Yhteiskunnallisuudesta

Kaamos painaa päälle, ainakin mentaalinen kaamos. En jaksa tehdä mitään enkä innostua mistään. Onneksi sain tänään mieluisen paketin: T.S. Eliotin kirjeenvaihtokokoelman toisen osan (The Letters of T.S. Eliot. Volume 2: 1923-1925). Luvassa on runsaat 800 sivua kulttuuripessimismin sävyttämää kirjeproosaa. Enköhän saa siitä kylliksi lohtua olemassaolooni. Parhaat kirjailijat, sellaiset kuin T.S. Eliot, ovat kanssakärsijöitämme. Sen vuoksi he ovat korvaamattomia. Tätä on tietysti turha sanoa sellaisille, jotka lumoutuvat Alexander Stubbin kaltaisista pirteistä hymyilevistä ihmisistä.

Vetämättömyyteni vuoksi en ole jaksanut enkä muistanut ylistää blogissani tätä Marko Hautalan loistavaa kirjoitusta. Siinä on sanottu napakasti kaikki olennainen.

Suhtaudun Hautalan tavoin skeptisesti siihen ajatukseen, että kirjailijan velvollisuus olisi tietoisesti kuvata yhteiskuntaa. Kirjailijan tärkein velvollisuus on tehdä niin hyviä kirjoja kuin hän osaa ja pystyy. Kirjathan ovat aina ja väistämättä yhteiskunnallisia, koska ne tehdään toisille ihmisille. Eikä mikään julkaistavaksi tarkoitettu teksti — oli se kuinka eskapistinen tahansa — synny sosiaalisessa tyhjiössä.

Yhteiskunnallistaminen on helppo tapa keskustella kirjallisuudesta älyllisen ja analyyttisen kuuloisesti, vaikka sellainen keskustelu on useimmiten pelkästään ritualistista. Jos ei keksi romaanista kerrassaan mitään sanottavaa, voi ainakin pohdiskella, millaisen kuvan se antaa nykypäivän Suomesta.

Kun ihmiset puhuvat kirjoista privaatisti ystävien kesken, eivät he kysele toisiltaan: “Jorma hei, millaisena sä näät tän noin niin ku yhteiskunnallisessa mielessä?” Kirjallisuuden yhteiskunnallisuus nousee kirjallisuusväen huulille vasta sitten, kun kamerat alkavat kuvata ja mikrofonit äänittää tai kun pitää rustata juhlapuhetta, yleisöluentoa tai lehtijuttua. Moni kirjailijakin menee mukaan tällaiseen keskusteluun, vaikka sellaista kirjailijaa tuskin on olemassakaan, joka aamulla tietokoneen ääreen istahtaessaan pohtisi: “Jaahas, minkäslaisen kuvan minä tänään antaisin suomalaisesta yhteiskunnasta.”

Yhteiskunnallistavan kirjallisuuskeskustelun suurin ongelma on, että se nostaa kirjoista esiin vain ilmeisimmät asiat. Laatukirjallisuudessa ne ilmeisimmät asiat ovat kuitenkin yleensä niitä vähiten tärkeitä.
Kommentit (6)
  1. Sofi Oksanen oli antanut yhteiskuntakriittisiä kommentteja Tanskassa.
    Monen nykykirjailijan tapaan Oksanenkin on luonut käsityksensä yhteiskunnasta median antaman kuvan mukaan.
    Onhan se ainakin helppoa.

  2. Minä tiedän kaiken Oksasen sanomisista median kautta. Yhteiskunnasta tiedän asioita, joita ei mediassa kerrota.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *