Sodankylän elokuvajuhlilla mikään ei ole enää pyhää: kamerat räpsyvät näytöksissä!

Sodankylän elokuvajuhlat alkoi eilen ristiriitaisissa tunnelmissa. Keskiviikon ohjelmisto oli täynnä maailman parasta elokuvaa, mutta jokin oli toisin. Se kiteytyi 2001: Avaruusseikkailun yönäytökseen, jossa iPhonet räpsyivät.

Festarit avasi klo 16.30 Jafar Panahin hillitön Taxi. Iranilaisen, kotiarestissa viimeiset viisi vuotta istuneen ohjaajan tuorein palkittiin vastikään Berliinin elokuvajuhlilla Kultaisella karhulla. Palkinnon otti vastaan valtoimenaan vollottanut tytär Solmaz Panahi, joka näyttelee elokuvassa Panahin veljentytärtä.

Elokuvassa ohjaaja Jafar Panahi ajaa taksia Teheranin kaduilla. Abbas Kiarostamin elokuvaan 10 viittaava Taxi on kudelma näennäisen spontaaneja kohtaamisia ihmisten välillä. Yksi kyytiläisistä elokuvan alkupuolella tunnistaa kuskin arthouse-legendaksi ja yrittää saada tätä bisneskumppanikseen. Toinen alkaa väittelyn kuolemantuomion tarpeellisuudesta.

Panahi tekee metaelokuvaa. Hän kommentoi omaa tuomiotaan, taiteen tekemisen mahdollisuuksia Iranissa sekä omaa elokuvaansa. Kaikki taltioidaan kojelautaan asennetun kameran sekä satunnaisten muiden kameroiden (kuten veljentyttären käyttämän pokkarin) avulla muistitikulle.

Täytekakkuun kätketyllä muistitikulla Panahi toimitti ensimmäisen kotiarestissa tekemänsä elokuvan, This Is Not a Filmin, Cannesin elokuvajuhlille 2011.

Festivaalin avajaiselokuva oli samalla ensimmäinen loppuunmyyty näytös. Kunniavieras Mike Leigh’n kiitelty 11 vuoden takainen Vera Drake täytti Lapinsuun ja ansaitsi riehakkaat aplodit. Suurin syy tähän oli tietenkin eturivissä istunut Leigh, joka piti näytöksen jälkeen lyhyen Q&A:n. Hän sanoi Vera Draken teemojen olevan yhä ajankohtaisia, yli vuosikymmen sen valmistumisen jälkeen.

Imelda Stauntonin mestarillisesti näyttelemä Vera Drake on tutkielma isosta ja vaikeasta aiheesta. Nimihenkilö on sodanjälkeisen 1950-luvun Iso-Britannian henkisissä raunioissa hymysuin ahertava perheenäiti (Staunton), joka toimittaa vapaa-ajallaan laittomia abortteja. Leigh halkoo elokuvansa tarkasti kahtia: ensimmäisen puoliskon lämminhenkinen draamakomedia nyrjähtää pienessä hetkessä painavaksi tragediaksi. Loppu on oikeusprosessin hallittua tutkielmaa.

Keskiviikon huipensi Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun näytös. 70-milliseltä filmiltä isossa, tänä vuonna peräti 1000 henkeä vetävässä teltassa näytetty elokuva sai yhä tuntemaan itsensä hyvin pieneltä. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia menivät, kuten nyt menevät sellaiset kokemukset, joissa aika menettää merkityksensä.

Osalle yleisöstä kyse oli silti ajalleen ominaisesti näytöksessä olemisesta itseisarvona. Useampi nimittäin napsi valkokankaasta kuvia. Tätä tehtiin ennen kaikkea alkuteksteissä, mutta myös elokuvan aikana. Röyhkeimmällä räpsi loppuvaiheessa jo järkkäri.

Sanonta kissasta ja pöydällä tanssivista hiiristä hiipi mieleen.

Sodankylän elokuvajuhlien arvo on nimenomaan siinä, että täällä elokuva on tärkein. Kaikki muu on sille alisteista. Täällä jos jossain toivoisi yleisön kunnioittavan festivaalin pitkäaikaisen ja itsepintaisen taiteellisen johtajan ajatusta taiteenlajin pyhyydestä. Kuvaamista ei pitäisi joutua erikseen kieltämään – kiellon pitäisi olla itsestäänselvä, kävijöiden festivaalikäytökseen koodattu.

Sodis viettää 30-vuotisjuhlaansa ja se näkyy kasvaneissa kävijämäärissä. Keskiviikon aamupäivän seminaari, joka yleensä vetää Lapinsuun puolilleen, oli tupaten täynnä. Jonot kiemurtelivat ensimmäisenä päivänä pitkinä. Juhlavuosi ja Peter von Baghin poismeno vetävät kävijöitä.

Pieni pölyinen elitisti sisälläni toivoo, että kävijät muistaisivat kunnioittaa tärkeintä. Ja ottaa (yhtälailla tärkeät) selfiensä teatterisalien ulkopuolella.

Me, myself and @jacknevada125 !!! #happy #msff pic.twitter.com/EBpMVhXcwW

— Anton Vanha-Pajapää (@aavama) 10. kesäkuuta 2015