Yhteiskunnallisuudesta

Kaamos painaa päälle, ainakin mentaalinen kaamos. En jaksa tehdä mitään enkä innostua mistään. Onneksi sain tänään mieluisen paketin: T.S. Eliotin kirjeenvaihtokokoelman toisen osan (The Letters of T.S. Eliot. Volume 2: 1923-1925). Luvassa on runsaat 800 sivua kulttuuripessimismin sävyttämää kirjeproosaa. Enköhän saa siitä kylliksi lohtua olemassaolooni. Parhaat kirjailijat, sellaiset kuin T.S. Eliot, ovat kanssakärsijöitämme. Sen vuoksi he ovat korvaamattomia. Tätä on tietysti turha sanoa sellaisille, jotka lumoutuvat Alexander Stubbin kaltaisista pirteistä hymyilevistä ihmisistä.

Vetämättömyyteni vuoksi en ole jaksanut enkä muistanut ylistää blogissani tätä Marko Hautalan loistavaa kirjoitusta. Siinä on sanottu napakasti kaikki olennainen.

Suhtaudun Hautalan tavoin skeptisesti siihen ajatukseen, että kirjailijan velvollisuus olisi tietoisesti kuvata yhteiskuntaa. Kirjailijan tärkein velvollisuus on tehdä niin hyviä kirjoja kuin hän osaa ja pystyy. Kirjathan ovat aina ja väistämättä yhteiskunnallisia, koska ne tehdään toisille ihmisille. Eikä mikään julkaistavaksi tarkoitettu teksti — oli se kuinka eskapistinen tahansa — synny sosiaalisessa tyhjiössä.

Yhteiskunnallistaminen on helppo tapa keskustella kirjallisuudesta älyllisen ja analyyttisen kuuloisesti, vaikka sellainen keskustelu on useimmiten pelkästään ritualistista. Jos ei keksi romaanista kerrassaan mitään sanottavaa, voi ainakin pohdiskella, millaisen kuvan se antaa nykypäivän Suomesta.

Kun ihmiset puhuvat kirjoista privaatisti ystävien kesken, eivät he kysele toisiltaan: ”Jorma hei, millaisena sä näät tän noin niin ku yhteiskunnallisessa mielessä?” Kirjallisuuden yhteiskunnallisuus nousee kirjallisuusväen huulille vasta sitten, kun kamerat alkavat kuvata ja mikrofonit äänittää tai kun pitää rustata juhlapuhetta, yleisöluentoa tai lehtijuttua. Moni kirjailijakin menee mukaan tällaiseen keskusteluun, vaikka sellaista kirjailijaa tuskin on olemassakaan, joka aamulla tietokoneen ääreen istahtaessaan pohtisi: ”Jaahas, minkäslaisen kuvan minä tänään antaisin suomalaisesta yhteiskunnasta.”

Yhteiskunnallistavan kirjallisuuskeskustelun suurin ongelma on, että se nostaa kirjoista esiin vain ilmeisimmät asiat. Laatukirjallisuudessa ne ilmeisimmät asiat ovat kuitenkin yleensä niitä vähiten tärkeitä.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Sofi Oksanen oli antanut yhteiskuntakriittisiä kommentteja Tanskassa.
    Monen nykykirjailijan tapaan Oksanenkin on luonut käsityksensä yhteiskunnasta median antaman kuvan mukaan.
    Onhan se ainakin helppoa.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Minä tiedän kaiken Oksasen sanomisista median kautta. Yhteiskunnasta tiedän asioita, joita ei mediassa kerrota.

  3. 3

    Tuija sanoo

    Lukijana suhtaudun myös ”skeptisesti siihen ajatukseen, että kirjailijan velvollisuus olisi tietoisesti kuvata yhteiskuntaa.” Meneekö yhteiskunnallinen romaani, vaikka se olisi kirjoitettu kökkökielellä ja rakenteessakin olisi suurta toivomisen varaa, hyvin kirjoitetun ja rakennetun ei-yhteiskunnallisen romaanin edelle? Minusta ei, mutta ehkä sitten haenkin kirjallisuudesta jotain muuta.

  4. 4

    sanoo

    Tuija: ei minustakaan mene.

    Huono romaani on aina huono romaani, piste. Vaikka siinä olisi kuinka tärkeitä ajatuksia, teemoja tai mitä lie.

    Tulee mieleen esimerkiksi Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, jossa on kaikenlaista ajattelemisen arvoista ja yleissivistävää matskua, mutta joka romaanina on yksinkertaisesti katastrofi. Jopa jännitysromaanigenressä.

    Isomäkihän on muuten ihailtava hahmo, suurten mittojen mies. Luen mielelläni hänen asiaproosaansa.

  5. 5

    Tuija sanoo

    Sen jälkeen voikin miettiä ainaista kiistanaihetta, eli millainen onkaan hyvä romaani. Vaikka käytän huoletta ko. adjektiivia, tunnustan sen subjektiivisen luoteen. Tämän pidän myös mielessä, kun alan pikapuoliin syventyä uusimpaan romaaniisi.

    Mutta kyllä minun listallani kieli ja rakenne, ylipäätään sanomisen tapa, lause, menevät ”hyvän” määrittelyssä ihan kärkeen. Hienon ja syvällisen romaaninhan voi periaatteessa kirjoittaa vaikka aamukahvin juomisesta, jos sen osaa kuvata taiten.

  6. 6

    sanoo

    ”Hyvä” romaani on keskinkertainen. Se perustuu sille ajatukselle, että lukijat – tai kriitikot – saavat tuntea olevansa oikeassa hienoissa kouluissa saamiensa tietojen turvin. Olisihan se tosi ikävää, jos joku uskaltaisi rikkoa sitä herkkää sielunmaisemaa ja käsitystä romaanitaiteesta, joka vaivalla on koottu. Heti jos romaani rikkoo tavanomaisuuden kaavaa ja sisältöä tulee sisään, se leimataan raskaaksi – siis onko romaani raskas vai lukijan pää kevyt – pitäisi kai kysyä? Tällaiselle lukijakunnalle pitää kirjoittaa romaani, jossa on aiheena ontuva aforismi, jolle etsitään oikeaa muotoa halki tekstin n 350-600 sivun verran. Loppu kannattaa sitten myös jättää auki. Näin sitä arvostusta saadaan…

    ”Tehkää kuin minä. Pyrkikää miellyttämään kaikkia — Kyllä teitä vielä Ruotsin akatemia muistaa!”

    – Saatana Uudessa evankeliumissa nykysuomalaisille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *