Westön äärellä

Vuonna 1996 olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Päivisin tein toimittajan hommia STT:ssä ja iltaisin kirjoittelin valtio-opin gradua. Haaveilin politiikan tutkijan urasta.

Luin paljon, mutta en kaunokirjallisuutta, vaan yhteiskuntatieteellisiä ja filosofisia teoksia. Eräänä viikonloppuna menin Jyväskylässä kirjakauppaan ja tuumin, että jos ostaisinkin vaihteeksi romaanin, sellaisen, jota olisi viihdyttävää lukea junamatkalla Helsinkiin. Uutuuskirjojen pinosta löytyi Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Se vaikutti takakannen tekstin perusteella kiinnostavalta, eikä vähiten siksi että minua huvitti kirjasta lainattu ote, joka päättyi ”Minusta olisi kuitenkin mukavaa, että joku rakastaisi minua, vaikka olen varsinainen Hessu Hopo ja hontelon varteni päässä keikkuu nolostuttavan omapäinen kulli.” Ajattelin lainauksen kuvastavan kirjailijan ilottelua tahallisen huonolla maulla. Mutta eihän se niin mennyt. Leijat Helsingin yllä osoittautui varsin tunteelliseksi ja totiseksikin the way we lived -romaaniksi, jossa tavoiteltiin suuren kirjan tuntua. Luin sen ahmimalla, kehuin kavereillekin: ”Westö on tosi vahva kertoja.” 
Vuosituhannen vaihteen tienoilla hautasin suunnitelmani politiikan tutkijan urasta, koska olin tottunut helppoon elämään toimittajan kuukausipalkalla. Minulla ei riittänyt sinnikkyyttä heittäytyä epävarmaan tulevaisuuteen, jossa olisi pitänyt ensin punnertaa väitöskirja ja taistella sitten verisesti yliopistoviroista. Samoihin aikoihin kaunokirjallisuus palasi vahvemmin elämääni, Jürgen Habermasin tai Pierre Bourdieun asemesta tartuin mieluummin Milan Kunderaan tai Thomas Manniin. En lukenut romaaneja pelkästään siksi että ilta sujuisi niiden parissa rattoisasti, vaan aloin etsiä niistä jotain, en vain oikein tiennyt mitä. Toisinaan ajattelin erästä Richard Wrightin romaanihenkilöä, jolta kaveri kysyy, oletko löytänyt etsimäsi noista valtavan monista kirjoistasi. ”En ole”, hän vastasi. Tuntui, että minulle varmaan käy samoin, mutta halusin kuitenkin jatkaa lukemista, en osannut lopettaakaan.
Vuosien mittaan olen huomannut, että aika monesta kirjailijasta ajattelen nyt eri tavalla kuin silloin kauan sitten, kun luin romaaneja varsin harvakseltaan. En saata ymmärtää, miksi olen pitänyt esimerkiksi Paul Austeria tai Graham Swiftia lähestulkoon maailman parhaimpina kirjailijoina. Samalla tavalla on muuttunut myös suhteeni Westöhön. Hänen viime vuosien romaaninsa eivät ole tehneet minuun läheskään niin suurta vaikutusta kuin Leijat Helsingin yllä. Pystyn kyllä ymmärtämään, miksi Missä kuljimme kerran sijoittui sekä lukijoiden että kriitikoiden listoilla terävimpään kärkeen Hesarin hieman surkuhupaisassa vuosituhannen kotimainen romaani -äänestyksessä. Olen yhä sitä mieltä, että Westö on vahva kertoja, mutta luen hänen proosaansa herkkävaistoisemmin kuin ennen ja siitä nousee esiin häiritseviä piirteitä, joihin en aikaisemmin kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
Westön fanit kiittelevät hänen taitoaan rakentaa historiallista ajankuvaa ja piirtää tarkkoja psykologisia henkilökuvia. Minua taas nyppii kaiken epookkimaisuuden keskellä hänen falskisti tai paisuttelevasti tunnelmoiva ylikirjoitettu proosatyylinsä. Luen parhaillaan uusinta romaania Kangastus 38, ja siinä Westön kielelliset maneerit lyövät taas vahvasti läpi. Hienoinen puistatus käy lävitseni, kun luen kuinka ”Thune tunsi edelleenkin mustasukkaisuuden salaman, se oli kuin teräksenkiiltävä veitsi…” Joitakin sivuja myöhemmin samainen romaanihahmo tuntee ”olonsa raskaaksi ja kahlituksi, kuin joku olisi kiristänyt metallivanteen hänen päänsä ympärille.” Tiedän, ettei ole muodikasta liputtaa tarkan ja kiteytetyn proosalauseen puolesta, mutta uskonpa, että Westön romaaneissa olisi vähemmän kielellisiä hairahduksia, jos hän kirjoittaisi pelkistetymmin sekä karsisi leimallisinta maneeriaan, toistuvaa tunnelmaefektien luontia säätilakuvausten perusteella: hänen kirjansa ovat pullollaan sumuisia, kosteutta tihkuvia iltoja ynnä muuta rihkamanomaista atmosfäärihempeilyä. 
Ihmiskuvaajana Westö on lämmin ja empaattinen, hänen tekstistään huokuu sellainen eetos, että kirjailijan tulee yrittää ymmärtää kaikkia henkilöhahmojaan, jopa niitä ilkeimpiä ja huonotapaisimpia. Toisin sanoen Westö asettuu kertomakirjallisuudessa leimallisen humanistiseen traditioon, ja tässä suhteessa hän on läheistä sukua esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergille. En tarkkaan ottaen tiedä, mistä se johtuu mutta nykykirjallisuudessa tämän lajin humanismi pistää helposti silmään jotenkin patinoituneena, vanhan ajan henkeä kantavana ilmiönä. Monet nykyajan romaanit ovat niin monitasoisten ironian ja itsetietoisuuden kerrostumien ympäröimiä, että niiden maailmassa Westön edustama puhdashenkinen ihmisyyden puolustaminen näyttää jos ei naiivilta niin ainakin hiukan hämmentävältä. Tällainen tunnelmoivan tyylin ja suurisydämisen humanismin sekakeitos, mitä siitä pitäisi ajatella? Westön fanit eivät tietenkään näe tässä ongelmaa, heidän mielestään hänen romaaninsa huokuvat syvää ymmärrystä ihmiselon perustotuuksista. Saattaa hyvinkin olla puhtaasti minun henkilökohtainen ongelmani, jos Westön romaaneihin upotettu elämänviisaus ei oikein minulle aukene.
Yhtä kaikki, jokin erityinen suhde minulla kaikesta varauksellisuudestani huolimatta on Westön tuotantoon. Vaikka olisin muuta päättänyt, etsin aina käsiini hänen uusimman teoksensa. Enkä tiedä miksi. Odotanko alitajuisesti innostuvani vielä joskus jostain hänen kirjastaan kuten vuonna 1996 Leijoista Helsingin yllä?
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Olen kaikesta aivan samaa mieltä.
    Leijat Helsingin yllä oli ja on minulle sellainen lukukokemus ja tarina joka jäi poikkeuksellisen vahvasti mieleen, ja joka kerta Westön uusimman romaaanin kohdalla odotan sitä samaa, sitä ei tule, mutten myöskään jätä seuraavia lukematta.

    Toisaalta, voisin ehkä kokeilla lukea Leijat uudestaan.

  2. 3

    Anonymous sanoo

    Mites Westön vanhat novellit? Itse aloitin niistä ja puhuttelivat aikoinaan, samoin sitten Leijat. Langia lukiessani aloin ihmetellä, onko jokin hienosyinen parodia kyseessä…

  3. 4

    sanoo

    Juu, mulla oli muistaakseni ihan tuoreeltaan hankittuna se suomennettu novellikokoelma, ja olin sen siis lukenut ennen Leijoja.

    Siinä varmasti yksi syy, miksi valitsin silloin jyväskyläläisessä kirjakaupassa Leijat enkä jotain toista sen syksyn uutuutta.

    En muista enää kovin tarkkaan niitä novelleja, mutta kyllä pidin niistä silloin.

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Westö. Hän taitaa vastata aika hyvin siihen kysyntään, mikä on olemassa. Tällä en oikeasti halua loukata kenenkään makua, mutta minulle nousee samoja mielikuvia joita käytetään kun puhutaan ”englantilaisista laatusarjoista.” Tarkka ajankuva, epookkia ripaus, veturin höyryä junalaiturilla, paljon henkilöhahmoja, sukupolviromaanin tuntua… Kaikki on tehty hyvin ja on varmasti perusteltua, uskottavaa ja mahdollista.

    Kjell tekee varmasti ihan laatukirjallisuutta ja omaa vilpittömän ja oman näkemyksen, mutta hei…puuttuuko KW:n kirjoista sittenkin jotain? Voidaan sanoa ettei puutu, koska niin moni kokee ne merkitykselliseksi itselleen. Vaikka en Westön tyylilajista pidäkään, ovat hänen kirjansa varmaan tärkeitä kirjoja suom. kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuuden lukemisen jatkon kannalta. Parempi lukea Westötä ja Oksasta kuin ei mitään…?

    Tommi puhuit ylikirjoittamisesta. Olen samaa mieltä. Mutta minä en pidä (liikaa) myöskään modernistisesta ja/tai merenpojat-tyyppisestä superlauseiluistakaan ( joka virke kuin napakymppi, aforismi tms.). Minuun uppoaa nykyisin parhaiten eräänlainen puolipuhuttu teksti. Knausgårdista puhuimme edellisissä kommenteissa, mutta lukemissani Bernhardeissakin se on. Tosin hengästyttävämpämpänä äänenä. Mutta sehän sopii. Sain juuri 5 minuuttia sitten luettua Dovlatovin Matkalaukun. Olipa rentouttava lukukokemus, sivuilla oli tyyppi joka puhui ja kertoi. Ja that´s it. Niin kaukana Westöstä kuin voi olla. Samoin jenkit osaavat hyvin ( mm. Roth )kerronnan joka jää yli- ja alikirjoittamisen väliin. Tästä lauseen voimasta viimeinen lukukokemukseni on Rothin Nemesis.

    jope

  5. 6

    sanoo

    Enpä minäkään innostu aforistisen nasevasta koivuklapiproosasta. Noin yleisesti ottaen. Etenkin kun sillä on ollut niin dominoiva asema kotimaisessa proosassa, että se ei ole ihan tervettä enää.

    Mutta luulen, että Westön tapauksessa hieman klapimaisempi ote tekisi vain hyvää.

  6. 7

    sanoo

    Olen ollut havaitsevinani, että Kjell Westö kuuluu suomalaisen romaanitaiteen alueella samaan koulukuntaan, jota esimerkiksi sotamies Salo edusti toisaalla inhimillisen toiminnan laajassa kirjossa, hänen two linerinsahan on klassikko: ”En mää täsä mitään hikee koitakkan. Sitä vaan että pulkka liikkuu.”

    Tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi vaihtelevat, kirjallisuudessakin.

  7. 8

    sanoo

    Eikö samainen Salo lausunut myös, että ”parhaita en ole, mutta miehen reiän olen täyttänyt”? Muistan, kuinka tuolle lausahdukselle joskus jätkäporukassa kovasti hihiteltiin.

  8. 9

    sanoo

    Luin Westön novellikokoelmat aikoinaan, mutta Leijat oli sitten jonkinlainen pettymys. Ehkä hiukan pateettinen omaan silloiseen hifistelyyni, muistan pitäneeni samaan aikaan ilmestyneestä Kim Weckströmin samoja aikoja muistelevasta Viimeisestä kesästä enemmän. Ehkä ne joutuivat valinkauhaani. Parista sai hyviä väittelyjä kuitenkin kirjaihmisten kanssa.

    Pari tuoreempaa Westötä on hyllyssä ja lukukaitteessa, mutten ole vielä palannut.

  9. 10

    sanoo

    Itselläni on ollut jo lukiosta asti tapana merkitä loppuvuodesta salaiseen vihkooni ”paras” kirja tai kaksi. Siis ajanhetkellä uudenvuodenaatto, miten vastaat kysymykseen ”paras kirjallinen teos?” Ilman mitään selityksiä.

    Sittemmin kategorioita on tullut lisää, kun kaunokirjallisuuden määrä on tippunut akateemisen ja filosofisen kirjallisuuden ylenmääräisen – liiallisen – kasvun myötä. Ja kun teokset vastaavat niin erilaisiin tarpeisiin ja kun ihmisyys, mukamas, on niin monimutkaista ja vaihtelevaa.

    Näin joku lineaarinen ihminen toki voi kehittää hienonkin kasvukertomuksen. Omalla kohdallani näen lähinnä laskukertomuksia…

    Joskus olen hylännyt nolouksissani koko vihon, mutta aina löytänyt uudelleen. Vaikeinta on ehdottomuuteen palaaminen. Yhtäältä-toisaalta ei käy.

    Westökin siellä listalla joskus kävi.

    Ehkä säälittävintä keski-ikäistyvässä mielessäni on se, että koska en muista suurinta osaa lukemastani enää edes 12 kuukauden päästä, on myös listallani sellaisia teoksia, joiden sisältö avautuu minulle enää googlaamalla. Merkitys ei mitenkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *