Ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin

peukku

Väitetään, että kirjailija etsii kirjojensa arvosteluista kahta sanaa: ”loistelias” ja ”mestariteos”.

Se ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan omalla kohdallani eikä myöskään tuntemieni kollegojen kohdalla. Voi olla mukavaa lukea ylistyksen sanoja, mutta sitä ei kestä kauaa. Ylistyksen kohteena oleminen synnyttää myös häpeää.

Itse pystyn ottamaan kehuja vastaan parhaiten asioissa, joissa olen oikeasti huono. Sydämeni läpättää onnesta silloin kun minua kiitetään jostain sellaisesta, missä tarvitaan käden taitoja ja timpurin silmää.

Jos minut pakotettaisiin aseella uhaten lausumaan yksi toive kriitikoille, sanoisin että ”ymmärtäkää minut oikealla tavalla väärin.”

Sillä kirjani tulevat väistämättä väärin ymmärretyiksi. Olenhan vain kirjoittanut ne. Lukijat lukevat, kriitikot arvostelevat. Heidän edessään on eri kirja kuin se, jonka kuvittelin tehneeni. Kirjailijan ei kannata lukea omia töitään, on parempi kirjoittaa uusia. Kun avaan jonkin vanhan romaanini tai esseekokoelmani, jokaisella sivulla tulee vastaan kohtia, jotka haluaisin poistaa tai kirjoittaa uusiksi.

Ihannemaailmassani kirjailija (tekopyhä, kaltaiseni) ei seuraa aktiivisesti teostensa vastaanottoa. Hänhän on siinä keskustelussa ulkopuolinen. En ole täysin onnistunut siirtymään tähän ihannemaailmaan, mutta suuntani on sitä kohti.

Suora palaute lukijoilta on oma juttunsa. Se synnyttää aidon vuoropuhelun, jossa sanat tarkoitetaan kahdenvälisiksi eikä yleisesti kaikille, kuten lukupiirikeskusteluissa tai lehtikritiikeissä.

 

***

 

Vaikka miellän itseni ennen kaikkea kirjailijaksi, se ei ole ainoa roolini. Olen hitusen myös kriitikko. En tunne kyseistä titteliä omakseni, mutta en voi siitä täysin etääntyä, koska kirjoitan arvosteluja Parnassoon.

Minulta kysytään joskus, vaikuttaako kirjailijan tausta siihen, miten käsittelen arvosteltavia teoksia. Vastaan aina rehellisesti: ”Kyllä vaikuttaa.”

Se vaikuttaa ennen kaikkea niin, että otan arvioitavakseni vain sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat minua paitsi lukijana myös kirjailijana. Jätän suosiolla väliin ne, joista en usko löytäväni hyvää sanottavaa.

Tuskin ikinä kirjoitan arvostelua Paul Austerin tai Haruki Murakamin romaaneista. Pidän heitä räikeästi yliarvostettuina prosaisteina. Muitakin on, mutta en ryhdy laatimaan nimilistaa.

Negatiivisten kritiikkien kirjoittaminen on työlästä. Se vaatii tarkkaa lähilukua ja huolellisia perusteluita. Jos kirja on huono, uurastus tuntuu hukkaan heitetyltä. Mieluummin katselisi Youtubesta piilokameravideoita hississä piereskelystä.

Lyttäys syntyy toki nopeasti, eihän siihen vaadita muuta kuin että osoittaa sormella yhtä tai kahta kirjan tai kirjailijan ilmeistä heikkoutta ja lausahtaa niistä jotain nasevan piikikästä.

Tämä ajankäytöllinen seikka selittää sen, miksi lyttäys on murskakritiikeissä niin yleinen tyylilaji. Itse harrastan lyttäyksiä mieluummin yksityiskeskusteluissa kuin lehtien palstoilla.

Sosiaalinen media on toinen hyvä syy olla arvostelematta huonoja kirjoja.

Ikävän kritiikin jälkeen kirjailijan lähipiiri ja fanit käyvät kiivaaseen vastahyökkäykseen. He antavat kriitikon kuulla monenlaisin ilmauksin, kuinka kelvoton hän on työssään ja todennäköisesti myös ihmisenä. Eihän sellaista jaksa. Tässäkin tapauksessa hissipieruvideot vievät voiton.

Tiedän, etten ole ainoa kriitikko, jonka tekemisiin sosiaalisen median paineet vaikuttavat jollain tavalla. En vain ole nähnyt kovin monen tunnustavan sitä julkisesti. Siitä on helpompi puhua oluen tai sushin äärellä.

Idealisoidun kuvan mukaan kirjallisuusväki arvostaa rohkeaa ajattelua ja reipasta keskustelua.

Todellisuus on monitahoisempi. Kirjallisuusväkikin koostuu ihmisistä, ja ihmiset tapaavat olla herkkänahkaisia silloin, kun on kyse asioista, joihin heidän identiteettinsä, elämänprojektinsa ja toimeentulonsa kiinnittyvät.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *