Yrmyyden poetiikkaa

Olen vanha katkera mies. Ehkä siksi minusta tuntuu lohdulliselta lukea toisten vanhojen katkerien miesten kirjoja.

Juhani Suomen Toisinajattelevan tasavaltaa edustaa ärhäkkää päiväkirjaproosaa, merkinnät alkavat tammikuun alusta 2013 ja päättyvät saman vuoden kesäkuun loppuun. Kekkostutkijaksi ristitty Suomi kiivailee ympärillään rehottavaa aikalaishulluutta vastaan vuoroin pisteliäästi ja sarkastisesti, vuoroin alistuneesti ja murheellisesti. Aikalaishulluutta edustavat niin Talvivaaran ympäristökatastrofi, tieteelliselle perustutkimukselle vahinkoa tekevä yliopistouudistus (jota pääministeri tyylilleen uskollisesti luonnehtii ”fantastiseksi”) kuin eripuraisen hallituksen toilailut veropäätöksissä, Kreikan vakuuksissa sekä sote- ja kuntauudistuksessa (Suomi taivastelee varsin aiheellisesti konsulttidemokratiaa: esimerkiksi osinkoverolinjaukset hallitus teki alun perin elinkeinoelämän lobbareilta pöydän alta saatujen laskelmien pohjalta).

Toisinajattelevan tasavallassa toistuu useamman kerran tilanne, jossa Suomi tuudittautuu herkkään tunnelmaan luonnonilmiöiden äärellä, mutta joutuu julmasti temmatuksi pois idyllistään inhan arkisen todellisuuden muistuttaessa olemassaolostaan. ”Kuinka nopeasti juhannusyön taika voikaan raueta. Tälläkään kerralla siihen ei vaadittu muuta kuin tarttuminen lukematta jääneisiin päivälehtiin”, Suomi purkaa sydäntään päiväkirjalleen.

Erityisen pisteliäästi Suomi kirjoittaa johtavasta hallituspuolueesta, jonka kahdessa pääpirussa Jyrki Kataisessa ja Alexander Stubbissa henkilöityy EU- ja Nato-intoileva ajan henki. Jos takavuosina kokoomuksen karikatyyri oli kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteyttä julistava kypäräpappi, niin nyt sen korvaa mittatilauspukuun sonnustautuva euroatlanttinen kosmopoliitti, joka ”jähmettynyt ikihymy huulillaan ilmentää jo habituksellaan ’eurooppalaisuuden’ ylivoimaa ’sysi-suomalaisuuteen’ verrattuna.”

Tätä eilen syntynyttä, historiatonta ”eurooppalaisuutta” sävyttää lapsenuskoinen optimismi, joka selvimmin ilmenee Stubbin hahmossa. Suomi vuodattaa estoitta sappea kommentoidessaan ulkomaankauppaministerin sanomisia ja tekemisiä nimittäen tätä milloin ”valtakunnantwiittaajaksi”, milloin ”politiikan päivänsäteeksi”. Stubbin suusta karkailevat sammakot herättävät Suomessa suoranaista vahingoniloa, eikä hän malta olla historiantutkijan auktoriteetillaan ojentamatta positiivisuuteensa pakahtuvaa Stubbia, joka väittää euron olevan ”Euroopan historian vakain valuutta”.

Toisinajattelevan tasavaltaa on paikoin tuskaista, jopa depressiivistä luettavaa. Suomella ei ole hyvää sanottavaa juuri muista kuin Paasikivestä ja Kekkosesta, lähes kaikki nykyajan vaikuttajat ovat hänen silmissään joko murheellisia tai toivottomia tapauksia. Eikä Suomi peittele kirjoittamisensa motiivia, oikeamieliseksi kokemaansa kiukkua: hän myöntää joutuvansa tolaltaan nähdessään ympärillään vääryyttä. Ja vääryyttähän nykyajassa riittää. Kuvaavana voi pitää kirjan loppulausetta, jossa Seitsemän veljeksen Juhania mukaillen Suomi puuskahtaa tämän maailman olevan vain tunkiokasa, ei muuta.

Tummista sävyistä huolimatta Toisinajattelevan tasavaltaa sisältää myös palkitsevaa mustaa huumoria ja komiikkaa. Välillä se tosin on tahatontakin: esimerkiksi kun Suomi taivastelee kansanradiomaiseen tyyliin ministerien hotellilaskuja ja ynnäilee kuinka räikeästi ne rikkovat valtion matkaohjesääntöä (jota hänen mielestään pitäisi tietysti kiristää). Sättiviä, kiukuttelevia lauseita olisi työläs lukea, elleivät ne samalla myös huvittaisi ja jollain tapaa hellyttäisi tosikkomaisuudellaan. Paras musta huumori ja komiikka kumpuaa kuitenkin Suomen oikeamielisen kiukun jalostamista häijyn sarkastisista kiteytyksistä, jotka parhaimmillaan nousevat tekstimassan keskeltä viekkaasti, itsestään meteliä pitämättä ja punchlineaan alleviivaamatta. Toisinajattelevan tasavaltaa on kovin epätasainen kirja, mutta sen parhaat jaksot ovat pisteliäisyydessään verratonta aikalaiskommentaaria, vaikka Suomi ei yrmyn asiaproosaan saralla aivan Erno Paasilinnan edustamaan mestaruussarjaan asti ylläkään.

Suomelle kunniaksi on myös se, että hän on aidosti toisinajatteleva nykyisiin vallanpitäjiin nähden. Siinä mielessä kirjan nimessä ei ole tippaakaan liioittelua. Vastustajilleen Suomi antaa kannanotoillaan yllin kyllin aihetta leimata hänet suomettuneisuuden reliikiksi ja Kekkoslovakian haamuksi. Paitsi että se on aivan liian helppo lähtökohta kritiikille.

Toki Suomi tunnustautuu Paasikiven ja Kekkosen mieheksi, mutta hänen perustelunsa eivät ole kylmään sotaan sidottuja, vaan hän vetoaa kansainvälisen politiikan ajasta aikaan säilyviin tosiseikkoihin. Toisin sanoen hän kokee olevansa klassisen reaalipolitiikan edustaja: maailmannäyttämöllä toimivat vain valtiot, vain voimaolosuhteet huomioidaan eikä kansalaismielipidettä pidä sotkea ulkopolitiikan linjanvetoihin. Suomen kohdalla reaalipolitiikka sanelee sen, että emme puutu suurvaltojen (Venäjän tai Yhdysvaltojen) sisäisiin asioihin, koska moisista seikkailuista ei koidu maallemme minkäänlaista hyötyä mutta saattaa koitua suunnatonta vahinkoa. Maailman omaksitunnoksi Olof Palmen hengessä maamme ei missään tapauksessa pidä ruveta saati liittoutua sotilaallisesti, vaikka ”Nato-änkyrät” siihen pyrkivätkin kansalaismielipiteestä piittaamatta,

Olen monesta asiasta eri mieltä Suomen kanssa. En esimerkiksi usko, että poliittisen realismin ”klassisista opinkappaleista” olisi ikuisesti päteväksi, muuttumattomaksi ulkopolitiikan ohjenuoraksi. Miksi sitten Suomen tuskaisa ja raskasmielinen päiväkirjaproosa ainakin pieninä annoksina viihdyttää ja jopa lohduttaa minua? Osittain varmasti siksi, että pakkopositiivisuudesta ja postpolitiikasta kumpuavat ajan ilmiöt (tai ajan sairaudet) ahdistavat minua samalla tavalla kuin Suomea, lukukokemuksessa on siten jonkinlaisen henkisen kohtalotoveruuden juonne (vaikka poliittisesti olemmekin eri linjoilla). Mutta ehkä tärkein syy on Suomen edustama yrmyyden poetiikka, jossa suoraan sanominen on korkein hyve, tyylillisen hienostelun kustannuksella. Teksti tuntuu todelta, suorastaan kitkerän todelta. Siinä voi haistaa sappinesteen.

Se on merkityksellistä inhimillisesti, vaikka ei olekaan merkityksellistä taiteellisesti tai esteettisesti.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Ei tainnut ehtiä kulttuuriministeri Paavo ”Janukovitsh” Arhinmäki luksuskello kädessään Juhani Suomen arvioitavaksi?

    Kuten tiedetään, moni Il Capo on noussut vasemmiston parista.

  2. 2

    sanoo

    Suoraan sanoen: vaikea ymmärtää että intellektuelli puolustaa Juhani Suomen ”harhaisia” teoksia.

    Luin joskus Juhani Suomen Kekkosihailuja ja ihmettelin, että mitä kaikkea ”diktaattorille” sallitaan ja silti häntä pidetään Suomen, siis valtakunnan pelastajana.

    Mutta ehkäpä olen yksioikoinen, kotoisin Kotkasta missä me pikkupojat noin vuonna 1956 kävelimme kadulla toisiamme kädestä pitäen ja lauloimme: ”Hei Mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo!”

    Demokratian ituja kuitenkin, silloin. Atavistisesti. Dystopian reunalla.

  3. 3

    sanoo

    ”Suoraan sanoen: vaikea ymmärtää että intellektuelli puolustaa Juhani Suomen ”harhaisia” teoksia.”

    En tiedä, ketä tarkoitat intellektuellilla. Mutta tarkoitukseni sen paremmin kuin halunikaan ei ole puolustaa Suomen ”teoksia”. Tässä kirjoitan vain yhdestä hänen kirjastaan, ja mielestäni tuon esiin, etten ole läheskään samoilla linjoilla hänen kanssaan. Mutta se ei estä minua viihtymästä (pieninä annoksina) hänen päiväkirjaproosansa äärellä.

    Suomen Kekkos-kirjat olen lukenut, ja niistä kieltämättä huokuu hänen varsin myötäsukainen suhtautumisensa kohteeseen. Vaan onhan ne kirjat luettava, jos haluaa Suomen sotienjälkeistä historiaa harrastaa. Lähdekritiikkiä unohtamatta.

    Niin kuin merkinnässäni sanoin: Suomi kokee paasikiviläis-kekkoslaisuuden kumpuavan poliittisen realismin klassisista opinkappaleista, joita hän pitää ulkopolitiikan lähtökohtana. Itse en ajattele yht kategorisesti.

  4. 4

    sanoo

    No, jos sinä et ole intellektuelli, niin kuka sitten?

    Näitä keskustelujen tasoja on tietysti monia.

    Niin kuin nyt tuo ”kuohuva” keskustelu Helsingin kekustakirjaston saunasta. Pitäisiköhän kirjastoihmisiltä ottaa kirjasto pois? Vai keskustelu? Vai mikä?

    Alistuneena huokaan: En tiedä.

  5. 5

    Anonymous sanoo

    Hah ha, ”yrmeyden politiikka.”
    Tunnistan ja tunnustan tuon itsekin. Todellakin. Kiitos Juhani ja Tommi.

    Minua pännii myös tuo ”angry birds ja supercell on mahtavii innovaatioita” -nuorkokoomusjengi, mutta myös punainen ja vihreä pääkaupunkilaispaniikki jonka suhtautuminen kaikkeen muuhun kuin virallisiin suvaitsevaisuus ja tasa-arvo -käsityksiin on friikahtava oikeaoppisuudessaan, liberaalien homolakien ylikannattaminen ja(!) niiden vastustaminen, kaiken näkeminen pelkästään ilmasto-ja ympäristönäkökulmasta (kuin uusi rotuoppi!), downshiftaus hipsterismi (pleen laman ruokkijat!) ja toiselta laidalta kaiken suruton uusoikeistolainen yksityistäminen ja tehtaiden ajaminen (SAK ja pörssi samalla asialla) Aasiaan suomalaisduunarien ulottuvilta ja noin kymmenen muuta asiaa. Negatiivinen ihminen? Varmasti.

    Kekkosen aikana (muistan jotakin oikeastikin 60-luvun alkupuolella syntyneenä) homma oli aika selvä. Miettunen, Sorsa ja Virolainen kuljettivat Suomi-laivaa punamustan jättivaltakunnan varjossa, kulttuuriradikaalien puuhastelu oli virkistävää ja vaaratonta (loppujen lopuksi) eivätkä päät olleet täynnä kuviteltuja uhkakuvia (edellä mainitsemani) vaan todellisia: globaali ydinsota ja maan miehitys. Kommunismi.

    Ymmärrän hyvin jos J.Suomi kaipaa pilipala-sisältöjen keskellä kunnollista reaalitodellisuutta ja kiukuttelee suurempaa tarinaa takaisin. ”Historia loppui jo” siltä niin kuin siltä Nipponin proffalta.

    jope

    (p.s. Lievennys mahd. loukkaantujalle. Ilmastouhka ei ole pilipali-juttu mutta sen keskiössä on siihen sopeutuminen, ei sen estäminen, ilmastonmuutos ei käsittääkseni ole millään tempulla estettävissä, edes hallittavissa. Maapallo joka on alkanut lämmetä, lämpenee, asiaan on paras sopeutua ja toimia sen mukaan mahdollisimman järkevästi, ihmiskunnan – ja luonnon parhaaksi. )

  6. 6

    Aake sanoo

    Kiitos tästäkin vinkistä. Luin Suomen ”Vorraajan” ja se oli nimeään myöten raikas teos. Jurnuttaja hän on, mutta osaa myös olla kriittinen itseäänkin kohtaan – harvinainen piirre. Kirjoittajana myös hyvin nautittava tyyliltään. Hämmästyttävän tiivis ilmaisussaan.

  7. 7

    sanoo

    En ole varma olisiko kiinnostavaa tietää, hymyilivätkö Juhani Suomi ja Leif Salmén nuorinakaan.

    (Hauskempana sivuasiajuonteena captcha-todistautuminen laittoi nyt ensimmäiseksi täytettäväksi sanaksi ”gastric”.)

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Kysymykseni ei liity mitenkää tämän postauksen aiheeseen, mutta pystyisitkö selittämään ajatusmaailmaa runossa Varhainen Kosmologia teoksessa Metallisiivet selässä. Pidin kovasti runostasi ja olen tekemässä runosta lukion äidinkielenkurssilla analyysia ja haluaisin siihen mukaan myös sinun mielipiteitä.
    Onko runon tarkoitus olla kuvitelmaa vai käsitteleekö se realistisuutta kielikuvien kautta?
    Mikä sinun käsityksesi on runon aiheeseen ja teemaan?
    Runon viimeinen ajatus on mielestäni nerokas, siksi pidän runosta 🙂
    T. Lukiolainen

  9. 9

    sanoo

    Lukiolainen:

    Rohkaisen sinua luottamaan itseesi ja tekemään runosta analyysin ihan omista lähtökohdista, kirjoittamaan niistä tuntemuksista, ajatuksista ja tulkinnoista, joita runo sinussa saa aikaa, ja luottamaan niihin.

    Olennaista runon ymmärtämisessä ei ole tavoittaa runoilijan intentiota, vaan se mitä itsessä runoa lukiessa tapahtuu. Ei ole olemassa yhtä totuutta tai arvoituksen ratkaisua, moni tie vie perille runoon.

    Lainaan tähän Tero Tähtisen sanoja hänen uudesta esseekokoelmastaan Virginian hiukset:

    ”Runoudessa ei ole kysymys ymmärtämisestä vaan kokemisesta, aivan kokonaan toisenlaisesta ymmärtämisen muodosta. Jokainen runo on arvoitus, jota ei ole niinkään tarkoitus ratkaista vaan lähestyä tutkien ja ihmetellen ja joka eri lähestymiskulmista katsottuna paljastaa itsestään jotakin uutta, palasen päättymättömästä salaisuudestaan.”

  10. 10

    Ville O. Turunen sanoo

    Jos hieman Suomen ulkopoliittisesta ajattelusta, sitä voi kritisoida Suomen oman oppimestarin eli Kekkosen sanoin vuodelta 1977:”Maantieteellisten tekijöiden ja historiallisten analogioiden liiallinen korostaminen saattaa kuitenkin johtaa erheellisiin yksinkertaistuksiin. Ympäröivä maailma nähdään helposti muuttumattomana sekä oma ulkopolitiikka autonomisena ja ongelmattomana, kunhan kerran on tehty realistinen perusvalinta.”

    Kekkonen itse oli oikeastaan aika joustava ajattelussaan. Hän vain sattui olemaan valtionjohtaja aikana, jolloin maailma oli joustamaton ja jota klassinen reaalipolitiikka kuvasi aika hyvin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *