Vuoden ensimmäinen kirjallinen elämys

“So. You’ve been invited to this dinner party, but — you don’t want to go. You don’t want to go, but —
But I can’t really get out of it.
You can’t really get out of it, but —
But I’ve just thought of a way to make it do-able.
You’ve just thought of a way to make it do-able, but —
But it depends on whether this man I’ve just met will accept the invitation and come with me.
[surprised] Oh. Oh, you mean me?
[surprised at himself] Yes. But –. Yes
[Laughter]”

Tämä vuosi alkaa kohdallani hyvin. Ensimmäinen lukemani kirja sai minut heti innostumaan, suorastaan hihkumaan riemusta. Se on Ali Smithin romaani There But For The, josta tuo yllä oleva katkelma on peräisin.

Kun juhlittu amerikkalainen miesprosaisti kuvaa päivällistä, kyseessä on yleensä kiitospäivä, hajallaan olevan perheen kokoontuminen. Perheenjäsenet ovat modernin maailman arkkityyppejä — vanhempi poika vaikkapa investointipankkiiri, nuorempi poika huumeita vetävä hunsvotti, tytär taiteilija tai ympäristöaktivisti, äiti pullantuoksuinen kotirouva ja isä uuttera mutta umpimielinen yrittäjä, joka on vuosikymmenet rakentanut parempaa Amerikkaa. Perheenjäsenten välillä on kaikenlaisia jännitteitä, jotka vain odottavat purkautumistaan. Romaani kuitenkin päättyy katarsikseen, perheenjäsenet löytävät tien takaisin toistensa sydämiin ja lukija saa tirauttaa pari katkeransuloista kyyneltä. Romaanin sanoma: aito vapaus ei ole sitä, että tavoittelemme unelmiamme omilla tahoillamme vaan sitä, että tuemme toisiamme, muodostamme yhteisön, koska vapaus voi kukoistaa vain yhteisöllisyydessä.

Kaiken tämän kuvaamiseen juhlittu amerikkalainen miesprosaisti käyttää seitsemänsataa sivua pikkutarkoilla yksityiskohdilla ja psykologisella syväporauksella raskautettua proosaa, jossa kuitenkin lause kulkee lentäen eteenpäin.

Ali Smith ei ole amerikkalainen eikä miesprosaisti, tuskin juhlittukaan. Hän on niitä tyyppejä, joita kutsutaan anglosaksisessa maailmassa kirjailijoiden kirjailijaksi. (Tai ehkä häntä voisi jopa luonnehtia samoin kuin Julian Barnes luonnehti Lydia Davisia: kirjailijoiden kirjailijoiden kirjailijaksi.) Toisin sanoen Smith on “vaikea” prosaisti, eikä sellainen, jonka kirjoja luetaan ahmimalla sunnuntaipäivän rauhassa laiskanlinnaan käpertyneenä.
There But For The -romaanissa päivällisseuruetta ei muodosta amerikkalainen ydinperhe vaan sekalainen joukko brittiläisen esikaupungin asujaimistoa. Ennen jälkiruokaa eräs päivällisvieraista nousee pöydästä, mutta ei menekään wc:hen vaan yläkertaan isäntäpariskunnan vierashuoneeseen, jonne hän telkeää itsensä eikä poistu moneen kuukauteen. Isäntäpariskunta ei kutsu paikalle poliisia tai lukkoseppää vaan tiedostusvälineet. “Talossamme elää muukalainen vastoin tahtoamme”, keskiluokkaisen pikkusieluinen rouva valittaa kaikelle kansalle. Eikä aikaakaan, kun talon eteen leiriintyy utelias väkijoukko toiveenaan nähdä oudosta tunkeilijasta vilaus vierashuoneen ikkunasta. Outo tunkeilija on todellakin outo: hän ei pidä meteliä, ei häiriköi eikä esitä vaatimuksia, vaan kyyhöttää vierashuoneessa lukkojen takana. Smith viljelee sellaisia ilmaisuja kuin “temporary permanence” ja “absent presence”, eivätkä ne viittaa pelkästään outoon tunkeilijaan vaan laajemminkin romaanin henkilöihin ja heidän elämänmenoonsa. Vähin elein, alleviivamatta, ilman pedanttista psykologisten taustojen penkomista hän onnistuu luomaan monikerroksisen, ajatusta kiihottavan todellisuusnäkymän.

Smithin henkilöhahmoilla ei ole sovinnaisessa mielessä “syvää minuutta”, kaikkein vähiten päähenkilöllä, oudolla tunkeilijalla, joka pysyy arvoituksellisena loppuun asti. Henkilöhahmot tulevat eläviksi keskinäisen puheen, kommunikaation kautta, jolloin minuus onkin ihmisten suhdetta ulkoiseen maailmaan, asettautumista toisten minuuksien keskelle. Minua viehättää Smithin romaanissa eniten juuri se, kuinka taitavasti hän osaa pyöritellä kommunikaation monia ulottuvuuksia, sudenkuoppiakin. Kommunikaatio ei ole sitä että “kaikki menee perille”, vaan kielellistä vuorovaikutusta sävyttävät aina väärinymmärrykset, väärintulkinnat, väärinkuulemiset. Ne romaanin henkilöhahmot, jotka hyväksyvät informaation epätäydellisyyden pystyvät luovimaan eteenpäin, auttamaan itseään ja muita, kun taas ne, jotka vaativat yksiselitteisyyttä ja yksitulkintaisuutta tekevät lopulta vahinkoa paitsi muille myös itselleen. There But For The sisältää kosolti sanaleikkejä, jotka olisi helppo mitätöidä kielellisenä kikkailuna, mutta niin ei kannata tehdä. Sanaleikkien pointti on siinä, että ne näyttävät, kuinka kommunikaation lukkoja on mahdollista avata uudenlaisilla ja yllättävillä, jopa ensi alkuun pähkähulluilta vaikuttavilla näkökulmilla, moniäänisyydellä.

Toki There But For The mahdollistaa myös perinteisemmät, teemalähtöiset lukutavat. Sen voi nähdä esimerkiksi purevana ja samalla hykerryttävän hauskana satiirina toiseuden pelosta, keskiluokkaisesta pikkusieluisuudesta, mediamaailman tyhjästä spektaakkelihenkisyydestä ja ajatteluamme rajoittavasta taloudellisesta opportunismista.

Onneksi on olemassa Ali Smithin kaltaisia kirjailijoita. Minun silmissäni he ovat romaanitaiteen pelastajia (jos nyt tällainen iloitteleva liioittelu sallitaan).

P.S.

Ali Smithiltä on ilmestynyt suomeksi vuonna 2006 romaani nimeltä Satunnainen (alkuteos The Accindental).

Kommentit (5)
  1. Kristina Carlson
    6.1.2012, 12:26

    Alun mieskirjailijasta tuli heti mieleen Jonathan Franzen ja Vapaus.

  2. Tommi Melender
    6.1.2012, 13:29

    No juu, onhan siinä vähän piikkiä Franzenin suuntaan, mutta ei hän suinkaan ole ainoa tämän lajin edustaja.

    En vain mahda mitään sille, että Smithin romaani päivälliskutsuasetelmineen houkutteli tällaiseen (ei lainkaan puolueettomaan, koska minulla on omat mieltymykseni) vertailuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *