Zadie Smithin irtiotto

All novels attempt to cut neural routes through the brain, to convince us down this road the true future of the Novel lies. In healthy times, we cut multiple roads, allowing for the possibility of a Jean Genet as surely as a Graham Greene. These aren’t particularly healthy times. A breed of lyrical realism has had the freedom of the highway for some time now, with most other exits blocked.

Näin tuumi Zadie Smith vuonna 2008 arvioidessaan New York Review of Booksissa kaksi uutuusromaania, Joseph O´Neillin Netherlandin ja Tom McCarthyn Remainderin. Edellinen edusti hänen mielestään nykyisen kertomakirjallisuuden valtatien kulkijaa, lyyristä realismia, jälkimmäinen taas erästä valtatiestä erkaantunutta postmodernia sivuväylää. Smith on julkaissut kyseisen arvion myös esseekokoelmassaan Changing My Mind, ja hyvä niin, koska se sisältää laajemminkin kiinnostavaa pohdintaa romaanimuodon umpikujista ja mahdollisuuksista.

Lyyrinen realismi jatkaa 1800-luvun kertomakirjallisuuden suurten nimien, ennen muuta Balzacin ja Flaubertin perintöä. Smithin mukaan sitä luonnehtii pyrkimys selkeään muotoon, usko kieleen totuuksien ja todellisuuksien paljastajana sekä käsitys syvästä, eheästä minuudesta. Näitä uskonkappaleita vastaan on hyökätty kertomakirjallisuudessa eri vuosikymmeninä eri suunnilta, muun muassa amerikkalaisten postmodernistien (Barth, Barthelme, Pynchon, Gaddis, Wallace) toimesta. Mutta kuten Smith esseessään toteaa, valtavirtaa edustavat kirjailijat ja kriitikot tapaavat nähdä kuvainraastajat ja kyseenalaistajat vain harhautuneina ideologeina, rasittavina viisastelijoina vailla sielua ja sydäntä.

Onko lyyrisen realismin pitkäikäisyys todiste sen elinvoimasta, kysyy Smith. “Is it really the closest model we have to our condition? Or simply the bedtime story that comforts us most?” Smith ei peittele sympatioitaan. Siinä missä O´Neillin Netherland näyttäytyy kaikessa kerrontateknisessä taitavuudessaan hänelle pönäkän itsetyytyväisenä teoksena, onnistuu McCarthyn Remainder laittamaan liikkeelle sellaisia tekstuaalisia energioita, jotka avaavat aidosti uudenlaisia näkökulmia: “It clears away a little of the deadwood, offering a glimpse of an alternative road down which the novel might, with difficulty, travel forward”. Smith julistaakin Remainderin yhdeksi parhaimmista brittiläisistä nykyromaaneista. En väitä vastaan. Olisikohan se aika suomentaa?

Smithin uutta romaania on kiinnostavaa tarkastella hänen esseistisiä pohdintojaan vasten. Luin NW:n tuoreeltaan alkukielellä, ja koska lukurauha ei silloin ollut paras mahdollinen omien kirjoitustöideni vuoksi, päätin palata siihen joskus paremmalla ajalla. Nyt, kun NW on ilmestynyt suomeksi nimellä Risteymiä, minulle tarjoutuikin hyvä tilaisuus tarttua siihen uudestaan. Kriitikot ovat luonnehtineet Risteymiä Smithin kunnianhimoisimmaksi romaaniksi. Onko se siis vimmainen irtiotto lyyrisestä realismista, rohkea koukkaus kertomakirjallisuuden valtatieltä? On ja ei. Moni sellainen, joka on rakastanut Valkoisia hampaita tai Kauneudesta-romaania, saattaa joutua ymmälleen tai jopa tuskastua Risteymien parissa. Sitä ei voi lukea edeltäjiensä tapaan kuin lukuromaania, ahmien ja nautiskellen. Se vaatii tarkkuutta, kärsivällisyyttä, syventymistä. Se on oikukas ja kiehtova tarinoiden rihmasto, tekstuaalinen multiversumi.

Risteymissä seurataan kourallista lontoolaisia esikaupungin eläjiä, mutta Smith ei rakenna kerrontaa suoraviivaisten tarinalinjojen varaan, vaan luo toisiinsa limittyvien sisäisten ja ulkoisten äänten kakofonian: on sinne tänne poukkoilevaa tajunnanvirtaa, ohitse virtaavia keskustelunpätkiä sekä toistuvia ja muotoaan muuttavia avainlauseita ja -hokemia, jotka ryydittävät päähenkilöiden maallista vaellusta. Toisin sanoen Smith pyrkii juuri siihen, mistä hän tämän merkinnän avaussitaatissa puhuu: pääsemään kosketuksiin henkilöhahmojensa sisäisen maailman, tajunnan äänen kanssa, ja kertomaan sitä kautta millaista on elää ja hengittää 2010-luvulla sosiaalisten ristiriitojen värittämässä monikulttuurisessa metropolissa. Tavoittaako Smith poukkoilevalla kerronnallaan jotain sellaista, mitä ei tavoittaisi lyyrisen realismin työkaluilla? Mielestäni kyllä. Risteymiä luo päähenkilöistään ja heidän suhteistaan sosiaaliseen ja historialliseen todellisuuteensa väkevän ja moniulotteisen kuvan. Smithin kerronta sukeltaa ihmistietoisuuden ytimiin sen sijaan että muokkaisi ihmistietoisuuksista psykologisesti motivoituja, mallikelpoisia romaanihenkilöitä.

Teoreettista kirjallisuuspuhetta kammoavia Smithin lähestymistapa voi hirvittää. Onko Risteymiä taas yksi rikkiviisas postmoderni hirvitys, josta puuttuu inhimillinen lämpö? Ei missään tapauksessa. En edes luonnehtisi sitä postmoderniksi romaaniksi, vaan mielestäni se edustaa jonkinlaista retromodernismia. Niin kirjallisen keinovalikoimansa kuin erinäisten intertekstuaalisten yhteyksiensä puolesta Risteymät henkii 1920-luvun henkeä. Moni kriitikko onkin nähnyt lähisukulaisuutta James Joycen Ulysseksen kanssa, mikä ei yllätä, koska sen verran selviä silmäniskuja Smith siihen suuntaan harrastaa. Smithin Lontoo on kuitenkin hyvin elävästi nykypäivän Lontoo, vaikka hän käyttää sen kuvaamisen välillä hyvin samantyyppisiä konsteja kuin Joyce viime vuosisadan alun Dublinin kuvaamiseen. Skeptinen lukija saattaa tietysti tuumia Smithin tekniikoista, että nämähän on nähty ja tehty, eikö niistä olisi pitänyt päästä jo yli. En minäkään jaksanut Risteymiä lukiessani olla tekstistä kaiken aikaa innostunut. Välillä meinasi leuka retkahtaa. Mutta yhtä kaikki, pidän Risteymiä Smithin parhaana romaanina, niin paljon kuin Valkoisista hampaista aikoinaan tykkäsinkin. Hän yksinkertaisesti kirjoittaa niin hyvin, on niin uskomaton kielellisten vivahteiden (myös puhutun kielen) taituri, että temppuvalikoiman ajoittainen toisteisuus ei muodostu kovin suureksi rasitteeksi. Irmeli Ruuskan suuomennoskin toimii hyvin, vaikka parhaiten Smithin proosan värähtelyt tietysti aistii alkuteoksesta, NW:stä.

Risteymiä lukiessa mieleeni tuli sekin, että usein kuulee sanottavan, kuinka tv-sarjat ovat totuttaneet suuren yleisön seuraamaan useita henkilöhahmoja yhteen kietovia monipolvisia tarinalinjoja. Tällaiset kerronnalliset strategiat ovat todellakin valuneet romaanitaiteesta elokuvaan ja televisioon. Nykyisin elokuvat ja tv-sarjat tekevät niin monet asiat paremmin ja vetävämmin kuin keskivertoromaanit, että toisinaan tulee mieleen, jaksaako fiktiota enää lukeakaan. Smithin uusi romaani onnistuu valamaan minuun uskoa. Olen aiemmin kirjoittanut, että romaani menettää entisestään asemiaan, jos se tyytyy vain valjusti toistelemaan visuaalisen kerronnan tehokeinoja. Romaanin pitäisi pystyä todistamaan, että se osaa tehdä monet asiat paremmin kuin elokuvat tai tv-sarjat. Se taas edellyttää vahvemmin kirjallista, kielen ilmaisumahdollisuuksiin ankkuroituvaa otetta: ei pidä yrittää toistaa äänen ja kuvan keinoja painetussa sanassa. Risteymien suuri ansio onkin, että se on häpeämättömän kirjallinen. Lainaan tähän loppuun pätkän arvostelusta, jonka Joyce Carol Oates siitä kirjoitti New York Review of Booksiin:

How to present, in language, the shimmering, ever-shifting life of a place? The most obvious means, the documentary film, has its limitations: the filmmaker can record hours of visual imagery, he can interview subjects, and we can overhear subjects speaking, but we cannot hear their inner voices, and we cannot see the world inside their heads. A kaleidoscope of fascinating and “authentic” images can pass before our eyes as viewers, but we can’t interpret these images through the prism of consciousness, with its myriad histories, that is the soul of a place. We are forever viewers, voyeurs. We “haven’t a clue.”


Only an assiduously calibrated work of art, of the ambition and artistry of James Joyce’s Ulysses, for instance, can take us beyond the dazzling and distracting surface, into the mysterious region in which place and personality bond: that region in which those born to a place are irremediably defined by it, and might be said to be its offspring. In Ulysses, inside Leopold Bloom’s ferociously buzzing head, we experience the “Hibernian Metropolis” of midday Dublin in a way no mere tourist could.

Kommentit (10)
  1. Marjatta Mentula
    14.9.2013, 20:15

    Vahva esittely.
    Zadie Smith on eräs suosikkejani aikamme amerikkalaiskirjailijoista. Hänhän on ollut alusta asti melkoinen tyylitaituri. Tällainen ilotulitusmainen tyyli – tekstuaalinen multiversumi – pilkistää tällä hetkellä muillakin, mm. joillakin nuorilla suomalaisilla naiskirjailijoilla.

    Pohdintasi elokuvien ja tv-sarjojen vaikutuksesta ihmisten lukuodotuksiin pitää varmaan paikkansa. Ihmisistä on tullut yleensäkin myös nopeampia ja useampia asioita kerrallaan hallitsevia. Perinteinen romaanitaide voi olla pakopaikka, mutta myös monelle hitaudessaan ja yksinkertaisuudessan luotaantyöntävä.

    Nyt on kyllä luettava kirja ennen kuin sanon enempää.

  2. Tommi Melender
    15.9.2013, 09:18

    “Perinteinen romaanitaide voi olla pakopaikka, mutta myös monelle hitaudessaan ja yksinkertaisuudessan luotaantyöntävä.”

    Minulle pakopaikkana, jos se on oikea sana tässä, näyttäytyvät nimenomaan Risteymien kaltaiset romaanit. Ne ovat, hyvässä mielessä, hitaita syistä, joita yritin kuvata tuossa merkinnässäni.

    Monet muut, perinteisemmät nykyromaanit eivät taas ole mielestäni oikeastaan “hitaita”. Toki niiden lukeminen kestää kauemmin kuin yhden koko illan elokuvan katsominen, mutta eivät ne synnytä samanlaista uppoutumisen ja syventymisen tunnelmaa ja halua kuin vaikkapa The Wiren kaltaiset tv-sarjat. Ne saattavat olla “ihan kivoja” romaaneja, mutta siinä kaikki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *