Ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin

peukku

Väitetään, että kirjailija etsii kirjojensa arvosteluista kahta sanaa: “loistelias” ja “mestariteos”.

Se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan omalla kohdallani eikä myöskään tuntemieni kollegojen kohdalla. Voi olla mukavaa lukea ylistyksen sanoja, mutta sitä ei kestä kauaa. Ylistyksen kohteena oleminen synnyttää myös häpeää.

Itse pystyn ottamaan kehuja vastaan parhaiten asioissa, joissa olen oikeasti huono. Sydämeni läpättää onnesta silloin kun minua kiitetään jostain sellaisesta, missä tarvitaan käden taitoja ja timpurin silmää.

Jos minut pakotettaisiin aseella uhaten lausumaan yksi toive kriitikoille, sanoisin että “ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin.”

Sillä kirjani tulevat väistämättä väärin ymmärretyiksi. Olenhan vain kirjoittanut ne. Lukijat lukevat, kriitikot arvostelevat. Heidän edessään on eri kirja kuin se, jonka kuvittelin tehneeni. Kirjailijan ei kannata lukea omia töitään, on parempi kirjoittaa uusia. Kun avaan jonkin vanhan romaanini tai esseekokoelmani, jokaisella sivulla tulee vastaan kohtia, jotka haluaisin poistaa tai kirjoittaa uusiksi.

Ihannemaailmassani kirjailija (tekopyhä, kaltaiseni) ei seuraa aktiivisesti teostensa vastaanottoa. Hänhän on siinä keskustelussa ulkopuolinen. En ole täysin onnistunut siirtymään tähän ihannemaailmaan, mutta suuntani on sitä kohti.

Suora palaute lukijoilta on oma juttunsa. Se synnyttää aidon vuoropuhelun, jossa sanat tarkoitetaan kahdenvälisiksi eikä yleisesti kaikille, kuten lukupiirikeskusteluissa tai lehtikritiikeissä.

 

***

 

Vaikka miellän itseni ennen kaikkea kirjailijaksi, se ei ole ainoa roolini. Olen hitusen myös kriitikko. En tunne kyseistä titteliä omakseni, mutta en voi siitä täysin etääntyä, koska kirjoitan arvosteluja Parnassoon.

Minulta kysytään joskus, vaikuttaako kirjailijan tausta siihen, miten käsittelen arvosteltavia teoksia. Vastaan aina rehellisesti: “Kyllä vaikuttaa.”

Se vaikuttaa ennen kaikkea niin, että otan arvioitavakseni vain sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat minua paitsi lukijana myös kirjailijana. Jätän suosiolla väliin ne, joista en usko löytäväni hyvää sanottavaa.

Tuskin ikinä kirjoitan arvostelua Paul Austerin tai Haruki Murakamin romaaneista. Pidän heitä räikeästi yliarvostettuina prosaisteina. Muitakin on, mutta en ryhdy laatimaan nimilistaa.

Negatiivisten kritiikkien kirjoittaminen on työlästä. Se vaatii tarkkaa lähilukua ja huolellisia perusteluita. Jos kirja on huono, uurastus tuntuu hukkaan heitetyltä. Mieluummin katselisi Youtubesta piilokameravideoita hississä piereskelystä.

Lyttäys syntyy toki nopeasti, eihän siihen vaadita muuta kuin että osoittaa sormella yhtä tai kahta kirjan tai kirjailijan ilmeistä heikkoutta ja lausahtaa niistä jotain nasevan piikikästä.

Tämä ajankäytöllinen seikka selittää sen, miksi lyttäys on murskakritiikeissä niin yleinen tyylilaji. Itse harrastan lyttäyksiä mieluummin yksityiskeskusteluissa kuin lehtien palstoilla.

Sosiaalinen media on toinen hyvä syy olla arvostelematta huonoja kirjoja.

Ikävän kritiikin jälkeen kirjailijan lähipiiri ja fanit käyvät kiivaaseen vastahyökkäykseen. He antavat kriitikon kuulla monenlaisin ilmauksin, kuinka kelvoton hän on työssään ja todennäköisesti myös ihmisenä. Eihän sellaista jaksa. Tässäkin tapauksessa hissipieruvideot vievät voiton.

Tiedän, etten ole ainoa kriitikko, jonka tekemisiin sosiaalisen median paineet vaikuttavat jollain tavalla. En vain ole nähnyt kovin monen tunnustavan sitä julkisesti. Siitä on helpompi puhua oluen tai sushin äärellä.

Idealisoidun kuvan mukaan kirjallisuusväki arvostaa rohkeaa ajattelua ja reipasta keskustelua.

Todellisuus on monitahoisempi. Kirjallisuusväkikin koostuu ihmisistä, ja ihmiset tapaavat olla herkkänahkaisia silloin, kun on kyse asioista, joihin heidän identiteettinsä, elämänprojektinsa ja toimeentulonsa kiinnittyvät.

 

Kommentit (5)
  1. Näin aiheeseen perehtymättömän korvissa ajatus siitä, että jättää arvioimatta (ainakin julkisesti) ne kirjat, joista ei usko voivansa sanoa mitään hyvää, kuulostaa reilulta peliltä. Ehkä ne on suunnattukin toisenlaiselle lukijalle. Minusta olisi erikoista, jos kirjailija ei ottaisi kritiikkejä jossain määrin henkilökohtaisesti. Onhan kaunokirjallisuuden kirjoittaminen kuitenkin monesti varmasti hyvin henkilökohtainen projekti.

  2. Jukka Sjöstedt
    6.6.2017, 06:16

    Ei tämä tännekään kuuluisi, mutta ei muuallekaa. Siksipä tyrkytän.

    Ennen asuntohintojen rysähdystä ja ennen osakepörssien romahdusta ovat arvonnousut jo vedetyt asianomaisista yhtiöistä ja sijoitusasunnoista ulos.

    Hanki äkkiä vuokralainen pari ja jatka luokkaretkeäsi. Eilen istuin Hannu Vesan ja Oiva Björkbackan välissä Työväen kirjastossa joka yhä muuttojensa jälkeen on mitä kodikkain ja kultivoitunein tila. Asia oli talouden ja politiikan instituutioiden yhteispeli. Ja von Wrightkin, kun juhlimme Ele Aleniuksen 92. synttäripäivää, isojen teemojen kirjoittajaa.

    Mutta myös Suomen Pankin johtajaa noina kiihkeinä vuosina jälkeen Nixonin 1971 elokuun ja Paul Volckerin Fed 1980-luvun korkojen nitistämistä vulgääri keynesläisen ylimatkan jäljiltä. Jos et tästä ymmärrä, älä huoli ei seminaaripanelikaan ymmärrä tai ainakin ymmärtää vaieta.

    Takapenkin Tahvo, joku nainen siellä kuitenkin sai viimeisen sanan. Hän kai nuorempi ja vasta Pohjantähden lukenut tai juuri seuraa Timo Koivusalon elokuvaa telkkarista. Niin nainen omaansa vertasi Koskelan torppariperheen tinkiin rva Salpakarin pyhävaunujen vetäjinä.

    Akseli kuitenkin osti omille pelloilleen puimurinkin ja lankonsa äänestettiin Eduskuntaan. Laura Kolbe ei ole ensimmäinen luokkaretkeläinen. Hän puhui Wrightistä ja kerron Kemppisen luokkastatuskirjoittelun oheen kuinka Kolbe piti selvänä luokkien nyt lukkiutuneen. Pidätyn nimistä ja omakohtaisuuksista, mutta oikeustieteellisen tiedekunnan sisäänotetuista oli havainto. Professori oli kutsuilla kertonut, että minähän tunsin ne, tunsin heidän isänsä. Kiitos tästä kaskusta ja kiitos elokuvan innoittamalle naiselle myös. Nyt sitten on asiani kertoa lisää.

    Sanon vain arvopaperistamisesta ja sen rahavyörystä luottolaitosten ja lähipiiriläistensä ylle kuin suihkusta. Kas näin se menee. Kun Nordea rahoittaa vanhan asunnon tai osakkeen oston entistä korkeammalla hinnalla, se todella luo kuten Ville Iivarinen&kumpp. vihdoinkin tietää, uutta rahaa. Mutta minäpä kerron siitä kiertokulusta pari kieroa. No jotta pankin lähde pysyisi kirkkaana siitä pitää ammentaa sivuyhtiöille. Nordean pulputuksella on näet pohjansa tai oikeammin virtausnopeutensa rajoitin, Basel Insitute Setlement, BIS ei mikään laskuoppivakio kylläkään.

    No tämä uusi velkasaaminen on omaisuutta Nordealle. Ei tarvitse odotella sen lyhennyksiä (joita ei BIS vaaditakaan). Sen voi oitismyydä Rahastolle Nordea. Ja mistä rahat. Omasta pankkitaseesta missä on asunnon myyjän rahat samasta diilistä. Hänet neuvotaan panemaan rahat Rahasto Nordeaan.

    Asuntolainasaaminen ostetaan näillä rahoilla Rahastoon ja maksetaan myyjälle Nordea Pankille. Siellä on nyt rahaa äskeisen velkasaamisen paikalla. Sen pankin omaa. Mutta ei jakokelpoista voittoa. Asiasta pääsee pääoman palautuksen nimellä. Se palautetaan omistajille ja talentti-toimihenkilöille bonuksina.

    Tämä tästä, mutta älä luule etteikö näitä lomittaisgeometrian tai pyramidin poikkileikkauksia ja uudelleen rakentamisia olisi mielikuvituksellisen paljon ja erilaisia, ja jumalattoman hirmuja summia, biljoonia derivaatoissa, tehdasmanagereita ja firmojensa myyjiä varten. Ja laillisia.

    Tätä on innovatiivinen oikeustiede. Eikä taloustiedettä enää olekaan. Entä lääkärikoulu josta lisensioidut saavat palkkansa oitis osinkona, työosinkona. Kolbe tiesi lääkärisukujen uusiutuvan niidenkin sosialidemokraattisen katkon jälkeen. Nimiä ei ollut esillä ja puhe oli vain tosiasiatoteamuksia, tiedettä.Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *