Ystävärunoja

”Ajattelin että on hauskaa olla onnellinen

ja kuulua moniin yhdistyksiin”

Katkelma on Tua Forsströmin vastikään suomeksi ilmestyneestä runokokoelmasta Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Teos). Suomennos on Caj Westerbergin laatutyötä; siitä hänelle kiitokset.

Forsströmin lyriikka on merkinnyt ja merkitsee minulle paljon. Suhteeni hänen runoihinsa on enemmän kuin lukijan suhde hyvään tekstiin, se muistuttaa jonkinlaista ystävyyden kokemista. Siinä on mukana monenlaisia emootioita, epäkirjallisia(kin) tunneväreitä.

Tuntuu siltä kuin Forsströmin lyriikka toisi jonkinlaisen uuden värisävyn, jonka ansiosta maailman, ihmisten ja asioiden suhteet, näkee ja kokee täydemmin.

No jaa, pateettiseltahan tämä tällainen kuulostaa.

Olisi tietysti tyylikkäämpää kuvailla Forsströmin runoja analyyttisesti. Arvioida vaikkapa sitä, miten miten modernismin estetiikka ja tyyli-ihanteet – muotopuhtaus, kuvallisuus, maailmaa havainnoiva minuus ja läsnäolon metafysiikka – ilmentyvät Forsströmin säkeistä ja missä määrin hän horjuttaa, koettelee ja ottaa etäisyyttä näihin poeettisiin käytäntöihin.

Vaan enpä viitsi. Mielestäni Forsströmin runot todistavat sen minkä pitäisi olla kaikille selvää: että hyvä runous on hyvää runoutta, riippumatta siitä mitkä paradigmat sen taustalla kummittelevat.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Miksei sitä, miten runo muuttaa kokemisen tapaa voisi pohtia analyyttisesti ja mitä eroa kokemusten erittelyllä ja analyyttisellä kuvailulla on?

  2. 2

    sanoo

    Tuo merkintä oli, sanoisiko, puolivakavissaan kirjoitettu.

    Siis kuvailin ensin hyvin pateettisessa (ja tunnetasolla aidossa) sävyssä, millaisia fiiliksiä Forsströmin lyriikka herättää ja sitten heitin ilmaan kysymyksen (en siis aivan vakavissani ja lähinnä retorisessa mielessä), eikö olisi ”coolimpaa” tai ”fiinimpää” puhua lukukokemuksestaan etäännytetysti, puoliakateemisella tyylillä, ikään kuin ”uskottavana” runouden kokijana.

    Totta kai kokemisen tapaa voi pohtia analyyttisesti. Kuten myös epäanalyyttisesti, ilman finessejä.

  3. 3

    sanoo

    Tämä oli varmaan jonkinnäköiseksi provokaatioksi tarkoitettu. Provosoidunpa hiukan, koska satun olemaan (pakosta) tulkitsemassa runoutta analyyttisesti, toista, Pessoa-aiheista graduani tehdessä.

    Miksi runoa ei saisi eritellä reilun analyyttisesti? Jonkun mielestä tämä on varmaan elitististä, kun siinähän samalla koettelee omaa (mahdollista) kirjallisuustieteellistä koulutustaan. Mutta miksipä sitä ei saisi hyödyntää?

    Toisaalta nautin kyllä itsekin eniten epäanalyyttisestä kokemisesta sekä runoudessa, kirjallisuudessa laajemmin, että erityisesti elokuvissa ja musiikissa, joita myös paljon harrastan. Teoretisoiminen on pois itse elämyksestä. Nyt sitä on vain tehtävä.

  4. 4

    sanoo

    Ei ollut provokaatio, oli vain jonkinlaisessa epämääräisessä mielentilassa raapaistu sattumanvarain blogimerkintä. Kuten edellä totesin, kovin vakavasti tai pohditusti en noita sanoja kirjoittanut. Ne vain tulivat ulos siinä mielentilassa, jossa olin Forsströmin kokoelmaa luettuani.

    Toki runoutta saa lukea ja eritellä niin analyyttisesti kuin suinkin osaa, pystyy ja haluaa. Sellainenhan on vain rikkautta.

    Elitismiä vastaan minulla ei ole kerrassaan mitään. Suon mielelläni elitismin kiistattomat ilot niin hienon asian kuin lyriikan harrastajille ja ammattilaisille. Eikä tätä pidä ymmärtää ironisesti vaan täysin kirjaimellisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *