus teki varkaan. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Maradona suosittelee sama metodia eri elämäntilanteissa kaikille.

Ei Jumalan käsi aivan onneton ole. Mukana on tarkkoja huomioita, kuten Maradonan valitus jalkapallon muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi ja sitä harrastavien pelaajien tulemisesta konemaisiksi. Maradonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän oli yksilö. Hän ei tunnu muutenkaan viihtyvän 2010-luvulla: ”Nykypäivän lapset ovat tietenkin aina PlayStationilla, ja PlayStationista minä en halua tietää mitään, sillä se kutistaa pelaajat pikkuruisiksi, ei tee heistä suuria.” (s. 195)

Jumalan käden suomennos päättyy Jari Litmasen jälkisanoihin. Ne ovat, kuten Litmasen taannoinen omaelämäkertakin, suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomat ja paikoin vaivaannuttavan huonot. Maradonaa ja Litmasta yhdistää se, että he ovat neroja jalkapallon kanssa ja keskinkertaisuuksia kertojina.

Esa Mäkijärvi