Yrmyyden poetiikkaa

Olen vanha katkera mies. Ehkä siksi minusta tuntuu lohdulliselta lukea toisten vanhojen katkerien miesten kirjoja.

Juhani Suomen Toisinajattelevan tasavaltaa edustaa ärhäkkää päiväkirjaproosaa, merkinnät alkavat tammikuun alusta 2013 ja päättyvät saman vuoden kesäkuun loppuun. Kekkostutkijaksi ristitty Suomi kiivailee ympärillään rehottavaa aikalaishulluutta vastaan vuoroin pisteliäästi ja sarkastisesti, vuoroin alistuneesti ja murheellisesti. Aikalaishulluutta edustavat niin Talvivaaran ympäristökatastrofi, tieteelliselle perustutkimukselle vahinkoa tekevä yliopistouudistus (jota pääministeri tyylilleen uskollisesti luonnehtii “fantastiseksi”) kuin eripuraisen hallituksen toilailut veropäätöksissä, Kreikan vakuuksissa sekä sote- ja kuntauudistuksessa (Suomi taivastelee varsin aiheellisesti konsulttidemokratiaa: esimerkiksi osinkoverolinjaukset hallitus teki alun perin elinkeinoelämän lobbareilta pöydän alta saatujen laskelmien pohjalta).

Toisinajattelevan tasavallassa toistuu useamman kerran tilanne, jossa Suomi tuudittautuu herkkään tunnelmaan luonnonilmiöiden äärellä, mutta joutuu julmasti temmatuksi pois idyllistään inhan arkisen todellisuuden muistuttaessa olemassaolostaan. “Kuinka nopeasti juhannusyön taika voikaan raueta. Tälläkään kerralla siihen ei vaadittu muuta kuin tarttuminen lukematta jääneisiin päivälehtiin”, Suomi purkaa sydäntään päiväkirjalleen.

Erityisen pisteliäästi Suomi kirjoittaa johtavasta hallituspuolueesta, jonka kahdessa pääpirussa Jyrki Kataisessa ja Alexander Stubbissa henkilöityy EU- ja Nato-intoileva ajan henki. Jos takavuosina kokoomuksen karikatyyri oli kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteyttä julistava kypäräpappi, niin nyt sen korvaa mittatilauspukuun sonnustautuva euroatlanttinen kosmopoliitti, joka “jähmettynyt ikihymy huulillaan ilmentää jo habituksellaan ‘eurooppalaisuuden’ ylivoimaa ‘sysi-suomalaisuuteen’ verrattuna.”

Tätä eilen syntynyttä, historiatonta “eurooppalaisuutta” sävyttää lapsenuskoinen optimismi, joka selvimmin ilmenee Stubbin hahmossa. Suomi vuodattaa estoitta sappea kommentoidessaan ulkomaankauppaministerin sanomisia ja tekemisiä nimittäen tätä milloin “valtakunnantwiittaajaksi”, milloin “politiikan päivänsäteeksi”. Stubbin suusta karkailevat sammakot herättävät Suomessa suoranaista vahingoniloa, eikä hän malta olla historiantutkijan auktoriteetillaan ojentamatta positiivisuuteensa pakahtuvaa Stubbia, joka väittää euron olevan “Euroopan historian vakain valuutta”.

Toisinajattelevan tasavaltaa on paikoin tuskaista, jopa depressiivistä luettavaa. Suomella ei ole hyvää sanottavaa juuri muista kuin Paasikivestä ja Kekkosesta, lähes kaikki nykyajan vaikuttajat ovat hänen silmissään joko murheellisia tai toivottomia tapauksia. Eikä Suomi peittele kirjoittamisensa motiivia, oikeamieliseksi kokemaansa kiukkua: hän myöntää joutuvansa tolaltaan nähdessään ympärillään vääryyttä. Ja vääryyttähän nykyajassa riittää. Kuvaavana voi pitää kirjan loppulausetta, jossa Seitsemän veljeksen Juhania mukaillen Suomi puuskahtaa tämän maailman olevan vain tunkiokasa, ei muuta.

Tummista sävyistä huolimatta Toisinajattelevan tasavaltaa sisältää myös palkitsevaa mustaa huumoria ja komiikkaa. Välillä se tosin on tahatontakin: esimerkiksi kun Suomi taivastelee kansanradiomaiseen tyyliin ministerien hotellilaskuja ja ynnäilee kuinka räikeästi ne rikkovat valtion matkaohjesääntöä (jota hänen mielestään pitäisi tietysti kiristää). Sättiviä, kiukuttelevia lauseita olisi työläs lukea, elleivät ne samalla myös huvittaisi ja jollain tapaa hellyttäisi tosikkomaisuudellaan. Paras musta huumori ja komiikka kumpuaa kuitenkin Suomen oikeamielisen kiukun jalostamista häijyn sarkastisista kiteytyksistä, jotka parhaimmillaan nousevat tekstimassan keskeltä viekkaasti, itsestään meteliä pitämättä ja punchlineaan alleviivaamatta. Toisinajattelevan tasavaltaa on kovin epätasainen kirja, mutta sen parhaat jaksot ovat pisteliäisyydessään verratonta aikalaiskommentaaria, vaikka Suomi ei yrmyn asiaproosaan saralla aivan Erno Paasilinnan edustamaan mestaruussarjaan asti ylläkään.

Suomelle kunniaksi on myös se, että hän on aidosti toisinajatteleva nykyisiin vallanpitäjiin nähden. Siinä mielessä kirjan nimessä ei ole tippaakaan liioittelua. Vastustajilleen Suomi antaa kannanotoillaan yllin kyllin aihetta leimata hänet suomettuneisuuden reliikiksi ja Kekkoslovakian haamuksi. Paitsi että se on aivan liian helppo lähtökohta kritiikille.

Toki Suomi tunnustautuu Paasikiven ja Kekkosen mieheksi, mutta hänen perustelunsa eivät ole kylmään sotaan sidottuja, vaan hän vetoaa kansainvälisen politiikan ajasta aikaan säilyviin tosiseikkoihin. Toisin sanoen hän kokee olevansa klassisen reaalipolitiikan edustaja: maailmannäyttämöllä toimivat vain valtiot, vain voimaolosuhteet huomioidaan eikä kansalaismielipidettä pidä sotkea ulkopolitiikan linjanvetoihin. Suomen kohdalla reaalipolitiikka sanelee sen, että emme puutu suurvaltojen (Venäjän tai Yhdysvaltojen) sisäisiin asioihin, koska moisista seikkailuista ei koidu maallemme minkäänlaista hyötyä mutta saattaa koitua suunnatonta vahinkoa. Maailman omaksitunnoksi Olof Palmen hengessä maamme ei missään tapauksessa pidä ruveta saati liittoutua sotilaallisesti, vaikka “Nato-änkyrät” siihen pyrkivätkin kansalaismielipiteestä piittaamatta,

Olen monesta asiasta eri mieltä Suomen kanssa. En esimerkiksi usko, että poliittisen realismin “klassisista opinkappaleista” olisi ikuisesti päteväksi, muuttumattomaksi ulkopolitiikan ohjenuoraksi. Miksi sitten Suomen tuskaisa ja raskasmielinen päiväkirjaproosa ainakin pieninä annoksina viihdyttää ja jopa lohduttaa minua? Osittain varmasti siksi, että pakkopositiivisuudesta ja postpolitiikasta kumpuavat ajan ilmiöt (tai ajan sairaudet) ahdistavat minua samalla tavalla kuin Suomea, lukukokemuksessa on siten jonkinlaisen henkisen kohtalotoveruuden juonne (vaikka poliittisesti olemmekin eri linjoilla). Mutta ehkä tärkein syy on Suomen edustama yrmyyden poetiikka, jossa suoraan sanominen on korkein hyve, tyylillisen hienostelun kustannuksella. Teksti tuntuu todelta, suorastaan kitkerän todelta. Siinä voi haistaa sappinesteen.

Se on merkityksellistä inhimillisesti, vaikka ei olekaan merkityksellistä taiteellisesti tai esteettisesti.

Kommentit (10)
  1. Ei tainnut ehtiä kulttuuriministeri Paavo “Janukovitsh” Arhinmäki luksuskello kädessään Juhani Suomen arvioitavaksi?

    Kuten tiedetään, moni Il Capo on noussut vasemmiston parista.

  2. Kyösti Salovaara
    25.2.2014, 13:17

    Suoraan sanoen: vaikea ymmärtää että intellektuelli puolustaa Juhani Suomen “harhaisia” teoksia.

    Luin joskus Juhani Suomen Kekkosihailuja ja ihmettelin, että mitä kaikkea “diktaattorille” sallitaan ja silti häntä pidetään Suomen, siis valtakunnan pelastajana.

    Mutta ehkäpä olen yksioikoinen, kotoisin Kotkasta missä me pikkupojat noin vuonna 1956 kävelimme kadulla toisiamme kädestä pitäen ja lauloimme: “Hei Mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo!”

    Demokratian ituja kuitenkin, silloin. Atavistisesti. Dystopian reunalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *