Diego Armando Maradona: Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

9789513192587_frontcover_final_original

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Jumalan ja paholaisen matkassa

Diego Armando Maradona:

Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986

Tammi 2017, s. 264

suomentanut Antero Tiittula

Diego Maradonan (s. 1960) omaelämäkerta vahvistaa käsitystä siitä, että parhaatkaan urheilijat eivät yleensä ole kyvykkäitä kertojia. Jumalan käsi – Voittajan tarina Meksikon MM-kisoista 1986 on mitäänsanomaton. Siinä keskitytään Argentiinan voittamaan jalkapallon MM-turnaukseen vuonna 1986. Maradona teki siinä tunnetuimman maalinsa kädellään Englantia vastaan puolivälierässä.

Toimittaja Daniel Arcucci (s. 1963) on haastatellut maanmiestään Maradonaa ja pukenut tämän puheet sanoiksi. Tuloksena syntynyt yksinpuhelu ei ole erityisen kiinnostava. Teoksessa oletetaan, että Maradonan ajan pelaajat ja Maradona itse ovat läpikotaisin tuttuja. Jotkin nimet jäävät kaltaisilleni nuoremmille lukijoille turhan salaperäisiksi.

Selkeyden puutteen sijaan Jumalan käden suurin ongelma on kuitenkin urheilukirjojen perisynnissä, eli tylsyydessä. Maradona tunnettiin suorapuheisuudestaan, joten miksi hänen kirjansa ei ole jännittävämpi? Mukana on joitakin kiinnostavia kohtia, mutta enimmäkseen Arcucci antaa Maradonan jaaritella turhia. Mikä teki Maradonasta mahtavan jalkapalloilijan? Sitä ei Jumalan kädessä kerrota.

Jumala vai paholainen?

Eräs Jumalan käden kiinnostavimpia asioita on Diego Maradonan luku toisensa jälkeen toistama väite siitä, että hän on ollut koko elämänsä ajan jahdattu. Maradona nousi köyhistä oloista maailman parhaiden jalkapalloilijoiden joukkoon. Hän teki Argentiinasta maailmanmestarin ja nosti ikuisen alisuorittaja Napolin Italian ykköseksi. Vapaalla Maradona kaveerasi mafiosojen kanssa ja käytti huumeita. Jälkimmäisestä hän älähtää: ”Minusta huumeet tekivät huonomman pelaajan, eivät parempaa. Tiedätkö, millainen pelaaja olisin ollut, jos en olisi koskenut huumeisiin?” (s. 22)

Maradonalla tuntuu olevan pakonomainen tarve puolustella itseään. Kaikki olivat häntä vastaan, mutta hän raivasi silti tiensä huipulle. Hän haukkuu teoksessaan tielleen asettuneita ihmisiä, mutta erityistä kritiikkiä saavat häntä jatkuvasti haukkuneet journalistit: ”Monet uskoivat kaiken sen, mitä toimittajat kertoivat. Mutta jos meidän pelaajien vain annettaisiin olla, onnistuisimme kyllä.” (s. 63)

Maradonalta jää ymmärtämättä, että vaikka häntä kytättiin epäreilusti, hänellä oli myös taipumus hakeutua vaikeuksiin. Kaikki hänen ongelmansa eivät johtuneet kansainvälisestä salaliitosta.

Jumalan käden teksti on kohtalaista ja suomennos pääasiassa toimiva. Kirja hapuilee kuitenkin temaattisesti, eikä käännöskään ole täydellinen: ”Se kaveri, Park – ei mikään huvipuisto – napautti minua kolmen minuutin kohdalla.” (s. 101)

Useisiin kiinnostaviin kysymyksiin jätetään vastaamatta. Maradonan poikkeukselliset taidot eivät voineet johtua vain siitä, että hän puski eteenpäin, tai että hän oli valmis harjoittelemaan poikkeuksellisen kovaa. Maradona ei ole myöskään valmis pohtimaan mielipiteitä jakaneen persoonallisuutensa syitä: ”Silloin olin jo itse saatana, il Diavolo, niin kuin La Gazzetta dello Sportin kannessa sanottiin.” (s. 126)

Argentiinassa ja Napolissa Maradonaa pidetään Jumalana, mutta suurimmassa osassa muuta maailmaa hänen perintönsä on ristiriitaisempi. Vihaajien mielestä Maradona oli huijari ja roisto, joka teki mitä tahansa voittaakseen. Nämä mielipiteet pannaan Jumalan kädessä kateuden, vihan ja väärinymmärryksen piikkiin.

Kurja nykyaika

Jalkapallon kattojärjestöistä Diego Maradonalla ei ole hyvää sanottavaa. Hän ruoskii niiden johtajia Sepp Blatteria ja Michel Platinia kovin sanoin ja syyttää heitä korruptiosta. Tämä tuntuu Blatterin ja Platinin hiljattaiset sivuun siirtämiset huomioiden kummalliselta, mutta Jumalan käsi julkaistiinkin espanjaksi ennen näitä tapahtumia. Suomennos on siis joiltain osin vanhentunut.

Kuuluisasta käsimaalistaan Maradona ilmoittaa, ettei kadu sitä millään tasolla. Maradona käytti tilannetta hyväkseen, kun päättämättömät tuomarit eivät tienneet mitä tehdä. Tilaisuus teki varkaan. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Maradona suosittelee sama metodia eri elämäntilanteissa kaikille.

Ei Jumalan käsi aivan onneton ole. Mukana on tarkkoja huomioita, kuten Maradonan valitus jalkapallon muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi ja sitä harrastavien pelaajien tulemisesta konemaisiksi. Maradonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän oli yksilö. Hän ei tunnu muutenkaan viihtyvän 2010-luvulla: ”Nykypäivän lapset ovat tietenkin aina PlayStationilla, ja PlayStationista minä en halua tietää mitään, sillä se kutistaa pelaajat pikkuruisiksi, ei tee heistä suuria.” (s. 195)

Jumalan käden suomennos päättyy Jari Litmasen jälkisanoihin. Ne ovat, kuten Litmasen taannoinen omaelämäkertakin, suurimmaksi osaksi mitäänsanomattomat ja paikoin vaivaannuttavan huonot. Maradonaa ja Litmasta yhdistää se, että he ovat neroja jalkapallon kanssa ja keskinkertaisuuksia kertojina.

Esa Mäkijärvi

Jonathan Blow’n peleistä

9709a862058fc65b962a638ed0d54248

Ovatko videopelit taidetta? Kysymys on kulunut, mutta silti ajankohtainen. Enemmistön mielestä pelit ovat viihdettä, eikä niiden pitäisi edes yrittää olla mitään enempää. Vähemmistön mukaan pelit ovat puolestaan jo lähtökohtaisesti taidetta ja niitä pitäisi siksi arvostaa enemmän. Totuus lienee jossakin tässä välissä, sillä vaikka myyntiin on tullut useita selkeän taiteellisia pelejä, suurin osa niistä on tarkoitettu ajankuluksi.

Oli asia niin tai näin, peleillä on nykyään kulttuurissamme keskeinen asema. Niitä ostetaan suuria määriä ja yhä vanhemmat ihmiset käyttävät aikaansa niihin. Erään tutkimuksen mukaan 59 prosenttia amerikkalaisista pelaa vapaa-ajallaan. Keskiverto pelaaja on 31-vuotias mies. Konsoleita käytetään eniten, mutta taulutietokoneet ja kännykät ovat muuttaneet pelaamisen luonnetta. Yhä useampi pelaa matkustaessaan julkisilla kulkuvälineillä tai ollessaan muuten liikkeessä. Tämä on johtanut uudenlaisiin peleihin, jotka on suunniteltu uusille alustoille.

Suosituimmat konsoli- ja tietokonepelit, kuten Grand Theft Autot, Battlefieldit ja Call of Dutyt, ovat kehittyneestä teknologiasta huolimatta melko yksinkertaisia. Ne on suunnattu ostajille, jotka ovat kiinnostuneita suoraviivaisesta viihteestä. Pelialalla on paljon lahjakasta ja taiteellisesti suuntautunutta väkeä, mutta markkinat määräävät pelien suunnan. Taiteellisempia pelejä tekevät useimmiten lähinnä pienet firmat, jotka voivat ottaa suurempia riskejä. Nämä niin kutsutut indie-kehittäjät luovat videopelejä yksin tai pienissä ryhmissä ja ilman suuren julkaisijan taloudellista tukea.

Eräs tunnetuimpia hiljattaisia indie-kehittäjiä on ajan manipulointiin perustuvan Braid-tasohyppelyn ja haastavan The Witness -ongelmanratkaisun luoja Jonathan Blow (s. 1971). Hän on saavuttanut menestystä tekemällä syvästi henkilökohtaisia pelejä. Blow’n mielestä pelien on turha haaveilla kulttuuripiirien arvostuksesta, jos niiden kehittäjät eivät ole kunnianhimoisempia ja aseta rimaa korkeammalle. Blow on joutunut kärkevien mielipiteittensä takia runsaan kritiikin kohteeksi.

The Atlanticin muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Blow’ta kuvaillaan erikoiseksi tyypiksi, joka ajaa kalliilla sähköautolla ja elää muuten askeettisesti. Hän ei vastaa kuvaa stereotyyppisestä pelinkehittäjästä, joka mielletään edelleen epäsosiaaliseksi nörtiksi. Toisaalta Blow’n tapa hakeutua tiukkasanaisiin väittelyihin on tuttu kaikille pelialalla. Hienovaraisuus ei ole tekijöiden tai pelaajien vahvuuksia. Monet peleihin liittyvät riidat ovat typeriä ja tuovat mieleen yläasteella puhkeavat kärhämät.

The Atlanticissa pelit tuomitaan tylysti. Lehden mukaan ne saavuttivat kauan sitten taloudellisen aikuisuuden, mutta “muoto on edelleen taiteellisesti takapajuinen, jota vaivaavat sarjakuvamaiset verilöylyt ja loputtomat tuoton kannalta hyödylliset jatko-osat.” Nämä ja muut toimittajan vastaavat kiteytykset ovat liian armottomia, mutta niissä on totuuden siemen. Monet menestyneimmät pelit todella ovat aivottomia räiskintöjä ja puuduttavia jatko-osia. Ne myyvät parhaiten, joten niitä tehdään eniten ja niiden valmistamiseen käytetään eniten rahaa. Vähissä ovat ne suuret pelitalot, joiden tekeleet ovat älyllisesti tai muuten haastavia.

Blow on ottanut elämäntehtäväkseen muuttaa tämän. The Atlanticin hänestä tekemän artikkelin tullessa hänen toinen pelinsä The Witness ei ollut vielä ilmestynyt. Se julkaistiin myöhästelyjen jälkeen usealle alustalle vuonna 2016. Blow’n pelit vaativat käyttäjiltä paljon. The Witnessissä ratkaistaan monimutkaisia pulmia yksinkertaisessa ympäristössä. Sen mekaniikan oppii nopeasti, mutta sen läpäisemiseen vaaditaan älyä. Ei ihme, että lukuisat pelaajat ovat olleet ymmällään Blow’n luomusten edessä. Niitä pidetään hyvinä, mutta usein liian vaikeina.

Kaikki eivät ole samaa mieltä Blow’n kanssa siitä, että pelien pitäisi olla henkilökohtaisempia ja älyllisesti haastavampia. Blow on haukkunut kollegoitaan ja saanut maineen vaikeana tyyppinä. Hän kuvailee The Atlanticissa peliteollisuutta keskinkertaisuuden pesäksi, eikä ole aivan väärässä. Taloudelliset realiteetit kahlitsevat etenkin isoja valmistajia ja estävät niitä tehokkaasti tekemästä vähänkään kunnianhimoisempia pelejä. Monet pitävät lisäksi kiinni käsityksestä, että pelaajat eivät edes odota peleiltä mitään monimutkaisempaa, eikä sellaista pidä väkisin yrittää tehdä. Blow’n ja hänen hengenheimolaistensa taistelu tuulimyllyjä vastaan jatkuu.

Anders Rydell: Kirjavarkaat – Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana

rydellkirjavarkaat

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

Varastetut sanat

Anders Rydell:

Kirjavarkaat – Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana

Gummerus 2016, s. 474

suomentanut Pekka Marjamäki

Toiseen maailmansotaan tuntuu löytyvän loputtomasti uusia näkökulmia. Ruotsalainen Anders Rydell (s. 1982), joka on tehnyt aiemmin kirjan natsien taidevarkauksista, lähestyy sotaa tällä kertaa kirjavarkauksien kautta. Lähestymistapa on mukavan raikas, sillä aikaa on analysoitu hyvin paljon.

Natseista ja kirjoista tulee ensimmäisenä mieleen roviot, joissa liekkeihin heitettiin hallinnolle haitallisiksi katsottuja kirjoja. Rydell huomauttaa kuitenkin, että kansallissosialistit eivät halunneet vain tuhota teoksia, vaan olivat myös kiinnostuneita niiden sisältämän tiedon ottamisesta käyttöönsä. Historia haluttiin kirjoittaa uudelleen.

Kirjavarkaiden alussa lainataan 1800-luvulla elänyttä runoilija Heinrich Heineä, jonka mukaan kirjojen hävittämisestä on helppo siirtyä ihmisten polttamiseen. Näin tapahtuikin natsien hallitsemassa Saksassa. Heidän toimintaansa kuului myös pahimpien ideologisten vihollistensa, kuten juutalaisten ja kommunistien, arkistojen ja kirjastojen järjestelmällinen ryöstäminen. Tavoitteena ”oli riistää ihmisiltä sanat ja kertomukset – takavarikoida ne lopullisesti.” (s. 12)

Uuden luominen ja vanhan tuhoaminen

Saksalaiset kirjaroviot juontavat juurensa protestantti Martti Lutheriin, joka poltti pahoiksi mieltämiään katolisia tekstejä 1500-luvulla. Uskonpuhdistuksen aloittaja Lutheria pidettiin myöhemmin natsien toimesta historiallisen saksalaisen uhmahengen ilmentymänä.

Natsit valjastivat Lutherin ja monet muut tuhoisan politiikkansa puhemiehiksi. Symboliikka oli kansallissosialisteille tärkeää. Propagandaministeri Joseph Goebbels oli ”hyvin perillä rovioiden sekä historiallisesti että poliittisesti tärkeästä symbolisesta merkityksestä uudestisyntyneen Saksan kiihkeänä kasteseremoniana.” (s. 30)

Kirjavarkaat sisältää paljon kiinnostavaa tietoa. Sen tekijän vahvuus on etenkin todellisten tapahtumien tarinallistamisessa. Hieman huonommin toimivat kuvaukset kirjoittajan omista matkoista ympäri Eurooppaa kadonneiden tai tuhoutuneiden kirjojen perässä. Historia tuntuu Anders Rydellin kertomana nykyhetkeä kiinnostavammalta.

Kirjavarkaiden tekijä on avoimen maailman puolella ja kansallismielisyyttä vastaan. Osansa hänen leppymättömästä kritiikistään saa muun muassa natseja vihannut kirjailija Thomas Mann, jonka nuoruuden aikaista ajattelua Rydell ei hyväksy. Rydellin mukaan Mannin ja muiden ”palavasieluinen kansallismielisyytensä, feodaalisten ihanteiden puolustamisensa ja sodan romantisoimisensa korkeammaksi henkiseksi taisteluksi myötävaikutti kuitenkin siihen, että kansallissosialismin radikaali maailmankuva sai osakseen kaipaamaansa oikeutusta.” (s. 80)

Rydellin vapaamielisyys on yksi Kirjavarkaita voimakkaasti määrittelevä tekijä. Hän osoittaa onnistuneesti, että kaikki natsit eivät olleet barbaareja, vaan häikäilemättömän älykkäitä opportunisteja, jotka olivat mielettömän kiinnostuneita tiedosta. Uuden luominen ja vanhan tuhoaminen kulkivat heillä rinta rinnan.

Erityisen pahasti kärsivät juutalaiset, jotka propaganda nosti saksalaisten suurimmaksi viholliseksi. Rydell kommentoi vähitellen kierroksia ottanutta vainoa: ”Natsien järjestelmällisissä puhdistusoperaatioissa oli jotakin tavattoman pahantahtoista. He pyrkivät pyyhkimään pois kaikki jäljet juutalaisväestön olemassaolosta koko Euroopassa.” (s. 209)

Katkeraan loppuun asti

Akselivaltioiden toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot on hyvin dokumentoitu. Heidän tekemänsä kirjavarkaudet tunnetaan kuitenkin huonosti. Tästä kielii sekin, että sodan aikana varastettujen teosten luettelointi ja palauttaminen alkuperäisille omistajilleen on vielä pahasti kesken. Saksan kirjastoista löytyy yhä valtavasti kirjoja, jotka haalittiin epäilyttävillä tavoilla.

Kirjavarkaat on tästä syystä tärkeä. Se täyttää taidevarkauksiin keskittyneeseen historiankirjoitukseen jäänyttä aukkoa. Sotaa käytiin monella rintamalla: ”Kyse ei kuitenkaan ollut sodasta, jossa vihollinen pyrittiin tuhoamaan pelkästään fyysisesti, vaan kamppailua käytiin myös muistoista ja historiasta. Ja siinä Alfred Rosenbergin eri projektit näyttelivät pääroolia.” (s. 343)

Alfred Rosenberg oli natsien pääideologi, jonka merkitystä on historioitsijoiden painotuksista riippuen joko korostettu tai vähätelty. Varmaa on, että Rosenbergilla oli saksalaisten vihollisten kirjoitetun kulttuurin tuhoamisessa ja varastamisessa tärkeä osa. Rosenberg ei koskaan katunut tekojaan, vaan kannatti natsismia aina hirttämiseensä asti.

On kiinnostavaa, että vaikka natsit tiesivät todennäköisesti häviävänsä aloittamansa sodan, he jatkoivat valitsemallaan tuhoisalla tiellä loppuun saakka. Heidän totaalisessa mallissaan ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kirjojen vieminen jatkui sekin pitkään. Kirjavarkaat valottaa toista maailmansotaa uudesta näkökulmasta. Se on jo tästä syystä lukemisen arvoinen.

Esa Mäkijärvi